Tohtori Brian G. Gilmartin, joka Y-kromosomillisia neitsytluusereita tutkiessaan päätyi käsitteeseen love-shyness, kartoitti tutkimuksensa yhteydessä myös poikuus tallella kärvistelevien musiikkimakua. Koska kävi ilmi, että love-shy-väki kuuntelee rakkausballadeja ynnä muuta easy listening -musiikkia, päätin ryhtyä elämään itseään toteuttavan ennustuksen mukaisesti. Toisin sanoen ostin Johanna Kurkelan Kauriinsilmät-levyn, ja nyt seuraa arvio siitä ainoasta näkökulmasta, jota tälle palstalle voi edes harkita.
Uuskeikari, eräs vuonna 2008 hätkähdyttänyt ja sittemmin kadonnut bloggaaja, tarkasteli ns. Jippu-ilmiötä.
http://uuskeikari.blogspot.com/2008/04/kuka-teki-minusta-tn-miehen.html
Hänen Jippu-määritelmänsä "projektio sellaisesta naisesta, jonkalaisia kaikki runopoikarunkkarit toivoisivat olevan olemassa" pätee varsin täydellisesti myös Johanna Kurkelaan, vaikka musiikki onkin kaikin puolin paljon laadukkaampaa.
Levyn ensimmäinen aihetta sivuava kappale on jo heti toisena vuorossa oleva "Hän ei kävele koskaan". Tässä kertojanainen puhuu miespuolisesta rakkaudestaan, joka on ihan kuin kuka tahansa adonis norsunluisine vatsoineen ja taitavine käsineen, mutta yhdellä erotuksella, arvatkaapa: *virvelirummun pärinä nostaa jännityksen huippuunsa* Hän on homo! ...öh, tarkoitan, hän on pyörätuolissa. No joka tapauksessa, kertoja - joka siis assosioituu reaaliseen solistiin - on niin suvaitseva, ettei anna fyysisen vammankaan haitata. Ehkä hänelle siis kelpaisi myös henkisesti alempitasoinen mies. Haaveilla sopii ainakin, mutta levy jatkuu. (Täältä voi lukea, mitä vammaiset itse ajattelevat kappaleesta: http://rampyla.vuodatus.net/blog/1622179 Pidin etenkin kommenteissa mainitusta sanoitusvaihtoehdosta "hän on rampa ja hauras ja ihmeellinen/ hän on asuntolassa asuva kummajainen".)
"Minä rakastan elämää" alkaa lupaavasti. Poikasopraanoa ja Evanescence-henkistä melodiikkaa ja ensimmäinen säe "Minä rakastan hautausmaita, mullantuoksuista hämärää". Runotyttö siis ymmärtää myös pimeän puolen päälle, mahtavaa! Valitettavasti kappale ei jatku yhtä synkeän romanttisena - tunnelma lässähtää hieman säkeissä, joissa kertoja paljastaa rakastavansa "raakoja omppuja, rinkeleitä". Gootteilusta siirryttiin suoraan Mies ja alaston ase 33 1/3 -elokuvan "Äiti Teresa" -musikaalisketsiin ("Food, I love food, and I'm really in the mood!") - mikä hukattu mahdollisuus!
Kappaleessa "Pohjanmaa" lohdutellaan yksin kulkevaa miestä ja luvataan, että kyllä hänkin jonkun vielä löytää, ja joku etsii juuri häntä samaan aikaan. Voi Johanna, jos et olisi niin jippumainen (positiivisessa mielessä, ei sellaisessa sukkasillaan jeesustelevassa ja kiroilevassa ämmä-), sanoisin tuohon "Pyh!", mutta enhän minä voi Sinulle. Siirrytään siis seuraavaan analysoitavaan kappaleeseen.
"Kulta pieni" on levyn surullisin kappale; siinä missä muilla raidoilla herkutellaan etnisillä instrumenteilla ja suomalaisittain sangen huikaisevilla äänimaisemilla, tässä luotetaan pelkkään pianoon. Nyt lauletaan itsemurhasta, ja koska Johanna on ymmärtäväisyyteen taipuvainen, hän ottaa syyllisyyden niskoilleen! "Sä peitit taitavasti/ jäljet kyynelten/ ja kun en pinnan alle katsonut/ niitä koskaan nähnyt en."
Ihan tässä silmäkulmat kostuisivat tästä välittämisen määrästä, mutta sitten tapahtuu jotakin omituista: pianisti soittaa kappaleen codaksi "Hän ei kävele koskaan" -kappaleen riffiä! Tarkoittaako tämä hienovarainen musiikillinen vihje siis, että kappaleessa itsekritiikin äärimmäiseen muotoon päätynyt henkilö olikin kakkoskappaleen atleettinen rampa? Aika vaateliaita nuo nykyinvalidit, jos kerran edes ääneltään jokipuron lailla solisevan eteerisen kaunottaren fyysinen rakkaus ei riitä pitämään elämänsyrjässä kiinni. Mitä sotaveteraanitkin tuohon sanoisivat?
"Teen sinusta kuninkaan" vahvistaa lopullisesti runotyttöhaavekuvan. Jos nainen toteaa miehestä "Oot kurja, kurjinkin, oot köyhä, nälkäisin/ ja kaipausta henkii sun liikkees jokainen", millä todennäköisyydellä tästä oikeasti seuraisi, että kohta vannotaan syvää rakkautta? Infinitesimaalisella, sanoisin, mutta Johanna on eri mieltä ja valmis todistamaan, että eksyneellä poloisellakin on kuninkuuteen oikeuttava valtikka odottamassa, että joku sen taikoisi hyvyydellään esiin.
Summa summarum, hieno levy sekä perinteisesti arvioiden että AT-näkökulmasta. Mikäli runotyttöys olisi pelkän Jipun varassa, olisin oitis ollut valmis seuraamaan Uuskeikarin neuvoja ja siirtymään love-shy-haavekuvista tutustumaan oikeisiin naisiin. Tämä levy kuitenkin antaa aihetta pysytellä illuusioissa (ja erossa oikeista naisista) jatkossakin. I want to believe.
Uuskeikari, eräs vuonna 2008 hätkähdyttänyt ja sittemmin kadonnut bloggaaja, tarkasteli ns. Jippu-ilmiötä.
http://uuskeikari.blogspot.com/2008/04/kuka-teki-minusta-tn-miehen.html
Hänen Jippu-määritelmänsä "projektio sellaisesta naisesta, jonkalaisia kaikki runopoikarunkkarit toivoisivat olevan olemassa" pätee varsin täydellisesti myös Johanna Kurkelaan, vaikka musiikki onkin kaikin puolin paljon laadukkaampaa.
Levyn ensimmäinen aihetta sivuava kappale on jo heti toisena vuorossa oleva "Hän ei kävele koskaan". Tässä kertojanainen puhuu miespuolisesta rakkaudestaan, joka on ihan kuin kuka tahansa adonis norsunluisine vatsoineen ja taitavine käsineen, mutta yhdellä erotuksella, arvatkaapa: *virvelirummun pärinä nostaa jännityksen huippuunsa* Hän on homo! ...öh, tarkoitan, hän on pyörätuolissa. No joka tapauksessa, kertoja - joka siis assosioituu reaaliseen solistiin - on niin suvaitseva, ettei anna fyysisen vammankaan haitata. Ehkä hänelle siis kelpaisi myös henkisesti alempitasoinen mies. Haaveilla sopii ainakin, mutta levy jatkuu. (Täältä voi lukea, mitä vammaiset itse ajattelevat kappaleesta: http://rampyla.vuodatus.net/blog/1622179 Pidin etenkin kommenteissa mainitusta sanoitusvaihtoehdosta "hän on rampa ja hauras ja ihmeellinen/ hän on asuntolassa asuva kummajainen".)
"Minä rakastan elämää" alkaa lupaavasti. Poikasopraanoa ja Evanescence-henkistä melodiikkaa ja ensimmäinen säe "Minä rakastan hautausmaita, mullantuoksuista hämärää". Runotyttö siis ymmärtää myös pimeän puolen päälle, mahtavaa! Valitettavasti kappale ei jatku yhtä synkeän romanttisena - tunnelma lässähtää hieman säkeissä, joissa kertoja paljastaa rakastavansa "raakoja omppuja, rinkeleitä". Gootteilusta siirryttiin suoraan Mies ja alaston ase 33 1/3 -elokuvan "Äiti Teresa" -musikaalisketsiin ("Food, I love food, and I'm really in the mood!") - mikä hukattu mahdollisuus!
Kappaleessa "Pohjanmaa" lohdutellaan yksin kulkevaa miestä ja luvataan, että kyllä hänkin jonkun vielä löytää, ja joku etsii juuri häntä samaan aikaan. Voi Johanna, jos et olisi niin jippumainen (positiivisessa mielessä, ei sellaisessa sukkasillaan jeesustelevassa ja kiroilevassa ämmä-), sanoisin tuohon "Pyh!", mutta enhän minä voi Sinulle. Siirrytään siis seuraavaan analysoitavaan kappaleeseen.
"Kulta pieni" on levyn surullisin kappale; siinä missä muilla raidoilla herkutellaan etnisillä instrumenteilla ja suomalaisittain sangen huikaisevilla äänimaisemilla, tässä luotetaan pelkkään pianoon. Nyt lauletaan itsemurhasta, ja koska Johanna on ymmärtäväisyyteen taipuvainen, hän ottaa syyllisyyden niskoilleen! "Sä peitit taitavasti/ jäljet kyynelten/ ja kun en pinnan alle katsonut/ niitä koskaan nähnyt en."
Ihan tässä silmäkulmat kostuisivat tästä välittämisen määrästä, mutta sitten tapahtuu jotakin omituista: pianisti soittaa kappaleen codaksi "Hän ei kävele koskaan" -kappaleen riffiä! Tarkoittaako tämä hienovarainen musiikillinen vihje siis, että kappaleessa itsekritiikin äärimmäiseen muotoon päätynyt henkilö olikin kakkoskappaleen atleettinen rampa? Aika vaateliaita nuo nykyinvalidit, jos kerran edes ääneltään jokipuron lailla solisevan eteerisen kaunottaren fyysinen rakkaus ei riitä pitämään elämänsyrjässä kiinni. Mitä sotaveteraanitkin tuohon sanoisivat?
"Teen sinusta kuninkaan" vahvistaa lopullisesti runotyttöhaavekuvan. Jos nainen toteaa miehestä "Oot kurja, kurjinkin, oot köyhä, nälkäisin/ ja kaipausta henkii sun liikkees jokainen", millä todennäköisyydellä tästä oikeasti seuraisi, että kohta vannotaan syvää rakkautta? Infinitesimaalisella, sanoisin, mutta Johanna on eri mieltä ja valmis todistamaan, että eksyneellä poloisellakin on kuninkuuteen oikeuttava valtikka odottamassa, että joku sen taikoisi hyvyydellään esiin.
Summa summarum, hieno levy sekä perinteisesti arvioiden että AT-näkökulmasta. Mikäli runotyttöys olisi pelkän Jipun varassa, olisin oitis ollut valmis seuraamaan Uuskeikarin neuvoja ja siirtymään love-shy-haavekuvista tutustumaan oikeisiin naisiin. Tämä levy kuitenkin antaa aihetta pysytellä illuusioissa (ja erossa oikeista naisista) jatkossakin. I want to believe.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.