Löytyykö täältä saman kokeneita? Meillä eroprosessi meneillään, syksyllä tulee 6 kk täyteen ja homma "virallistuu".
Ilmoitus erosta tuli kolme 3 kk sitten totaalisena yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet ovat olleet ihan hyviä. Sen mieskin sanoi. Pitkässä liitossa on ollut huonojakin aikoja, mutta mitään eroon viittaavaa ei kuitenkaan.
Rakastan miestäni ja hän on ollut oikein hyvä puoliso ja isä neljälle lapsellemme.
Sattuma? puuttui peliin, kun hän törmäsi työtoveriinsa kauppakeskuksessa (niin kertoi??), jonka kanssa oli pitänyt 90-luvulla jonkinlaista vispilänkauppaa tietämättäni.
Silloin oli kuitenkin lopettanut yhteydenpidon, kun katsoi, että nuorin lapsi on vielä koulutettava (oli yläasteella)ylioppilaaksi jne.
Pääsyyt eroomme ovat luonteemme erilaisuudet. itse olen ulospäinsuuntautunut, avoin, liian utelias ja kova puuttumaan kaikkeen ehkä jankkaajakin. Tosin olen myös valmis sopimaan asioista, antamaan anteeksi, sovittelemaan.
Mieheni sensijaan on sulkeutunut, pitää kaiken sisällään ja emmekä ole pystyneet keskustelemaan siitä, mikä vialla ja mitä pitäisi tehdä?
Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että terapiasta olisi voinut olla apua. Kävin jossain vaiheessa YKSIN srk:n järjestämässä parisuhde ongelmia käsittelevissä palavereissä, mutta eipä niistä apua ollut.
Elämä jatkui entisellään. Nyt ahdistaa tämä yksinäisyys, kun on tottunut siihen, että toinen on läsnä.
Keskusteluapua olen saanut perheasian neuvottelukeskuksesta (nyt loppunut) ystävää tapaamalla ja lasten kanssa eroa käsittelemällä.
Lapsia ei voi liikaa rasittaa ko. aiheella, sillä he ottavat eromme raskaasti. Isä on ollut heille tärkeä, eivätkä voi käsittää eroamme.
Tällaista vuodatusta, löytyykö eläkeiässä eronneita kohtalotovereita?
Ilmoitus erosta tuli kolme 3 kk sitten totaalisena yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet ovat olleet ihan hyviä. Sen mieskin sanoi. Pitkässä liitossa on ollut huonojakin aikoja, mutta mitään eroon viittaavaa ei kuitenkaan.
Rakastan miestäni ja hän on ollut oikein hyvä puoliso ja isä neljälle lapsellemme.
Sattuma? puuttui peliin, kun hän törmäsi työtoveriinsa kauppakeskuksessa (niin kertoi??), jonka kanssa oli pitänyt 90-luvulla jonkinlaista vispilänkauppaa tietämättäni.
Silloin oli kuitenkin lopettanut yhteydenpidon, kun katsoi, että nuorin lapsi on vielä koulutettava (oli yläasteella)ylioppilaaksi jne.
Pääsyyt eroomme ovat luonteemme erilaisuudet. itse olen ulospäinsuuntautunut, avoin, liian utelias ja kova puuttumaan kaikkeen ehkä jankkaajakin. Tosin olen myös valmis sopimaan asioista, antamaan anteeksi, sovittelemaan.
Mieheni sensijaan on sulkeutunut, pitää kaiken sisällään ja emmekä ole pystyneet keskustelemaan siitä, mikä vialla ja mitä pitäisi tehdä?
Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että terapiasta olisi voinut olla apua. Kävin jossain vaiheessa YKSIN srk:n järjestämässä parisuhde ongelmia käsittelevissä palavereissä, mutta eipä niistä apua ollut.
Elämä jatkui entisellään. Nyt ahdistaa tämä yksinäisyys, kun on tottunut siihen, että toinen on läsnä.
Keskusteluapua olen saanut perheasian neuvottelukeskuksesta (nyt loppunut) ystävää tapaamalla ja lasten kanssa eroa käsittelemällä.
Lapsia ei voi liikaa rasittaa ko. aiheella, sillä he ottavat eromme raskaasti. Isä on ollut heille tärkeä, eivätkä voi käsittää eroamme.
Tällaista vuodatusta, löytyykö eläkeiässä eronneita kohtalotovereita?
Vastaukset 46
Vanhimmat
On tosi kurjaa, että miehet vielä vanhana lähtevät nuorten pimujen perään ja koko entinen elämä vaan pyyhitään pois. Mikä noita miehiä vaivaa?Otan osaa.
Oma entinen isäni ilmoitti äidilleni jokunen päivä sitten, että jättää hänet lähes 20 vuotta nuoremman naisen takia. 60 v. mies siis. Aiemmin hän oli ISÄ ja VAARI kolmelle pienelle pojalleni, nyt hänestä tulee nobody, jota halveksun niin syvästi kuin vain ihminen voi. Ja vihaan, jos viha-sanasta olisi olemassa kymmenen kertaa vahvempi versio, käyttäisin sitä. Asia tuli täysin yllätyksenä paitsi äidilleni, myös meille kolmelle lapselle ja en tiedä kuinka kertoisin omille pojille, että vaaria ei enää tule näkymään maisemissa. Voiko olla pahempaa tapaa hylätä 37 vuoden jälkeen elämänkumppania ja samalla omia lapsia ja lapsenlapsia, vai kuvitteleekohan se sika että hänet kutsutaan puolen vuoden päästä kahville meille, että haluaisimme tutustua uuteen 40 v. "mummiin"... Kaikki on murskattu, menneet ja tulevat. Ei tule vaari rippijuhliin, ei näe lastenlapsiaan enää ikinä. On vain viha, katkeruus, viha, katkeruus ja huoli omasta äidistä, miten hän voi päästä tästä ikinä yli. Tulen ottamaan elämäntehtäväkseni erään 60-vuotiaan paskiaisen ja hänen nuorikkovosunsa elämän tuhoamisen, pikkuhiljaa, pala palalta, mitään ei jää selvittämättä, ei yhtään kiveä kääntämättä - welcome to hell my poor old daddy... Itken verta, verta ja kyyneleitä äitini, itseni, siskoni, veljni, lasteni, isäni 83 v. isän ja äitini 84 v. äidin puolesta...
pois, äläkä itke. Sellaista kauniit ja rohkeat menttaliteettiä tämä maailma nykyään on. Elämänkumppanit vaihtuu. Isäsäi ja sinä olette jo aikuisia miehiä. anna hänelle oikeus omaan elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Eikös tuo ole jo vuosia hommansa hoitanut ollut vaari ukki isä ja kaikkea sitä mitä muut häneltä edellyttävät ja odottavat.
if u luv somebody set it free.
Tietty jos isäsi on joku alkkis ja se jonkun baarihoron kanssa säätää niin sitten asia on toinen
velvoitteensa ja ollut isänä omille lapsilleen. Olisiko ollut parempi jos hän olisi lähtenyt teidän kolmen ollessa vielä lapsia? Mistäs tiedät miten hän on itse avioliittonsa kokenut, onko pysynyt naimisissa vain velvoitteesta omia lapsiaan kohtaan. Velvoite loppuu siihen kun lapset ovat täysi-ikäisiä. Itse aiheutat hallaa lähimmäisillesi vihallasi, saattaa olla että vähiten siitä kärsii isäsi ja eniten sinä itse. Sinun itsesi kuuluu kasvattaa omat lapsesi eikä isäsi. Et myöskään voi itse vielä tietää mihin oma tiesi joskus johtaa, yleensä saa niellä omaa lääkettään.
Älä kanna vihaasi, kukaan meistä ei tiedä mitä tuleva tuo. Sinun isäsi on edelleen vaari ja äitisi mummi, hän uusi on vaarin ystävä ja teidän ei tarvi häntä hyväksyä. Älä riko omaa elämääsi kostolla, sillä se kaikki tapahtuu aikanaan. Onhan se soma että vaari rakastu nuorempaan, mutta tiiäkkö ei se ole sitä mitä sinun äidilläs ja isälläsi oli. Sulla on oikeus nauttia siitä mitä oli, mutta älä lähe sotapolulle, eikä oo pakko jos ei taho viettää joitakin sukujuhlia vain velvollisuudesta. Tue äitiäsi että hän jatkaa elämää surunkin jälkeen, antakaa ihmisen mennä jos ei ymmärrä mitä oikeasti arki on. Sillä kun rakastutaan menee ainakin 3 kk rakastumisessa ja sitten tulee arki...ja jos joku luulee että jos 40 vuotta on ollut naimisissa, kohtamaalla uuden... takuulla erehtyy
Tuolle katkeralle pojalle voisi olla paikallaan ammattiauttajat kun tuollaisia täällä isästään keskellä yötä kirjoittelee. Vaikuttaa lisäksi aika alatyyliseltä henkilöltä toisten elämien tuhoamisineen, nimittelyineen jne. Kun ei voi tosiaan tietää miten isänsä on liiton kokenut, ties mikä kulissi olisi ollut.
Toivottavasti kirjoitus oli vain vihainen yöllinen kännipurkaus ja irl siviilissä sitten meininki on tasapainosempi.
"Kaikki on murskattu, menneet ja tulevat."
Hyvä ihminen, ota vähän rauhallisemmin. Omasta asenteestasi riippuu todella paljon. Jos halveksut isääsi, niin ei mikään ihme, että hän katsoo parhaammaksi "hyljätä" lapsensa ja lapsenlapsensa. Jos taas ajattelet, ettei isäsi noin vain muiden kiusaksi tehnyt ratkaisuaan ja eronnut äidistäsi, niin kaikki menee paremmin. Eikä tuo ratkaisu sinänsä edes kuulu sinulle. Se on täysin vanhempiesi välinen asia. Äitisi pääsee asian yli - ja varmasti hän pääsee, jos yrität keventää hänen mieltään. Vihanpidolla ja katkeruudella ei päästä mihinkään vaan jäädään jumiin omaan kurjuuteen - sitäkö haluat? Ja lapsillesi myös? Kaikille läheisellesi?
Hei sinä ex-isän poika 34v.
Rankasti näytät suhtautuvan isäsi tekemisiin, mutta ehkä sittenkin kannattaa vielä miettiä suhtautumistaan.
Onhan se hienoa, että voimakkaasti tunnet myötätuntoa äitiäsi kohtaan.
Kyllä minäkin meillä iloitsen siitä, kun lapset tukevat minua eivätkä suhtaudu isäänsä entisellä tavalla. KUITENKAAN eivät ole lähteneet sille tielle kuin sinä eli ukki tapaa lapsenlapsiaan ja jonkinlaiset välit ovat olemassa. Eilen viimeksi yksi tyttäristämme sanoi kyllä suorat sanat mitä mieltä ovat isän toimista. Meillä on lähinnä riitaa vain minulle kuuluvan kesämökin käytöstä eli mieheni käy siellä uuden naisystävänsä kanssa vaikkei olis mitään osaa eikä arpaa.
Asia on kokoajan vireillä. Mieheni on luvannut lopettaa käymisen, mutta mitään tarkkaa ajankohtaa ei suostu sanomaan. No elokuussa mennään yhteiselle tuomarille ositus tekemään, niin eiköhän mökkiasia tuleviin papereihin kirjata.
Tuleviin perheen juhliin mieheni osallistunee (elokuussa ristiäiset) tietenkin ilman tuota naista.
Omalta osaltani vaikeaa on edelleen sopeutua ja ikävä , ahdistus jne ovat päivittäin läsnä. Jopa mielessä liikkuu keskustelun käyminen siitä, josko löytyis mitään minkä varaan vois vielä rakentaa 43 avioliittovuoden jälkeen. Selvillä kun ei ole sekään, mitä mieheni oikeastaan etsii, kun ei yhdessäolossamme ole moneen vuoteen ollut mitään konkreettista riitaa tms. Joku vaan mättää...
...viestistä, sinulle ja toisellekin asialliselle kirjoittajalle. Pakko kai tässä on hieman vetää henkeä ja rauhoittua, tilanne on ollut vaan niin kertakaikkisen epätodellinen. Olen aina arvostanut ja rakastanut isääni, enkä ikinä olisi voinut kuvitella että hän tuolla tavalla päättää pitkän avioliittonsa, en mahda mitään mutta arvostus on kyllä kaikonnut. Kyse vihassa ei ole niinkään syistä jotka tilanteeseen ovat johtaneet (en varmasti tiedä kaikkea), vaan sivistymättömästä ja täysin äidilleni kohtuuttomasta tavasta hoitaa asia. Tavallaan kiitos myös kirjoittajalle, joka arvasit että humalatilalla oli osuutta asiaan, kyllähän tämä foorumi on väärä paikka tunteitaan purkaa jos mielentila on sellainen kuin se minulla viime yönä oli. Jos tästä yli päästään niin että jonkinlaiset välit isään säilyy, niin varmaan olen sitten kasvanut henkisesti aika monta metriä...
Mikä helvetin oikeus sinulla on sulkea vaari pois lastesi elämästä? Ja kehtaat vielä valehdella, että isäsi heidät hylkäsi, vaikka itse et aio antaa heidän tavata. Kiukuttelusi on lapsellista, mutta jos tosiaan katkaiset välisi isääsi, niin eniten siitä kärsivät ne sinun lapsesi.
Jos kuusikymppinen ukko vielä löytää uuden rakkauden, niin mikä sinä olet häntä tuomitsemaan? Isäsi on lapsensa hoitanut aikuiseksi asti. Eikö hänellä ole mielestäsi oikeutta omaan elämään nyt vanhoilla päivillään? Pitäisikö hänen olla olemassa vain muita varten?
Äidillesi elämänmuutos toki varmaan on vaikea, mutta kyllä siitä aikanaan toipuu. Aivan lapsellinen ajatus, että pariskunnan pitäisi pysyä yhdessä vain siksi kun ovat olleet siihenkin asti. Mistä sinä tiedät miten epätyydyttävä hänen ja äitisi liitto oli?
kirjoittamalla...ehkä tunnet että sinut on petetty...
Otin itse ja lähdin 32 avioliittovuoden jälkeen..moni on kauhistellut..kuinka uskallat aloittaa uuden elämän ilman uutta suhdetta...mutta kun se rakkaus vain kuoli..avioero prosessi on puolessa välissä ja ex-mieheni löysi jo uuden ja heti kihlasi hänet..aikuisille lapsilleni se on kova paikka..ajattelevat naisen putsaavan isänsä..tiedä häntä..se nähdään..äitisi tarvitsee hyvien ystävien tukea..et sinä asiaa isääsi moittimalla paranna..rohkaise äitiäsi..elämä itsellisenä naisena alkaa!
Et voi tietää vanhempiesi suhteen todellista laatua, se ei kuulu edes aikuisille lapsille. Vanhempien velvollisuudet isäsi on jo hoitanut, hoida sinä puolestasi omat isän velvollisuudet ja tule sen jälkeen neuvomaan, jos kehtaat. Asenteesi on todella säälittävä. Ero on aina kahden kauppa, tuskin äitisikään on aivan syytön tilanteeseen. Vanhemmat eivät ole vai isiä ja äitejä vaan myös miehiä ja naisia, hieman iäkkäämpinäkin.
Nuorina solmittuja missä vain nainen määrää lasten teon ja muidenkien suhteen. Ei sitten mikään ihme jos mies häipyy ja haluaa elääkkin jossain vaiheessa ennen hautaa.
En ihmettele ollenkaan jos terapiasta ei ole ollut sinulle mitän apua ja varmaankin syyttelet muita ihmisiä erostasi niin kuin on tapana . Teet pahan virheen jos et lapsien kanssa käsittele asiaa, teillä varmasti jo aikuiset lapset niin että kyllä täytyy pystyä puhua asioista.
Olet vastaaja saanut aivan väärän käsityksen, Nyt päättyneestä terapiasta oli tosi paljon iloa ja lohtua. Siitä, jossa kauan sitten kävin yksin, ei ollut apua, kun mies ei osallistunut.
Toinen juttu on se, että nimenomaan lapsista saan paljon tukea ja turvaa ja heidän kanssaan asiaa käsitellään. Kuinka joku voi saada noin väärän käsityksen kirjoituksestani.
Enkä tosiaan syytä ketään, korkeintaan itseäni, josta tosin terapeutti ja kaikki ystävät sanovat, ettei itseään pidä syyllistää, sillä keississä on kaksi osapuolta!
Neljä lasta olemme nimenomaan halunneet, eikä mistään pakkoavioon menosta ollut kyse.(2 v naimisissa ennen ensimmäistä lasta).
Täällä näköjään saa varautua ihan millaisiin kommentteihin tahansa. Se tosin suotakoon;))
Voi kuule, se on vaan elämää....nämä ns.nuoruuden liitot ovat monesti yksinkertaisesti vain loppuun eletty! Se ei riitä jos toisen mielestä on kaikki ihan hyvin jne....Toinen on voinut tuntea tyhjyyttä jo vuosia ja miettinyt eroa toisen tietämättä. Pitää osata luovuttaa ja opetella uusi elämän vaihe ja tilanne, on osattava elää yksin ja osattava myös tutustua itseensä! Kukaan kun ei voi elää elämäänsä toisen kautta, se on sen toisen ihmisen elämä ja hänen valinnat mitkä elämälleen tekee ja haluaa, ei yhteinen elämä eikä oma toisen kautta eletty vaikka oltaisiin miten sitouduttu avioliiton kautta ja yhteiset lapset jne.. Jokaisen pitäisi kuitenkin elää sitä ihan omaa elämää eikä elämää toisen kautta, kukaan toinen ei ole vastuussa omasta onnellisuudesta ja hyvinvoinnista. Tällä tarkoitan sitä että yksin olo voi olla hyvinkin vapauttavaa ja jokainen tarvitsee sitä jossain vaiheessa elämää, jos on nuoresta ollut aina toisen kanssa, on tärkeä vaihe, yksin olo, jäänyt monilla väliin. Siitä johtuu monesti nämä irtiotot ja avioerot myöhemmällä iällä! Muistot ovat kyllä ihania ja aika kultaa muistot mutta on osattava elää kuitenkin tätä nykyhetkeä ja mentävä reippaasti eteenpäin ja katsottava mitä maailma vielä tuo.
saa varautua jos jonkinmoisiin kommentteihin, sen huomasin itse täällä omaa avioeropohdintaani käydessäni. Onneksi viestistäsi huomaa sen, että osaat laittaa tuollaiset kommentit perspektiiviin =)
Teki pahaa lukea alkuperäinen viestisi. Itse omasta, hyvin yllättäen tulleesta avioerostani selvittyäni mietin, että parempi ehkä kuitenkin tässä iässä kuin vasta eläkkeellä. Erityisesti kun meillä ei edes ollut lapsia (mieheni sairauden vuoksi). Ajattelin, että sellaisessa tilanteessa olisi saattanut olla todella yksinäistä.
Onneksesi sinulla on lapsesi. Suruhan on teidän kaikkien yhteinen. Viisaasti sanoit, että et haluaisi rasittaa lapsia asialla, mutta toisaalta, he jos jotkut pystyvät jakamaan kanssasi eroon liittyviä tunteita ollessaan osa perhettä. Ja ovathan he kuitenkin aikuisia. Roolit kääntyvät jossain vaiheessa kuitenkin toisin päin. Lapset ottavat vanhemmistaan entistä enemmän vastuuta.
Oman eroni aikaan isäni oli jo pitkälle dementoitunut ja äitini taas hyvin masentunut. Heille kokemus oli liian rankka käsiteltäväksi. Onnekseni minulla oli tukenani ex-anoppini, jonka kanssa sain jaettua ajatuksiani. Tunsihan hän kuitenkin meidät molemmat, minut ja oman poikansa. Itselleni oli ainakin tärkeintä terapiaa käydä asiaa läpi sellaisessa ympäristössä. Kun sitten menetin anoppini lopulta rintasyövälle, oli kieltämättä aika yksinäinen olo.
En voi sanoa ymmärtäväni täysin tilannettasi, sillä olen kuitenkin sinua parikymmentä vuotta nuorempi, mutta halusin kirjoittaa tähän kuitenkin muutaman sanan osoittaakseni myötätuntoni ja sanoakseni myös tyttärenä sen, että me lapset jaksamme kyllä kantaa asioita myös vanhempiemme puolesta. Älä siis liikaa pidä asioita sisälläsi edes heidän läsnäollessa.
Et vaikuta viestissäsi katkeroituneelta tai miestäsi vanginneelta kulissien ylläpitäjältä, jota tuo edellinen tuossa yritti omassa katkerassa mielessään esittää. Vaikutat analyyttiseltä ja viisaalta naiselta, surulliselta toki, mutta se lienee aika ymmärrettävääkin.
Haluan kuitenkin sitten myös naisena sanoa, että ystäväpiiriini kuuluu useampiakin yli kuusikymppisiä naisia, jotka ovat vielä löytäneet rinnalleen kumppanin (kunhan eivät ole valinneet osakseen katkeroitumista ja erakoitumista). Ja koska tämän päivän kuusikymppiset eivät ole mitään paikalleen jämähtäneitä mummoja on sinulla vielä edessäsi kokonainen elämänvaihe jonka voit elää itsellesi.
Sanoit olevasi sosiaalinen toisin kuin ex-miehesi. Takaan, että olet vielä kovaa valuuttaa ikäistesi (ja miksei nuorempienkin, niin halutessasi) joukossa.
Siitä vaan miettimään missä haluat sosiaalisuuttasi harjoittaa!
Koskas olet muuten viimeksi ollut matkoilla? Ulkomaanmatka jonnekin haaveissa olleeseen kohteeseen itsekseen saattaisi olla riemukas kokemus. Itse lähdin elämäni ensimmäistä kertaa yksin toiselle puolelle maapalloa ja jännitin matkaa etukäteen aivan hirmuisesti. Lopputuloksena syntyi lukuisia uusia ystävyyssuhteita - elämänmittaisiakin. Ja lisäksi sain reissulta roppa kaupalla itsetuntoa ja ymmärsin, että minähän pärjään hienosti. Ja itseasiassa minulla oli ihan mielettömän kivaakin.
Ex-anoppini muuten oli jäänyt aikoinaan pienten lasten yksinhuoltajaksi miehen lähtiessä nuoremman mukaan, kun arkielämä paljastuikin liian raskaaksi hänelle.
Anoppi ei enää koskaan halunnut itselleen parisuhdetta, mutta vietti uskomattoman upean elämän. Matkusti itsekseen ympäri maailmaa, kävi konserteissa ja kulttuuritapahtumissa täysin rinnoin. Monesti lähti itsekseen ja palasi uusien ystävien kanssa. Ja olihan joukossa sitten muutamia komeita uroksiakin, jotka kovasti halusivat anoppini kanssa vakavampaankin suhteeseen. Anoppi kuitenkin johdonmukaisesti kieltäytyi kunniasta. Oli "liian" tyytyväinen itselliseen elämäänsä.
Häntä siis pystyyn ja nauttimaan sosiaalisen naisen jännittävästä elämästä. Se tarjoaa sinulle vielä kaiken sen, minkä siltä haluatkin.
Lämpimin ajatuksin, virtuaalinen ystäväsi
vaan siirtyy suoraan punkasta punkkaan, ilman että kokeilee yksin olemista ollenkaan. Jätetty sitten pakosti jää yksin. Totta kai jokainen on itse hyvästä olostaan vastuussa, eikä toisen tarvitse olla viihdyttämässä. Voi sitä silti joskus ajatella niitä muitakin perheesjäseniä, eikä aina vain omaa napaa. Puhuminenkin voisi tehdä monella terää. Usein vaan se lähtevä osapuoli taitaa olla se joka ei kykene puhumaan, helpompi sulkea vaan ovi perässään ja mennä toisen luo, jolle sitten onkin pystynyt puhumaan ja siinäpä vasta iihana ihminen. Kotona ei puhuta sen ihmisen kanssa jonka kanssa eletään. Jokainen tekee virheitä, mutta harva pystyy niitä myöntämään. Ihminen vaan taitaa hakea ikuisesti sitä onnea. Jos jokaisen poikkisanan takia vaihtaisi paikkaa, niin sais olla alvariinsa kassi kainolassa menossa.
Paljon voimia ja uutta energiaa sinulle! Älä syyllistä itseäsi, sillä olet ollut ihanteellinen ja harvinaislaatuisen hyväsydäminen puoliso. Jankkaaminen ja uteliaisuus eivät ole aina huonoja ominaisuuksia. Et ole ainoa, joka kokee saman yllätyksen. En kyllä tajua ukkoja, jotka tosta vain yhtäkkiä haluavat erota ilman kunnon syytä. Noin pitkä liitto, yhteiset lapset - se on ainutlaatuinen rakkauden taival, jota pitäisi suojella ja vaalia myötä ja vastoinkäymisissä. Vispilänkaupat pitäisi kiertää kuin rutto... Yritä löytää tilanteen hyvät ja uudet puolet. Tämä kyllä onnistuu ajan kanssa, kun ahdistus lievenee. Saat kääntää uuden sivun elämässäsi ja löytää samalla uusia harrastuksia, hyväsydämisiä ihmisiä - nähdä elämä uudessa valokeilassa! Ehkäpä myöhemmin huomaat, että kaikella on tarkoituksensa... Usko pois!
Lämpimiä halauksia!
... tilanne, mutta tunteet tuttuja. Mieheni halusi yli 30 vuoden jälkeen ruveta elämään muiden naisten kanssa ja silti jatkaa kanssani avioliittoa. Hän sanoi minun olevan muiden naisten yläpuolella. Mietin viisi vuotta ja sitten tiesin etten jaksa. Hän ei suostunut muuta keskustelemaan.
Jos miehesi on pitänyt asiat sisällään, niin hänellä on saattanut olla samanlainen toive. Lienee selvempi erota, kun koko ajan huomata ettei itse ole se ykkösnainen vaan miehen ajatukset ovat jossain muualla. Uskoisin, ettei miehesi suostunut terapiaan, koska hänen olisi pitänyt kertoa, että haluaisi elää jonkun toisen kanssa, eikä sellainen kertominen ole helppoa. Eikä sen päälle voi mitään rakentaa, asia on niin eikä todennäköisesti muuksi muutu.
Itsekkin ulospäin suuntautuneena olen löytänyt valtavasti sellaista, mitä en ikinä olisi päässyt kokemaan vanhassa liitossani; matkoja, uusia ihmisiä, erilaisia tapahtumia, juhlia... ja uuden suhteen.
Pisimpään kesti suru sen sosiaalisen ryhmän hajoamisesta, mikä perhe on. On niin junttaantunut mieleen, että kestää ikuisesti. En kuitenkaan katso epäonnistuvani. Sen avioliiton aikana saimme taloudellisen vakauden, että molemmilla oli varaa omaan asuntoon, lapset koulutetuiksi ja omilleen. Kyllä me onnistuimme kaikessa siinä mitä perheeltä yhteiskunnassa odotetaan.
Luonnollisesti olisi ollut kaunista, että olisimme myös löytäneet yhdessä uudet elämän, tunnen puolisoita, jotka ovat läytäneet ja olen iloinen heidän puolestaan. Meille on tarkoitettu tällainen elämä ja sitä pitää vaalia ja tehdä oma elämänsä niin hyväksi kuin mahdollista.
Tasapainoon pääseminen kestää 4-5 vuotta, ei toki niin että asia olisi koko ajan mielen päällä, vaan aina ajoittain, kunnes kerrat harvenevat ja kehittyy vain tilanteen hyväksyvä olo.
Kun kuulen nyt jo vakisuhteessa olevan mieheni vielä toimivan niiden rakastattariensa kanssa, jotka silloin olivat kuvassa mukana, olen onnellinen että erottiin, en sitä kestäisi. Olen sitä mieltä että rakkaus/seksisuhde ei muutu ystävyyssuhteeksi.
Selviytymistä ja onnellista elämää sinullekin toivon!
todella,mikä saa jo iäkkään miehen toimimaan niin,että ero tulee.
Onko se elämä uuden kanssa sitten auvoista,arki se tulee siinäkin vastaan,varmaan katuu vielä tekojaan kun "palaa maanpinnalle taas"
Miksi,mies käyttäytyy näin,vaikka vannoo rakastavansa ja hyväksyykö itse jos vaimo pitää rakastajaa,kun mies ei riitä.
Itse katselin aikani jo nyt ex-ni juoksuja,ei uskonut,että haen avioeron,koska piti minua ikäloppuna,olin 49v silloin.
Mutta,nyt kun erosta vuosia,kiitän itseäni,että erosin,en olisi jaksanut enää siinä parisuhteessa,jossa aikuinen mie käyttäytyy kuin murrosikänen,uskoo olevansa"vallaton poikamies"
Voimaa ja vaikka onhan tämä elämä välillä yksinäistä,kun tottu siihen,että joku on samassa asunnossa.
Mutta,parempi näin kun uutta nuoruutta elävän kypsymättömän miehen kanssa.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa! "Ei ole kaikki kultaa, mikä kiiltää!" Näyttää miehesi tarvitsevan tämän kokemuksen, " vasta kaukaa näkee hyvin !"
Vanha sanonta:" hanki elämä!" Perheen muodostatte kuitenkin edelleen Sinä ja lapset, isä on edelleen hengissä, mutta hengästynyt, ajatellessaan, että uuden ihmissuhteen myötä, alkaisi uusi elämä! Lapset ovat elämässä tärkeitä, ja tärkeimmäksi käyvät kun elinvuosia tulee lisää!
Älä nyt sure liikaa, harva avioliitto kestää 40vuotta, ilman kriisejä! Tässä taas tämä vanha kuvio. Ei elämä aina mene niin kuin ihminen "kiihkoissaan" uskoo, arki se tulee uuteenkin ihmissuhteeseen ja kumma kyllä, jonkinasteinen syyllisyys alkaa jäytää sydänalaa! Pelkkää "onnea", ei ole kenenkään ihmiselo jatkuvasti.
Sinä olet ollut lasten kanssa 40vuotta miehen elämässä, ei sellaista voi korvata uudella ihmissuhteella! Voin vain sanoa, monenlaista viritystä on nähty, ja fiaskoon ovat päättyneet, kun perustetaan "uusi perhe", entisen perään!
Kyllä löytyy tuttavapiiristä vaikka kuinka ja monta eläkeiässä eronneita. Vanhin eronnut, jonka tiedän, oli lapsuudenystäväni mummo ja vaari. Mummo halusi eron reilun 60 vuoden avioliiton jälkeen. Molemmat olivat silloin 80 . Alunperin mummo olisikin halunnut naimisiin miehensä veljen kanssa, mutta heidän vanhempansa estivät. Draamaa siis.
Eivätkö teidän lapsenne ole jo aikuisia? 4-kymppisiä? Kyllä he varmasti ajan kanssa sopeutuvat eroonne ja pitävät isäänsä tärkeänä kuten tähänkin asti.
että isä on lapsille tärkeä ja lapset isälle? tärkeitä ovat aina. ja ap:n tuntema yksinäisyys on huono perusta jatkaa suhdetta/aviota, vaikka mies palaisikin.
Kyllä nämä perheensä jättäneet miehet ovat härskeimpiä ja vastuuntunnottomimpia jotka tunnen. Jokaisella on omat kokemuksensa heistä. Isekeskeisiä vain oman onnen tavoittelijoita.
En voi ymmärtää kuinka moisesta voi onnitella jotain miestä. Kyllä siinä sais tutkia onnittelijankin motiiveja.
Hylätyn perheen tukihenkilönä voin sanoa, ettei keinotekoisempaa henkilöä ole kuin puolison uusi kumppani. Hän vähät välittää puolison lapsista koska ne on saatu entisen kumppanin kanssa. Kokemusta minulla on vuosien työstä, eikä yhtään poikkeusta ole.
Juu, kun jaksaisi ymmärtää, mitä mieheni oikeasti hakee? Kaikki ystävämme, jotka ovat tilanteen kuulleet, eivät voi ymmärtää, kun miestäni pidetään erityisen sympaattisena ja hyvänä kaikin puolin.
Tänään oli ihan ok keskustelut kaikesta käytännön järjestelyistä, kuten asuntojen myynnistä. Muutenkin oli hyvä tapaaminen.
Monet ovat sitä mieltä, et" kyllä routa porsaan kotiin" jne, mutta sen näyttää aika ja yritän vapautua siihen uskomisesta.
Mieheni haluaa olla ystäväni ja auttaa minua kaikissa käytännön toimissa (tietokonehommissa, nurmikon leikkuussa, autoon liittyvissä asioissa jne). Eri juttu on se, kuinka pääsen hänestä irtautumaan, kun näin on. Varmaan ajan kanssa, sitten kun asumme "uusissa" asunnoissa ja kaikki edessä olevat jakamiset on loppuunviety.
Mitä matkustamiseen tulee, niin se on ollut yhteinen harrastuksemme ja Eurooppaa on kierrelty pitkin ja poikin. Yksin reissaaminen tuntuu vieraalta ajatukselta, kun on muuhun tottunut. Ehkä vielä rohkaistun senmukaan mitä elintason lasku antaa myöten.
Näissä tunnelmissa päivä kerrallaan???
että jokaisen expuolison uusi kumppani "vähät välittää lapsista"? Minusta se on erinomaisen tapauskohtaista.
Ystäväni on kasvattanut äitinsä uusi mies - ei isä ollenkaan. Kun ystäväni ehti täysikäiseksi, hänen äitinsä erosi tuosta "uudesta" miehestä (olivat yhdessä reilut 15 v). Mutta ystäväni isäpuoli ja hänen uusi puolisonsa on aina mm. sukujuhlissa mukana ystäväni äidin ja hänen nykyisen puolison, biologisen isänsä ja hänen entisen puolison kanssa. Ystäväni tapaa useinkin äitiään ja ex-äitipuoltaan samanaikaisesti kaupungilla/baarissa. Myös ystäväni oma ex tapaa edelleen ystäväni äitiä/isää ja hoitaa toisinaan mm. ystäväni isän ex-vaimon lasta - he kun matkailivat yhdessäollessaan paljonkin pitkin Suomea.
Asiat ovat juuri sellaisia millaiseksi ne tekee. Toisten tuomitseminen ja arvosteleminen on haitaksi kaikille - eniten arvostelijalle/tuomitsijalle itselleen: hän tekee elämästään tylsän ja katkeran - vaikka voisi tuoda siihen iloa hyväksymällä tosiasiat ja nauttimalla toisten onnesta. Tiedän, että toisen onnesta nauttiminen on vaikeaa, jos on tehnyt oman onnensa toisista riippuvaiseksi.
"Yksin reissaaminen tuntuu vieraalta ajatukselta"
Lukaisepa Anna Maria Rosendalin "hullun käsikirja". Tie hullun elämään ei ole mahdollista ilman yksin matkaamista ;). Kyllä se vähän niin onkin, että yksin matkaaminen on paljon avartavampaa, koska silloin on todellinen mahdollisuus tutustua mitä erilaisempiin ihmisiin ja heidän elämäänsä. Kokea erilaisia paikkoja, juuri sellaisia´, joihin ITSE haluaa mennä. Melko usein parisuhteessa elävät valitsevat "kompromissipaikan" ja viettävät siellä aikaa kahdestaan eikä se avarra läheskään niin paljon kuin jos kerrankin pääsee yksin kokemaan ja tunnustelmaan jotain aivan uutta .
Älä ota miestä takaisin! Vaikka varmasti hän onkin sympaattinen ja hyvä, kun haluaa olla erosta huolimatta elämässäsi.
asennemaailma tukihenkilöksi. Mahtaa voida tuettavat perheet loistavasti, kun sinä siirrät ennakkoluulojasi ja uskomuksiasi heidän arkeensa.
Minä olen puolisoni "uusi kumppani".
Tulin hänen elämäänsä vasta kun edellinen ero oli jo takanapäin.
Hän ei ollut siihen mennessä paljoa nähnyt lastaan, koska koki avuttomuutta pienen lapsen kanssa kahdestaan.
Yhdessä me sitten opettelimme rakentamaan suhteen tuohon pienokaiseen. Yhdessä loimme hänelle toisen kodin. Ei kilpailevaa äidin kodin kanssa, mutta sen toisen paikan, jossa myös sai olla omana itsenään.
Minä rakastan lasta kuin omaani, vaikken äidin paikasta kisaakaan. Olen lapselle yksi turvallinen aikuinen lisää hänen turvaverkossaan.
Äidin kanssa minulla on loistavat välit. Voimme keskustella lapsen kasvatuksesta, rutiineista ja hoitojärjestelyistä luontevasti ja toisiamme kunnioittaen.
Lapsella on äidin luona myös uusi perhe. Äidin uusi mies ja heidän yhteinen pienokaisensa. Tämä perhe oli jo olemassa minun tullessa kuvioihin.
Tottakai on surullista, ettei ydinperhe toiminutkaan, mutta elämä on. Niinpä me aikuiset yritämme nyt yhdessä kaikkemme, että lapsella olisi erosta huolimatta turvallinen ja rakkautta tulvillaan oleva lapsuus.
En siis todellakaan ymmärrä mistä sinä puhut. Ja ihmettelen muutenkin, miten tuo katkera kommenttisi kuuluu alkuperäiseen ketjuun, jossa lapset olivat jo aikuisia ja aloittajan murhe ihan toinen.
On myös perhe jonka nuoret aikuiset lapset sanoivat säälivänsä niin jätettyä äitiään, etteivät halunneet tavata isäänsä uuden naisen seurassa. Myöskin äiti pelkää reaktiota jos tulee kadulla vastaan miestä tämän uuden seurassa.
Perheeseen on tullut masennusta ja surua, psykosomaattisia vaivoja.
Avioero on vakava asia. En ole tavannut iloista kahvittelua uuden vaimon ja entisen välillä. Tosin erääseen perheeseen mies tuli uuden naisensa kanssa hakemaan tavaroitaan ja tilanne oli lähinnä mykistävä vaimolle.
Olen vain kuivannut kyyneleitä hyljätyissä perheissä. Tienkin tiedän suruprosessin vaiheet, mutta toipuminen vie 1 -3 vuotta, että elämä alkaa jälleen saada positiivisia ja iloisia suunnitelmia. Kaikki on tietenkin yksilöllistä.
Katkeraksi kommentin tekee se, etten voi ymmärtää useimmiten miehen itsekkyyttä omaan onneen,vaikka näkee perheensä musertuvan surun alle.
ovat sellaisia, millaiseksi ne tekee. Kaikkea oikeastaan pitäisikin tarkastella vähintään kahdesta näkövinkkelistä, jotta ymmärrettäisiin paremmin omaa ja toisten elämää.
Itse olen käynyt pari kertaa baarissa ystäväni, hänen äitinsä ja äitipuolensa kanssa. Meillä oli ihan hauskaa. Joskin täytyy todeta, ettei kenenkään velvollisuus ole pitää lystiä expuolison uuden kumppanin kanssa!
Toisen ystäväni eronneet vanhemmat asuvat samassa talossa - samassa rappukäytävässäkin. Ystäväni isä on uusissa naimisissa, joten uusi puoliso lapsensa kanssa asuu siellä myös. Ystävän äiti kyläilee exmiehensä uudessa perheessä tämän tästä - ja uuden puolison lapselle ystäväni äiti on erittäin läheinen.
Läheisen tuttavani äiti - jo iäkkäämpi nainen - on vuosia ollut erittäin hyvissä väleissä exmieheensä - ja aikoinaan tämän uuteen puolisoon - ja sitten sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan uuteen puolisoon :)..
Pitää muistaa, että jokaisen onni on omassa taskussa. Ja on "hieman" hankalaa tavoittaa omaa onneaan, jos jää jumittamaan ja murehtimaan menneitä.
Niin kävi minullekin.
Avioliittoa kesti yli 42 vuotta.
Nyt opettelen elämään yksin.
Mutta en yksinäisenä.
Elämässä on paljon ilonaiheita.
Kuitenkin.
Elämää se vaan on.
60 v tuli mittariin.
Vaan sehän on vain luku....
On meitä muita, jos lohduttaa. Laitoin juuri avioeropaperit vetämään 35 yhteisvuoden jälkeen. Itsellä vielä 10 vuotta työelämässä jäljellä.
Mieheni ei halunnut lähteä pariterapiaan, jota ehdotin jo 5 v sitten, kun näin, että lähtee menemään huonosti. Hän on ollut hyvä isä ja keskivertopuoliso 25 vuotta. Kun jäi työttömäksi 10 vuotta sitten, alkoi muutos. Ei puhu minulle ja jos sanoo jotain sanoo sen huutaen. Ottaa huomioon vain lapset/lapsenlapsen, lopun ajan elää kavereilleen ja on aina valmis tekemään/lähtemään heidän kanssaan lenkille, terassille tms, mutta ei halua tehdä mitään yhdessä minun kanssani. On jäänyt pettämisestä kiinni monta kertaa avioliiton aikana. Teksiviestien tehokuluttaja. Itse olen aina ollut uskollinen.
Tietää hyvin, mikä tuottaa minulle elämässä iloa, mutta on ottanut elämäntyökseen "pilata" murjottamalla tms. kesälomat, joulut, syntymäpäivän jne. Olen ollut henkisesti tikkatauluna viimeiset 5 vuotta. Pahinta on, että rakastan häntä yhä, mutta minulla on vain yksi elämä. Aikuiset lapseni ovat suruissaan siitä, kuinka huonosti hän kohtelee minua ja ovat vuosia sanoneet, että lähde.
Mieheni on rakkaudettomasta kodista, mutta on silti aiemmin osannut antaa/näyttää rakkautensa..ehkä juuri siksi. Enää ei näe vaivaa.
Viimeisen 5 vuoden aikana jatkuva kotistressi on alkanut vaikuttamaan terveyteeni.
Minulla on jo nyt valtava ikävä, vaikka vielä asumme samassa osoitteessa, enkä usko, että uskallan enää uskaltautua parisuhteeseen. En olisi ikinä uskonut, että avioliitossa voi tuntea olonsa yksinäisemmäksi kuin yksin ollessa.
Onneksi on lapset ja lapsenlapsi ja työkaverit. Henkilökohtaisia ystäviä ei enää ole, koska en ole mieheni takia kehdannut tuoda ketään kotiini. Kaikki tuttavapariskunnat ovat aina tulleet mieheni puolelta.
Aika säälittävää vai mitä.
minunkin elämässäni,ja lopulta löyty syykin,mikä helpotti.
Miehellä oli ollut toinen nainen jo vuosia,en osannut edes arvailla.
Luukin hänen jo rauhottuneen sillä rintamalla,mutta ei,vieläkin paljastu.
Mutta,vaikka paljastu,mies jatko entiseen malliin,kidutin itseäni vielä kaksi vuotta,kunnes lähdin lopullisesti..
Ihmettelen vieläkin miehen käytöstä ja sitä että en tuntenut,vaikka luulin tuntevani.
Muuta,parempi oli erota ja elän nyt yksin,sillä todellakin terveyteni ei olisi kestänyt enää sitä elämään,onnekis lapset oli jo maailmalla.
En sääli vaan toivon,että pääset aloittamaan hyvän elämän,ja et ole miehesi kynnysmatto enää.
Teet,kuinka vaan,älä anna miehesi kohdella itseäsi huonosti enää.
Kaikkea hyvää ja kaikesta selviää lopulta vaikka se onkin raskasta kun tulee kriisejä.
On jotenkin lohduttavaa huomata, että surullisia eroja on pilvin pimein, enkä ole yksin. Tuskaahan se ei poista. Minulla tätä kestänyt vasta vajaa 4 kk, paljonkohan on vielä jäljellä?
Kunhan pääsisi siihen, että on uusi elämä edessä ilman rakasta miestä. Pätkääkään ei tunnu siltä. Kaipaus on sanoin kuvaamatonta. Tapaamme monta kertaa viikossa, kun mieheni käy vielä yhteisessä asunnossa tekemässä tarpeellisia hommia, kuten nurmikon leikkuu, verannan maalaus jne. Elokuussa? on tarkoitus aloittaa asunnon myynti ja nyt kaikenaikaa seuranta uusien asuntojen hankintaa silmällä pitäen.
Juristin juttusillakin olen käynyt osituksen hoitamista varten. Toki sen voi tehdä ilman juristiakin, kun on tarkoitus olla sovussa??
Lähinnä sopimista on siitä, minkä verran mieheni on valmis maksamaan minulle (lakihan ei suo mitään) mutta sellaisesta on ollut juttua, sillä tuloeromme on huomattava.
Edessä on rankat ajat ennenkuin kaikki on tasattu.
Harvase päivä hiipii mieleen ajatus, "jos tämä ei kuitenkaan olisi totta". Pakko on omaksua ajatus, et mies on osansa valinnut. Tämä uusi nainen on lievästi sanottuna erikoinen, vain aika näyttää, toimiiko suhde miehelläni pitkän päälle.
Voi tätä ikävää....
Järjellä ajatellen avioero on ainoa ratkaisu, mutta minulla on sama kuin sinulla, jatkuva ikävä sitä, mitä on ollut. Jutella kaikesta, nähdä toinen, halata, olla läsnä.
Nyt toinen on puhumaton, vihainen ja sulkeutuu toiseen huoneeseen.
Jos lähes koko ikänsä on ollut vain sen yhden ja saman kanssa, sitä hitsautuu toiseen kiinni ja kaikki tekemiset on tehty yhdessä (siis ennen kuin suhde huononi), yhteiset muistot ym. Vaikea kuvitella, että osaisi lähteä etsimään uutta pitkään aikaan, kenties ei koskaan. Niin vähän on kunnollisia miehiä (sen olen eronneilta tutuilta saanut kuulla) vapaana.
Meillä onneksi menee sopuisasti ositus, joten siitä ei tule kinaa.
Niin, pitkä lista kommentteja, joissakin jotain samaa kuin itse ajattelen, mutta suurin osa "ei tätä päivää". Nainen olen, avioliittoa takana vähän yli 30 v. Hitsautuu, totta, mutta joskus se hitsautuminen voi miehelläkin olla niin totaalista, että ei pysty eikä halua tehdä mitään omasta tahdostaan. Kulkee siis mukanani kaikessa, liiaksi, kaikesta pitää tehdä selkoa, oma-aloitteellisuutta hyvin vähän esim, menojen suhteen, yksin ei rohkene lähteä minnekään, vaikka olen joskus ehdottanut. Olen sanonut, että ota yhteyttä entisiin työkavereihin,joiden kanssa on vieläkin kyllä puhelinyhteyksissä,(mies siis sairauden takia eläkkeellä), ja tehkää vaikka laivamatka, tai viettäkää saunailta. Ei mitään tulosta. Minä jos järjestän jotain yhteistä, silloin innostuu. Oma elämäni on suurennuslasin alla. Kaikkiin menoihin pitää olla kunnon syy. Huvikseen en voisi ajatella meneväni yksin esim, konserttiin. Sehän on samaa kuin "hylkäisin" hänen seuransa. Asioista on puhuttu. Mies ymmärtää ja on samaa mieltä, että voisin mennä yksinkin. Mutta kun koittaa hetki, että suunnittelen, menee jo suu mutrulle, sen vaistoaa. Sitä kun on niin "hyvin hitsauduttu". Puhumattakaan jälkipuheita. Ahdistus tulee, vapaudenkaipuu jokapäiväistä, riitaa on, keskusteluja riittämiin. Nyt on vaan kysymys siitä ,että miten pitkään jaksan. Lähteminen näiden vuosien jälkeen, ja kun joutuisi jättämään sairaan miehen, kysyn vaan, että kuka minua ymmärtäisi. Minulta ei hyvänpäivän tuttujen välisissä keskusteluissa koskaan kysytä, että mitä minulle kuuluu.
näin ex-ni tänään ihan sattumalta,ja en tuntenut mitään?Hän oli kuin kuka tahansa entinen tuttu?
Erosta aikaa jo muutama vuosi ja ensimmäinen kerta kun emme nähneet puoleen vuoteen.
Vaikka vaikea oli avioero,ja meni jonkin aikaa,ettei millään meinannut uskoa,että se on loppu.
Nyt uskon,sillä tunteeni sen kertoi tänään viimeinkin,eli eipä tehnyt mieli soitella eikä ikävä tullut.
Olin vuosikymmeniä aviossa,jossa ero tuli kun toinen löysi uuden ja sitten minäkin.
Nyt elän yksin ja elän tätä elämää,olen vastuussa vaan itsestäni.
Kyllä näin käy jos lopettaa sexsin annon ja suutelun ja kohteliaisuuden sekä yrittää muuttaa toista mieleisekseen nyt käy niin että etsitään loppuelämäksi sitä hyvää joka puuttuu,yleensä naiset rupeaa matkustelemaan vähintäinkin kreikkaan ja kanarialle kun ei oma mies ole tarpeeksi kiinnostava tai kun itsellä on työ niin antoisaa että treffi kutsuja satelee ja pitää salassa hoitaa monta hoitoa,monasti perheen rahat hupee sinne upeille ranmtapojille ja kotiin tulee köyhä ja kipeä rouva,nyt näyttää että mies on lähtenyt,jotakin olisi pitänyt tehdä.
Paljon on lapsia,olisippa ulkon'äkö ja vartalo tullut hoidettua ja vielä saatu ukko puhumaan,kyllä naisetkin on puhumatta ja kun sopiva aihe löytyy alkaa huuto ja hammasten kiristely ja viinaa sitä on saatava,mikä meitä vaivaa se viina ei auta mihinkään jos sydämmestä ottaa niin konjakki voi ehkä helpottaa mutta nitro on varmempi kumminkin.Hellyys se auttaa ja puhuminen ja kunnioitus.
Samoin täällä kaikki asiat loppuneet seksi myös..olemme olleet yli 30 vuotta aviossa ja nyt on kertakaikkiaan kaikki väliltämme loppuneet..tunteet ovat pikemminkin kaveripohjaisia eikä nekään parhaan kaverin ominaisuuksia....olen niin monet kerrat pettynyt mieheni toilauksiin...olen hänen sukulaisiinsa kyllästynyt totaalisesti kurkkuani myöten en voi sietää heitä silmissäni....en tiedä mitä teen meillä on lapsia ja lapsenlapsia ja heidän kanssaan ollaan kuin kaikki olisi OK näin ei kuitenkaan ole...kaikki on aivan päin helvettiä.
En jaksa päivästä toiseen tätä samaa paskaa....
Olimme tässä tanssimassa mieheni kanssa ja tanssiminenkaan hänen kanssaan ei tuntunut enää miltään..pikemminkin oikein etosi minua...tämä tuntuu kyllä kauhealta kirjoittaa näin elämänkumppanistaan mutta pikemminkin säälin häntä kun katselen eikä sekään hyvältä tunnu jatkaa avioliittoa säälistä.
Olen vain ajatellut että jos vielä löytyisi joku joka minuakin haluaisi naisena. ja edes hivenen kunnioittasi toista.
noihin mainitsemiisi luonteenpiirteisiin. Minä torjun heti lähipiiristäni ihmisen, joka on laillasi liian utelias, puuttuu toisten asioihin ja vielä jankuttaa samaa asiaa. Täällä työpaikalla olen heittänyt pois työpisteestäni kaltaisesi ihmisen. En vain jaksa kuunnella jankuttamista, oli aihe sitten mikä tahansa. Saati, että asioihini niin työntekoon kuin yksityisasioihini puuttuisi ihminen, jolla ei ole mitään oikeutta tehdä niin. Yksityisasiat ovat omiani ja työntekooni saavat puuttua vain tiimini muut jäsenet tai esimieheni. Eipä ole ollut syytä tarttua mihinkään tekemisiini, jos olen tehnyt joitakin virheitä, olen saanut ystävällisesti opastuksen siitä, miten asia hoidetaan oikein. Liika uteliaisuus saa minut räjähtämään.
Olisiko mahdollisesti niin, että miehesi - kohta ex-miehesi mitta tuli täyteen noista luonteenpiirteistäsi. Kannattaisiko sinun kenties hillitä liikaa uteliaisuuttasi ja puuttumista asioihin jotka mahdollisesti eivät edes kuulu sinulle.
Koska olen luonteeltani aivan vastakkainen kanssasi, en edes ymmärrä miksi ihmisten pitäisi olla utelias ja tunkea nenänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu. Tämän takia ovat välini sukulaisiinikin poikki. En vain siedä uteluita ja asioideni ronkkimista. Ja olen vielä nainen.
Niin, onhan se ärsyttävää, jos puuttuu liikaa toisten asioihin olemalla utelias ja vielä jankkaajakin! Itsensä määritteleminen on aina´árveluttavaa´`. Muut sen paremmin osaisivat.
En tahdo puolustella itseäni, mutta joku raja se meikäläiselläkin on. Arvostan käytöstapoja kaikilla. Nykyään kun tuntuu, et ne ovat monilla hukassa.
Mitä mieheeni tulee, niin hänen persoonaansa tuntematta on vaikea lausua mitään käytöksestään. Ilman muuta joku mättää, kun on valmis uuteen suhteeseen. Olen yrittänyt keskustelulla selvittää asiaa, mutta vielä ei ole selvinnyt. Aion jatkaa yritystä. Olen lukenut/kuullut, että merkittävää on se, kun mieheni alkuvuodesta luopui päiittäisestä alkoholin (oluen) käytöstä, johon hänen mielestään oli jäänyt koukkuun. Kuitenkaan se ei koskaan vaikuttanut työhön (nyt eläkkeellä) eikä esiintynyt humalssa, ei rähjännyt eikä ollut väkivaltainen. "Korvikkeeksi" on nyt sitten pannut elämänsä "uusiksi", alkanut kuntoilla ihan eri malliin kuin aiemmin.
Kun en helpolla aio luopua toivosta, että vielä palaisimme yhteen, olisin kovin kiitollinen tiedoista onko joku saanut hyviä vinkkejä käydessään yhdessä puolisonsa kanssa tapaamssa esim. kirkon perheasiain neuvottelukeskuksessa ko. työtä tekeviä.
Olen pk-seudulta, olen kuullut että esim. Espoossa on asiansa osaavia (mies & nainen) homman vetäjiä. Onko kukaan käynyt siellä?
Voi olla itsensä pettämistä, kun uskon, luotan ja toivon, että yhteinen perusta vielä löytyisi liitollemme. 43v avioliittoa on kuitenkin elämästä iso osa eikä sitä ihan kevyesti sivuuteta.
Asiallisita vastauksista suurkiitos!
mutta vastaan silti.
Voi olla että miehesi tissuttelu on johtunut hänelle epätyydyttävästä suhteesta. Alkoholismi on perheen/yhteisön sairaus. Jollakin yhteisön jäsenellä on alkoholistin rooli. Alkoholia käyttämällä hän dumppaa osia itsestään, ja pysyy miellyttävänä, kaikille mukavana ukkona tai akkana, joka laittaa oman sielunsa tarpeet syrjään ja sopeutuu yhteisöön.
Ikävä kyllä tämä johtaa usein pahenevaan alkoholismiin. Tissuttelulla on taipumus lisääntyä, jolloin tulee jos vaikka mitä lisävaivoja. Onneksi miehesi huomasi ajoissa lopettaa.
Kuulostaa siltä, että sinusta olisi ollut mukavampi jatkaa kuten ennenkin, mies dumpatkoon edelleen osia sielustaan ja kaatakoon viinaa päähänsä, kunhan perheyhteys säilyy. Ymmärrän toiveesi hyvin. Eroaminen on kamalaa. Minutkin on jätetty, tosin "vain" 25 vuoden avioliiton jälkeen. Vaikka... osa lapsista oli keskellä murrosikää, joten enpä tiedä oliko sekään nyt heidän kannalta kiva kohta eroon.
Itse aloin voida paremmin, kunhan olin alkujärkytyksestä selvinnyt. Avioliittoni oli ollut sitova riippakivi meille kummallekin. Kaikki oli kauhen surullista, mutta nyt olen tyytyväinen että joku teki ratkaisun erota.
Miehesi ei halunnut elää enää niin kuin siihen asti. Hän halusi ottaa selvää mitä todella haluaa, eikä hukuttaa itseään alkoholiin. Oletko sinä valmis muutokseen? Paluuta entiseen ei ole, vaikka yhteen palaisittekin. Jos on ymmärtänyt jotain, niin ei sitä ymmärrystä saa enää leikattua itsestään pois.
Juu, sen olen sisäistänyt, että alkoholin käyttö on korvike jostakin. Masennukseen mieskin sanoi sitä ottaneensa ja se muodostui tavaksi. Sensijaan LOPETTAMINEN johtui hänen sanojensa mukaan ilmenneistä parista terveyssyystä. Sanoi saaneensa pari kertaa voimakkaita kipuja vatsaan, joiden arveli johtuvan haimatulehduksesta. mene tiedä, mitään ei tutkittu. No maksaanhan alkoholi vaikuttaa pitkäaikaisesti käytettynä.
Sitä en allekirjoita, että olisin ollut valmis jatkamaan entiseen malliin kera tissuttelun. Päinvastoin olin kauan toivonut/sanonut, et älä ota päivittäin. Se vaikuttaa terveyteen.
Sitä en tiedä liittyykö lopettaminen tähän naiseen törmäämiseen. Onko se syy vai seuraus vai vain sattumaa ajallisesti.
Tässä meidän tapauksessa on niin paljon selvittämätöntä siitä, mikä "kamelin selän katkaisi"
Tarkoitus olisi vielä päästä rakentaviin puheisiin mieheni knssa. Kaikki voi olla turhaa, mutta enpähän ole ainakaan helpolla luovuttanut.
Otan osaa koko sydämestäni.
Minäkin menin naimisiin koko elämäksi. Liittoa kesti 30 vuotta, onnellista, luulin.
Lohdutan sinua kuitenkin, elämää on senkin jälkeen ja ihan hyvää sellaista.
Koita jaksaa.
Ihanaa on lukea lohduttavia sanoja. Sanotaan, että ajan kanssa helpottaa, kunpa siihen jaksaisi uskoa. Kamala ikävä painaa päälle joka päivä. Pitäis olla paljon muuta ajateltavaa, mutta kun ei kiinnosta eikä jaksa.
Ylitse kaiken muun pyörii päässä ajatus, jos tämä ei olisikaan totta.
Kun syksyllä tulee 45 v siitä kun tavattiin, niin onhan se koko elämä. Mihinkään UUTEEN elämään ei ole helppo tarttua ja uskoa.
Teen sen virheen, että seuraan mieheni tekemisiä liikaa. Nytkin hän on reissussa uuden naisystävnsä kanssa ja kun meillä on yhteinen rahatalous vielä, väistämättä menemiset tulevat tietoon, kun hoidan meillä kaikki rahatalouteen liittyvät jutut.
Tarkoitus olisi tehdä elokuussa ositus vaikka ero on kesken, ehkä sitten olisi helpompaa?? Sitä vaan olen miettinyt, että onko hyvä ratkaisu tehdä ositus jo nyt vai myöhemmin? Puolikisi pistetään, pitsi mökkini, joka on yksin minun ja voi vielä aiheuttaa murheita??
Haluaisin niin parisuhdeterapiaan yhdessä mieheni kanssa. Tuskin hän suostuu enää tässä vaiheessa. Terapiahan olisi myöhäistä, mutta kun ei ole osannut/tajunnut hoitaa hommaa ajoissa? Toisaalta sanotaan, ettei ksokaan ole liian myöhäistä yrittää parantaa sitä, mikä on mennyt vikaan, mene tiedä???
Kuinka tästä RAKASTAMISEN tunteesta voisi päästä eroon?
Pitkän liiton jälkeen henkinen irtautuminen kestää pitkään, ja valitettavasti on joitakin, jotka eivät toivu koskaan täysin. Eroseminaari auttaa käsittelemään eroon liittyvät kipeät tunteet kaiken muun parisuhteeseen liittyvän niin juurta jaksain, että voi nopeammin jättää menneisyyden painolastin taakseen ja eheydyttyään jatkaa omaa elämäänsä kokien sen tyydyttäväksi ja jopa onnelliseksi. Seminaarin avulla voi saada takaisin itsetuntonsa ja luottamuksensa ja oppia asioita, josta on hyötyä muissakin ihmissuhteissa. Seminaari sopiii kaikenikäisillle, siinä seminaarissa johon itse osallistuin, oli varttunein osallistuja 66 vuotias. Lisätietoja vaikkapa linkeistä www.fisher.fi tai www.kiianmaa.com. Oman kokemukseni pohjalta suosittelen lämpimästi!