Eroprosessi alkoi syyskuussa kun (avo)mieheni aloitti suhteen toiseen naiseen. Takana monta kuukautta ylä- ja alamäkeä, itkua, syyttelyä, masennusta, soutamista ja huopaamista. Kesään asti pitäisi vielä jakaa sama vanha yhteinen koti ja huolehtia murkkuikään tulevasta lapsesta (miehen entisestä liitosta, niin rakas minulle)
kunnes saavat tämän "uuden" kanssa asiansa järjestymään ja muuttavat yhteen lapsineen (myös hänellä ero meneillään, aviosellainen). Päivät kulkevat sumussa, mieli työskentelee kokoajan asian kimpussa saamatta rauhaa - vaikka tiedän, että ajatuksen tasolla kaikki olisi luovutettava ei se kuitenkaan ole niin yksinkertaista sillä minulla on vielä paljon tunteita. Katsella kun uusi pari suunnittelee tulevaisuuttaan tekstiviestein, chattaille, lapsia varovasti tutustustutetaan isän/äidin hyvään ystävään jne.
Taloudellisesti en jää tyhjän päälle, työasiatkin on kunnossa, ystäviä on, vähäiset sukulaiset lähellä, ammattiapua olen saanut. Silti voimavarat ovat täysin loppuneet.
Älyä pitäisi olla, nyt pitäisi "rakentaa, ei rikkoa", että lapsiyhteys ym. säilyisi. Äly hoi! Voimat eivät tähän tunnu riittävän, onko edes kohtuullista vaatia,, että riittäisivätkään.
Voi, kumpa Sinussa olisi ollut miestä kantaa tekosi seuraukset, lähteä ja kärsiä yksin, pakottamatta minua tähän kuukausikaupalla kestävään helvettiin jossa en saa kiinni tästä päivästä, en tulevasta.
Kostaa en halua, en etsiä itselleni lohduttajaa. Vaikka sillä ehkä pääsisin hetkeksi irti tästä hetkestä. En vain ole sellainen ihminen, minä haluan olla lojaali -vaikkei siihen juuri syytä olisikaan - niinkauan kunnes olen todella vapaana tästä. Ja sittenkin... uskon, että minun on saatava rauhassa toipua, kasata elämäni ensin.
Kostonhimo kyllä välillä nostaa päätään, mielessä pyörii monta ikävää temppua, mutta ei. Saahan niillä kuitenkin herkutella edes mielessään.
Väsyttää tämä kaikki. Se, että elämäni on "pause" näppäimen alla. Rientoihin ei jaksa mennä, ystävyyssuhteista ei jaksa nauttia, kylään ei voi ketään kutsua poroiksi palaneen kodin raunioille.
Voi, itku.
kunnes saavat tämän "uuden" kanssa asiansa järjestymään ja muuttavat yhteen lapsineen (myös hänellä ero meneillään, aviosellainen). Päivät kulkevat sumussa, mieli työskentelee kokoajan asian kimpussa saamatta rauhaa - vaikka tiedän, että ajatuksen tasolla kaikki olisi luovutettava ei se kuitenkaan ole niin yksinkertaista sillä minulla on vielä paljon tunteita. Katsella kun uusi pari suunnittelee tulevaisuuttaan tekstiviestein, chattaille, lapsia varovasti tutustustutetaan isän/äidin hyvään ystävään jne.
Taloudellisesti en jää tyhjän päälle, työasiatkin on kunnossa, ystäviä on, vähäiset sukulaiset lähellä, ammattiapua olen saanut. Silti voimavarat ovat täysin loppuneet.
Älyä pitäisi olla, nyt pitäisi "rakentaa, ei rikkoa", että lapsiyhteys ym. säilyisi. Äly hoi! Voimat eivät tähän tunnu riittävän, onko edes kohtuullista vaatia,, että riittäisivätkään.
Voi, kumpa Sinussa olisi ollut miestä kantaa tekosi seuraukset, lähteä ja kärsiä yksin, pakottamatta minua tähän kuukausikaupalla kestävään helvettiin jossa en saa kiinni tästä päivästä, en tulevasta.
Kostaa en halua, en etsiä itselleni lohduttajaa. Vaikka sillä ehkä pääsisin hetkeksi irti tästä hetkestä. En vain ole sellainen ihminen, minä haluan olla lojaali -vaikkei siihen juuri syytä olisikaan - niinkauan kunnes olen todella vapaana tästä. Ja sittenkin... uskon, että minun on saatava rauhassa toipua, kasata elämäni ensin.
Kostonhimo kyllä välillä nostaa päätään, mielessä pyörii monta ikävää temppua, mutta ei. Saahan niillä kuitenkin herkutella edes mielessään.
Väsyttää tämä kaikki. Se, että elämäni on "pause" näppäimen alla. Rientoihin ei jaksa mennä, ystävyyssuhteista ei jaksa nauttia, kylään ei voi ketään kutsua poroiksi palaneen kodin raunioille.
Voi, itku.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Okei, olen ehkä naiivi ja elän väärällä vuisadalla, mutta minä todellakin uskoin, että parisuhde on tarkoitettu kestämään, kaikki elämän tuomat kolhut. Että paitsi rakkaus, sitä kantaisivat rehellisyys, luottamus, sitoumus, toisen kunnioittaminen. Minä kunnioitin ja kunnioitan edelleen perhearvoja ja sitä, että "kaveria ei jätetä". Liittomme ei ollut mikään paratiisi, vaikeuksia oli monenlaisia, mutta silti minä uskoin siihen, uskoin yhteiseen tulevaisuuteen ja niihin siteisiin joita välillämme oli. Nyt, kun olen joutunut havaitsemaan, että nämä kaikki olivatkin vain minun luomaani kuvitelmaa yhteisestä "missiostamme", ole ihan hukassa ja niin valtavan pettynyt siihen, että jouduin omalta osaltani mukaan tähän kertakäyttömaailman kulttuuriin joka on minulle niin vieras.
Olen niin pahoillani, surullinen ja pettynyt.
Sanasi olivat melkein kuin omasta suustani. Voinko lähettää sinulle postia?
Voin antaa vähän vähemmän anonyymin mailiosoitteen sitten kun olen saanut Sinulta postia.
Siis toistaiseksi; [email protected]
Laitan postia loppuviikosta, kun työkiireet hellittävät.
Tehdäänpä näin, odottelen viestiäsi!
Laittakaa pystyyn vertaistukiryhmä, isompi joukko!
Katsokaa alkuun vaikka leffa :First wives club, niin ei huumorikaan unohdu. Sillä sitähän näissä jutuissa riittää.
Saman kokeneet "siskot" auttoivat ainakin minua hurjasti 10 vuotta sitten. Naisvoimaa Teille!
Moikka hymysuu,
Huomasin, että viestini oli selkeästi koskettanut sinua ja olit löytänyt tilanteestamme samoja ahdistavia tunteita, joiden vallassa liikumme !
Näköjään sinä tulet saamaan postia myös muilta kuin minulta. Sorry..., mutta en ole moneen päivään käynyt näillä keskustelufoorumeilla ja siitä syystä en ole aiemmin vastannut sinulle !! Kirjoitan sinulle lauantaina 6.3. Olethan valmis ?
T:Mika
antaa palaa
tilanne, parisuhde vaan tahtoo olla sellaista, ettei siitä kukaan voi takuita antaa, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka hyvät tahansa.
Toiset luovuttavat helpommalla kuin toiset ja ajautuvat näin, uusiin suhteisiin, minkä alkuhuumassa tekee helposti vääriä ratkaisuja, mikä on saanut miehesikin pähkäilemään ratkaisuaan suuntaan jos toiseenkin.
Yksin jäävä on tietysti suurempi kärsijä ja siitä osanottoni sinulle. Mainitsit miehen lapsen olevan sinulle rakas, joka tietysti lisää eron vaikeutta. Ilmeisesti liittonne on kestänyt jo pidemmän aikaa, kun lapsi on tullut rakkaaksi.
Paljon tsemppiä jatkoon, toivottavasti kevään myötä pitenevät päivät, tuovat voimia jaksaa eteenpäin.
Tänään, ehkä kirjoittaessani tuon alkuperäisen viestin, astuin pienen askeleen siihen suuntaan, että alan vähitellen hyväksyä tapahtuneeksi sen mitä en voi muuttaakaan. Soutaminen ja huopaaminen, selittelyt ja "loivennukset" ovat tehneet tilanteeseen sopeutumisen ja uuden elämäntilanteen hahmottamisen mahdottomaksi.
Mieleeni heräsi kysymys; mitenköhän siinä toisessa perheessä jaksellaan? Eipä varmaan tätä paljoa paremmin.
tai oikeastaan asenteesi vaikeaan tilanteesesi, varsinkin, kun luin vastauksesi myös M35:n viestiin, näyttäisi erittäin järkevältä ja terveeltä, miehesi ei nähtävästi tiedä mitä hän sinussa menettää.
Luulisin miehesi ja hänen uuden naisensa odottavan lopullista ratkaisua vielä hartaammin, kuin mitä sinä teet, sillä heillähän on selvä visio tai kuva siitä, miten elämä jatkuu sen jälkeen, no onko se sitä sitten, se onkin jo toinen juttu, eikä siitä sen enempää.
Mitä tulee vielä loppuaikaan ennen lopullista eroa, uskoisin sen olevan kuitenkin jo hieman helpompaa, kuin mitä jo olet joutunut kokemaan ja sen päättyminen kesällä lämpimään aikaan on paljon parempi kuin esim. syksyllä.
Myöskin yllä olevasta kohtalon toverista on varmaankin molemmin puolista apua.
Uskon ja toivon elämäsi järjestyvän vielä, hyvinkin onnelliseksi.
Eipä tiedä mieheni mitä menettää, ei. Jonain kauniina päivänä se ehkä hänelle selviää mutta silloin on jo liian myöhäistä...:) Ahäkutti. Juu, olenpä jo alkanut miettimään strategioita ja yrittänyt kuvitella elämääni ja kaikkia niitä hauskoja juttuja joita voin eron jälkeen tehdä... Vaikka sitten taas on ihan pakko vähän tirauttaa kyyneleet väliin... Hei, mä tiedän olevani AINUTLAATUINEN nainen ja jopa mieheni sanoi, ettei kukaan muu koskaan ole tehnyt hänen hyväkseen yhtä paljon ja kestöänyt yhtä paljon kuin minä. Joku onnellinen saa minusta vielä hyvän puolison.... kunhan tässä nyt ensin kuluu parikymmentä vuotta toipumiseen... Siis josko tähtäisi kuuskytvuotispäivähäihin...
sinun kannattaa ottaa tähtäintä 20 vuoden päähän, koska sitä ei yleensä ennakkoon tiedä, milloin "se oikea" osuu kohdalle, sen osuminen kohdalle on aika harvinaista herkkua, joten tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi, mikäli sellainen ilmaantuu.
Tietysti aivan eron läheisyydessä, jotkut pelkästään yksinäisyyden pelossa, pitävät helposti, ketä tahansa riittävänä, kunhan vain saavat yksinäisyyden tunteen vaimennettua.
Uskoisin kuitenkin, ettet kuulu näihin, vaan osaat myöskin puristaa iloa yksin elämisen tuomasta vapaudesta.
Luulisin sinulla olevan mieluummin kysymys kymmenistä kuukausista, kuin vuosista, milloin olisit henkisesti valmis uuteen suhteeseen, mikäli sopiva ehdokas ilmaantuu kohdalle.
Uskon myös sinulle ehdokkaita ilmestyvän, mikäli et eristy kokonaan ulkomaailmasta.
Alat olla sen ikäinen jolloin parisuhteessa olevien lapset aikuistuvat ja muuttavat pois kotonta ja vanhemmat eroaa kun huomaavat, ettei heillä olekkaan mitään yhteistä elämää lapsien lähdettyä. Tällöin monien tekee mieli aloittaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja he etsivät kumppania omistautuakseen vain toisilleen, ilman perheen perustamisen paineita tai odotuksia.
Tästäkin näkökulmasta katsottuna, sinun oloiselle naiselle löytyy varmaankin sopiva kumppani.
Olen itsekin pohtinut omaa parisuhdettani siltä pohjalta, että riitämmekö toisillemme sen jälkeen kun jäämme kahdestaan, se selvinnee vajaan kymmenen vuoden kuluttua.
Saattaa olla hyvinkin niin, että miehesi tekee vielä täyskäännöksen ja joudut pähkäilemään otatko hänet takaisin vai et. Uskon sinun pystyvän itse tekemään silloinkin itsellesi parhaiten sopivan ratkaisun, koska sinulla tuntuu järki pelaavan hyvin ikävästä elämän tilanteesta huolimatta, myöskin tunnepuolikin toimii, niinkuin pitääkin, josta ajottainen kyynel on hyvänä esimerkkinä.
Olet todellakin hieno ihminen ja elämä hymyilee sinulle vielä ja leveästi!
Tämä palsta se taisi olla meikäläisen itsetunnon pelastus :)! Ainakin tämä päivä alkoi loistavasti, kiitos Santerin kannustavien sanojen. Siitähän tämä nyt on kiinni, että saa itsetunnon kohdilleen, oppii ottamaan vastaan ne elämän mahdollisuudet joita on tarjolla - pitää silmänsä ja sydämensä avoinna tulevalle. Ihan viimepäivinä olen alkanut hieman sopeutua ajatukseen, että elämäni on peruuttamattomasti muuttumassa ja koska en sille voi yhtään mitään, on minun yritettävä sopeutua tilanteeseen ja löytää siitä ne mahdollisuudet jotka kyllä edessäni ovat, mutta joita en ole voinut uupumukseltani nähdä. Uuden parisuhteen muodostamiseen heti lähtöönsä en usko sortuvani eli ei mitään häthätää kokoon kasattuja keinotekoisia viritelmiä vaan oman elämän rakentamista, nauttien (sitten kun jaksaa) ystävistä, lapsista (jotka toivon niin hartaasti saavani pitää elämässäni, niin tämän perheessäämme asuvan pikkuvessenlin kuin hänen muualla asuvat sisaruksensakin)jne.
Minun tilanteessanmi suuri onni on ollut ex-puolisoni ex eli lasten äiti joka on etänä antanut minulle valtavasti tukea ja jonka kanssa olen saanut keskustella elämäntilanteestani ilman, että olisimme sortuneeet panettelulinjalle. Meidän välillämme oli "vettä jo virrannut" ennenkuin muodostin suhteen hänen exäänsä, joten mitään kaunaa ei siis välillämme koskaan ole ollut, vaan hän on luottanut minuun vanhimman lapsensa kasvattajana ja pienenmpien osa-aikaisena huolehtijana silloin kun he ovat viettäneet lomia kanssamme. Hän on luvannut myös jatkossa tukea minun ja lapsiensa välistä yhteydenpitoa huolimatta siitä, mitä miehen ja minun välillä tapahtuu. Tämä on sitä todellista naisenergiaa ja olin todella onnellinen kun hän viestitti minulle "niin hullulta kuin se kuulostaakin, muista, että Sinulla on täällä aina ystävä!".
Onnenkipinöitä siis on kuitenkin. Suuri pettymys suhteen loppumisesta ja siitä, että tuli korvatuksi toisella "paremmalla" on edelleen valtava. samoin kaikki se tunnekaaos mikä liittyy omien uskomusten romahtamiseen. Enää en kuitenkaan pelkää niin kovasti yksin jäämistä eli sitä, että tulen illalla töistä tyhjään kotiin.
Surullinen olen edelleen siitä, että menetän miehen jota - kaikesta huolimatta, vaikka ei ehkä syytä olisikaan - rakastan. Yritän kuitenkin ajatella asian niin, että minulla olisi edelleen itseltäni lupa tuntea näitä tunteita häntä kohtaan ja käydä ne ajallaan, rauhassa läpi, sen sijaan, että yrittäisin kieltää ne ja peittää pettymykseni ja suruni riitaan ja vihaan.
En tiedä, henkinen ero saattaa näin tulla vaikeammaksi - voisi olla helpompaa irroittautua jos kovettaisi itsensä, mutta minä haluaisin löytää voiman heikkoudesta - näitä elämän paradokseja. :)
on todellakin hieno asenne elämään, tuskin pystyisin itse vastaavaan ja myöskin miehesi ex- vaimon suhtautuminen sinuun vahvistaa, että olet todellakin hieno ihminen.
Rakkauden tunne, kun ei ole järkeen sidottu, ei sitä voi järjellä käskemällä sammuttaa, toisaalta mikäli rakkautta ei vaali ja hoida, se tahtoo hiipua ajan mittaan, vaikka suhde jatkuisikin.
Eron jälkeen, koska ikävät muistot heikkenevät nopeammin kuin mukavat muistot. Tämä yleensä hidastaa rakkauden tunteen hiipumista erotessa, mutta vain hidastaa, mutta ei pysäytä hiipumista ja samalla toipumista entisestä suhteesta.
Minusta tuntuu vähän siltä, että miehesi kuuluu siihen ryhmään, keille parisuhteen muuttuminen ihastuksesta vähitellen arkirutiiniksi ja jotka eivät osaa nauttia sen tuomista eduista yhteen kasvamisineen, jolloin he alkavat etsimään uutta ihastuksen kohdetta. Joillain jakson pituus voi olla, vain kuukausia ja toisilla, jopa kymmenenkin vuotta.
Mikäli miehesi kuuluu tähän ryhmään tuskin uusikaan suhde on hänellä viimeinen.
Myönnän avoimesti, että olen saanut keskustelustamme myös itsekin uutta elinvoimaa, kun olen huomannut sen sinuakin hieman auttavan ja antavan voimia, tulevan eron aiheuttamaan kurjimukseen.
Ainahan se on ikävää luettavaa kun jollain niinkin paha olla kuin sinulla selvästikin on. Kuten itsekin totesit, niin silloin ystävät ja lähimmäiset todella arvokkaita -- eikä ammattiapuakaan pidä vierastaa, jotta pääkoppa jotenkin kansassa pysyy. Joten tuolta osin sinulla tilanne olosuhteisiin nähden niin hyvällä tolalla kuin voi olla.
Mutta muuten sitten ... minkä vuoksi kesään asti pitää kiduttaa itseään (tai olla kidutettavana)? En usko, että nykyinen tilanne millään tavoin hyväksi sinulle, eikä muuten lapsellekaan (vaikkei omaa "lihaa ja vertasi" olisikaan, uskon sinun hänen parastaan varmasti ajattelevan). Oletan että avokkisi on muuttamassa pois nykyisestä asunnostanne (asunnostasi?) lapsensa kanssa, kunhan uuden naisen kanssa kämppä katsottuna?
Mielestäni tuo ei ole oikein ketään kohtaan -- lähentelee tilannetta, missä käytän sanontaani "huono ero" (en ota kantaa syihin, vaan menettelyyn kun ero jo käsissä). Minusta tuntuu, että exäsi käyttää sinua hyväkseen, ja vetoaa velvollisuudentuntoosi (mm. lastansa kohtaan). Mielestäni kyseessä on henkinen väkivalta, joka joskus ruummiillistakin rampauttavampaa.
Kun erotaan, niin sitten erotaan ... ja kun yritettään vielä, niin yritetään kunnolla. Minulle ero on ollut aika pitkälti "halki poikki ja pinoon" kun siihen ratkaisuun ollaan lopullisesti päädytty (tai toinen on). Sovitellen ja turhaa riitelyä vältellen, ja lapsen etu mielessä, mutta ripeästi ... silti vihaa ja pettymystä saa ja pitääkin tuntea (oikein luonnollista), mutta siihen ei pidä jäädä rypemään vuodesta toiseen itseään katkeroittaen ... vaan oppia ja toipua, jotta viisaampana seuraavaan suhteeseen joskus valmis. Eli, juuri nyt kuvaamasi elämäntilanteessa nuo kertomasi tunteet mielestäni aivan luonnollisia, eikä niitä pidä tukahduttaa -- mutta ei myöskään lisätä oudohkolla järjestelyllänne.
Voi olla mahdoton toteuttaa, mutta jotenkin koettaisin selkeän pesäeron exääsi ottaa -- joko hän ja lapsensa väliaikaiseen asuntoon muualle, tai sinä (jolloin mies maksaa tietenkin omat asumiskustannukset kokonaan asunnosta, ja jos se on sinun asuntosi jossa asustatte, niin maksaa sinulle vuokraa). Tämä ei tarkoita, ettäkö sinun luovuttava kertomistasi positiivista tunteista miestä kohtaan (ymmärsinköhän oikein?) -- mutta henkisesti äärettömän rassaava tilanne saa "aikalisän". Muuten, voisi exällesikin olla ihan hyvä asua hetki kaksin lapsensa kanssa (joka toki voi välillä olla luonasi, jos teillä läheiset välit) ... mikä sinä olet heille piikana olemaan ?
En usko, että erillään eläminen jo nyt "heti" olisi asioiden rikkomista, tai ettei lapsiyhteys enää toimisi. Oikeastaan, se voisi toimia paremminkin -- luulen, että sinusta enemmän iloa kun et ole niin itkuinen ja masentunut (mitä varmasti olet enemmän nykyisessä järjestelyssä kuin ehdottamassani). Ne rajalliset voimavarasi voisivat riittää hieman paremmin, kun et exäsi uusia virityksiä aivan niin läheltä joutuisi seuraamaan.
Mainitsit kostonhimosta -- kyllä sillä mielessään herkutella saa, eikä huonoa omaatuntoa potea. Mutta, toteutus kannattaa jättää tekemättä. Siitä saa aikaan kierteen, ja lopulta kaikilla kurjaa -- eikä se lopulta auta sitä omaakaan oloa. Vähän kuin laskisi alleen pakkasella -- hetken lämmittää ja sitten tulee kylmä.
Lopuksi -- eroon riittää yksi, yhteiseen elämään tarvitaan kaksi. Syystä tai toiseta miehesi ei sitä kanssasi tahtonut ... ei kyse varmaankaan ole sinun naivisuudestasi tai välttämättä paljoa muustakaan. Kaksi hyvää ihmistä joutuivat toistensa huonoon seuraan, vaikka alussa toiselta tuntui. Ellei liittonne ollut paratiisi, niin ilmeisesti miehelläsi meni ensin "kuppi nurin" -- enempää en osaa kommentoida kun et parisuhteestanne enempää kertonut, kuin mikä tilanne nyt.
Voimia, niitä tarvitset.
Niin, minua epäilemättä käytetään hyväksi ja juuri lapsen kautta. Olen ehdottanut viimeksi tänään vaihtoehtoa erilleen muuttamisesta samantien, mutta se ei sovi miehelle. Hänen taloudellinen tilanteensa ei kestä muuttaa yksikseen, eikä myöskään jäädä tähän asuntoomme yksin kuluja hoitamaan jos minä tilapäisesti lähden. Näihin vaihtoehtoihin väläytellään sitten aina kavereiden nurkkaan joutumista ja lapsen "pakkopalauttamista" pohjoissuomeen biologisen äitinsä luo johon lapsi ei itse haluaisi mennä. Ja kuinka minä saatan nyt äkkkiväärillä toimillani aiheuttaa pitkällä tähtäimellä suurta vahinkoa lapselle ja hänen sisaruksilleen (jotka asuvat siellä pohjoisessa äitinsä luona) kun rikon ex-puolisoni ja itseni välisen suhteen ja luon siten itse tilanteen jossa yhteydenpito lapsiin muodostuu jatkossa vaikeaksi. Tämä näissä uusperheissä on se heikko kohta - ei juridisia oikeuksia mihinkään - valtavat vuosien varrella muodostuneet tunnesiteet lapsiin...
Ex on siis muuttamassa eri paikkakunnalle ja kesään siksi, että lapsi saisi käydä lukuvuoden loppuun rauhassa - ja siksi, että tuleva siippa saa ilmeisesti silloin eron ja asunnon itselleen....
Tämä ero on "hyvä" miehen näkökulmasta katsottuna... miksemme voisi asua nyt tätä aikaa yhdessä kun olemme jo niin monta vuotta asuneet?
Miksi emme voisi olla keskivertoihmisiä parempia ja hoitaa tilanteen kuten vastuulliset, elämän realiteetit omaavat, kypsät aikuiset?
Tilanne on mahdoton ja juuri tällähetkellä yritän ajatella vain sitä, että kolmen kuukauden kuluttua elämä alkaa... No, kolme kuukautta on lyhyt aika ihmiselämän vinkkelistä katsottuna, mutta 6 mennyttä kuukautta ovat vaatineet jo valvavan veron voimavarojen suhteen.
Vaikken eroa haluaisikaan, niin epäilemättä kesällä kun kaikki on ohi, huokaan helpotuksesta kun saan rauhan tähän elämääni.
Nyt se lähtee... 15 pvä omaan pikku boxiin. Minä ja lapsi jäämme "kotiin", katsellaan sitten lukukauden loputtua missä mennään. Paha olo.
Vaikeata varmasti on, mutta uskon näin kuitenkin parempi ... kahdesta pahasta kun valittava...
Niin kai on. Epäilemättä. Vaan silti on suru puserossa ja itku kurkussa tästäkin.
No, niin. Perjantaina sit oli kaikki selvää, tilapäiskämppä hankittuna ja lapsellekin sitä jo käytiin näyttämässä. Minä soittelemaan sukulaisille tätä tiedoksi, itkua vääntäen. Tänään sitten "en mä ny tiedä siitä sit, ku on se sellainen läävä..."
Eipäs-juupas-leikki jatkuu...
Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että haen ensi kesäksi Lintsiltä vuoristoradan kuskin paikkaa, eiköhän tämä käy jo referenssistä?
Potkaisin mieheni pihalle viime yönä.... Loppuipahan kärvistely - puolin ja toisin.
Laitan postia. Voimia.