Tutustuin viime kesänä mieheen, joka on jo ylittänyt kolmenkympin rajapyykin, mutta ei silti ole kertaakaan seurustellut vakavasti. Minä olen kuulemma hänen ensimmäinen pitkäaikaisempi tyttöystävänsä (reilu puoli vuotta on tapailtu). Meillä on ikäeroa reippaat kymmenen vuotta, joten hän on minullekin ensimmäinen vähän joka suhteessa.
Olen huomannut olevani parisuhteessa hyvin hellyydenkipeä ja läheisyyttä muutenkin kaipaava. Hän on kaikkea päinvastaista. Yritänkin nykyään olla olematta liian päällekäyvä, sillä hän on maininnut, ettei oikein pidä hyökkäävyydestäni. Lisäksi olen kaiken lisäksi sortunut epätoivossani ahdistelemaan häntä parkumalla rakkaudesta tyyliin "mikset tätä ja mikset tota"..
Näitä asioita aikani vatvottuani olen päättänyt yrittää ymmärtää häntä, onhan se aika kova muutos vasta kypsällä iällä totutella vieressä natkuttavaan naiseen. Olen kai liian kiltti, kun en itse vaadi häneltä mitään. Ehkä pelkään, että hän saisi lopulta minusta tarpeekseen, tai ainakin ahdistuisi kuoliaaksi. Minä ainoastaan haluan, että meidän juttu toimisi, vaikka asutaan eri kaupungeissakin.
Ottaa päähän, kun häntä on joskus niin vaikea lukeakin. Joskus epäilen, ettei hän edes välitä minusta. On vaikea pitää itsensä tyynenä, mutta hysteerisyys iskee päälle ainakin kerran kuukaudessa (ne hormonit). Ja se mustasukkaisuuskin on ihan kamala vaiva, vaikka hän on sanonut, ettei mulla ole siihen yhtään mitään aihetta.
Miten pystyisin hillitsemään itseni paremmin? Mun on todella vaikea yrittää pidätellä tunteitani, vaikka tiedän, ettei hän ole vielä edes valmis mihinkään ihastumista vakavampaan. Nykyään pähkäilenkin jo, onko sopivaa koskettaa nyt vaiko milloin..
Kaikki luonnollisuus on poissa, pelkään meneväni tätä menoa ihan lukkoon.
Olen huomannut olevani parisuhteessa hyvin hellyydenkipeä ja läheisyyttä muutenkin kaipaava. Hän on kaikkea päinvastaista. Yritänkin nykyään olla olematta liian päällekäyvä, sillä hän on maininnut, ettei oikein pidä hyökkäävyydestäni. Lisäksi olen kaiken lisäksi sortunut epätoivossani ahdistelemaan häntä parkumalla rakkaudesta tyyliin "mikset tätä ja mikset tota"..
Näitä asioita aikani vatvottuani olen päättänyt yrittää ymmärtää häntä, onhan se aika kova muutos vasta kypsällä iällä totutella vieressä natkuttavaan naiseen. Olen kai liian kiltti, kun en itse vaadi häneltä mitään. Ehkä pelkään, että hän saisi lopulta minusta tarpeekseen, tai ainakin ahdistuisi kuoliaaksi. Minä ainoastaan haluan, että meidän juttu toimisi, vaikka asutaan eri kaupungeissakin.
Ottaa päähän, kun häntä on joskus niin vaikea lukeakin. Joskus epäilen, ettei hän edes välitä minusta. On vaikea pitää itsensä tyynenä, mutta hysteerisyys iskee päälle ainakin kerran kuukaudessa (ne hormonit). Ja se mustasukkaisuuskin on ihan kamala vaiva, vaikka hän on sanonut, ettei mulla ole siihen yhtään mitään aihetta.
Miten pystyisin hillitsemään itseni paremmin? Mun on todella vaikea yrittää pidätellä tunteitani, vaikka tiedän, ettei hän ole vielä edes valmis mihinkään ihastumista vakavampaan. Nykyään pähkäilenkin jo, onko sopivaa koskettaa nyt vaiko milloin..
Kaikki luonnollisuus on poissa, pelkään meneväni tätä menoa ihan lukkoon.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse olen suhteessa se, joka ei pahemmin "lääppimistä" yms. hellyydenosoituksia edes kaipaa. Kuitenkin rakastan ja välitän puolisoani, vaikka hän kaipaa hellyyttä, kosketuksia ja pusuja päivittäin. Minua joskus jopa nolottaa (uskokaa tai älkää!) jos hän yleisellä paikalla alkaa käydä helläksi.
No, meitä on moneksi.
Itseäni ainakin ahdistaisi varsin paljon, jos minua yritettäisiin painaa muottiin, johon en ole syntynyt. Mieheni on minulle tärkeä, mutta ei se tarkoita sitä, että koko ajan tarvitsisi hipelöidä toista. Olen itsenäinen ihminen ja joskus ehkä kylmäkin, mutta seksi sujuu ja rakkauselämäkin.
Sinä olet vielä nuori. Ikäeronne voi olla yksi tekijä tuossa hellyys-asiassa. Tutustukaa toisiinne kunnolla. Olkaa toisillenne mukavia. Jutelkaa, olkaa lähellä. Me ihmiset olemme erilaisia, eikä kaikille se fyysinen tykkäämisen osoittaminen ole suhteessa ykkösasia.
Yhden asian olen oppinut miehistä. Mitä enemmän niitä ahdistelee sitä kauemmaksi ne kaikkoaa. Olen kerran tehnyt sen virheen, että muuta elämää ei tahtonut olla kuin mies enkä sitä enää toiste tee :)
Nyt en enää ahdistele :)
...tämä on kyllä vähän asian vierestä, mutta juuri tuosta tilanteesta näen jo painajaisia (siis että menee yli 30 ikävuoden ennen ensimmäistäkään seurustelusuhdetta). On tässä vielä 6½ vuotta aikaa....uuh...-_-
Olin myös hyvin takertuva nuorempana, ja siitähän eivät kaikki tykänneet. Minulla ei ollut isää, enkä saanut paljon äidiltäni enkä keneltäkään muultakaan hellyyttä lapsena. Oliko sinulla isä? Koska poikaystäväsi on sinua niin paljon vanhempi, se minusta kuvaa paljon hellyyttä vaille jäänyttä pikku tyttöä.
Oli minulla isä pienempänä ja on yhä. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei meidän perheemme jäsenet ole koskaan olleet kovinkaan läheisiä keskenään; siis esimerkiksi halailua ei ole koskaan harrastettu. Lisäksi on ollut ne tavanomaiset perheriidat ja yksittäiset ongelmat, jotka vaikuttivat minuun kouluiässäkin niin, että tahdoin eristäytyä muista ikätovereistani lähes kokonaan.
Enemmän kuitenkin luulen, että riippuvaisuuteni tällä hetkellä johtuu lähinnä siitä, että olen juuri muuttanut opintojen perässä uudelle paikkakunnalle, eikä omaa elämää tahdo olla.
Niin, ja se ikä tietysti. Mutta sillehän ei voi mitään.
aika ikävä tilanne.suosittelisin,että juttelet hänen kanssaan.kerro heti alusta asti miltä tuntuu,koska muuten niillä asioilla on tapana vaivata aina jollakin tavalla.
itse olen oppinut viime aikoina paljon.olen elänyt pari vuotta suhteessa,jossa toinen osapuoli on todella erilainen persoona.hänen lapsuutensa on ollut hyvin raskas ja elämä vähän niin ja näin.tästä syystä hänellä on ollut luottamusongelmia ja erilasisia ahdistustilanteita,jotka välillä tuntuvat aivan käsittämättömiltä...mutta joo.puhumalla me ainakin on selvitty kaikesta.sitä siis suosittelen sinullekin.miehet ovat omituisia otuksia,mutta kyllä nekin pystyvät ihmeellisiin suorituksiin jos vain tahtovat.kannusta vaan ahkerasti kultaasi.
mutta tunteitaan ei pidä joutua piilottamaan.ole itsesi ja rakasta.
aurinkoisia päiviä elämääsi!
Hyvä neuvo tuo, että olisi hyvä keskustella aiheesta ihan kahdenkin kesken. Sitä ollaankin yritetty, lähinnä mun aloitteesta. Aina kun on ahdistanut, olen puhelimessa parkunut kuin mikäkin raivotautinen. Tahtoo olla niin vaikeaa pitää itsensä kasassa, kun ikävä toista ja vaikka mitä.
Olen luvannut yrittää ymmärtää häntä enemmän, ja hän on luvannut tehdä samoin mun kohdalla. Kun asiat on puitu jo suht monta kertaa halki, en enää kovin usein uskalla ottaa asiaa puheeksi. Miehillä kun on ne putkiaivot: kun kerran on jankattu, niin miksi enää toiste.