Näillä palstoilla esiintyy käsite "huono suhde" ja selitellään, että lapsillekin on paljon parempi, että vanhemmat eivät ole "huonossa suhteessa". Oletteko tulleet ajatelleksi, että ihminen luo ihan itse kaikki omat tunteensa. Jos suhde tuntuu huonolta, voi kyse olla siitä, että ei osaa itse ilmaista toiselle, mitä haluaa ja tarvitsee. Asia erikseen ovat liitot, joissa on väkivaltaa. Syyllistyin itse ajattelemaan, että oma aviomieheni on aivan väärä minulle ja vastuussa "huonosta suhteestamme". Katsoin peiliin ja syyllinen huonoon suhteeseen löytyikin sieltä.
Huono suhde
Ihmettelyä
5285
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
yleiskäsite : )…
Suhde on huono jos siinä on jatkuvasti paha olla. Toki me itse ohjaamme tunteitamme, mutta osittain ja emme aina niitä tilanteita joissa ne syntyvät. Jatkuva arvostelu tai mököttämien takuulla vaikuttaa, tavalla tai toisella.
Tuo on totta, että se itsensä ilmaiseminen ei ehkä ole parasta mahdollista. Tilanne voi olla toisiakin päin, toinen ei kuuntele tai halua ymmärtää ilmaisit vaikka kuinka. Tai molemmat ilmaisee niin vietävästi mutta yhteistä näkemystä vaan ei saada aikaiseksi. Tai toinen ilmaisee itseään aggressiivisesti (ei kuitenkaan lyö), huutaa ja haastaa riitaa.
Emme me aina itsekkään osaa sanoa mistä se paha olo tulee, kenties jälkeenpäin sen sitten pystyy hahmottamaan ja ymmärtämään. Jos se olisikin niin yksinkertaista, ei ongelmia taitaisi olla monellakaan?
Mielenkiintoista on saada ”kuulla”, mitä muut tästä ajattelevat…
Esimerkki omasta elämästäni.
Mieheni on vaikea ilmaista itseään ja reagoi mököttämällä. Minä kiihdyn mököttämisestä, huudan ja riitelen, yritän saada miehen reagoimaan. Olen omien tunteideni vallassa ja toimin niiden mukaan. Jos ymmärrän, että tunteeni syntyvät omassa päässäni ja voin vaikuttaa niihin, voin valita, miten reagoin. Voin vaikka rauhallisesti kertoa, miltä mököttäminen minusta tuntuu ja mitä tarvitsisin tässä tilanteessa. Ja antaa miehen mököttää ihan rauhassa. Ja olla itse rauhallinen.
Voi tietysti olla, että mies ei koskaan lopeta mököttämistään. Siinä tapauksessa voin itse vetää omat johtopäätökseni ja kertoa selkokielellä ja varmistaen, että mies ymmärtää, että avioero on yksi mahdollisuus, jos tilanne ei muutu.
Älkää erehtykö luulemaan, etä osaisin aina toimia tällä tavalla. Mutta pyrin siihen ja toivon, että se kantaa hedelmää.
Pidätkö tuota huonona suhteena?
Minusta nyt ihan normaalia yhdessä olon opettelua. (olen joutunut oppimaan ihan saman, sillä mieheni vaikenee tai poistuu paikalta ellei ilmaisuni miellytä ”häntä”. Vastavuoroisesti hän on opetellut riitelemään. Joskus kyllä aika typeristä asioita mutta pääasia on että hän ei poistu paikalta ja antaa tulla.)
Ajattelin vähän toisenlaisia juttuja. Omasta elämästäni vaikka esimerkki.
Mies ei ymmärtänyt rahan päälle mitään. Hän saattoi laittaa kerralla tilinsä menemään miettimättä, että se viimeinenkin viikko piti syödä ennen uutta tiliä. Hän lupasi että ei tee niin, uudestaan ja uudestaan, sitten hänen ei kuulema tarvinnutkaan, koska minä kuitenkin huolehdin siitä.
En halunnut olla kuitenkaan hänen vanhempansa. Varasin pari kertaa ruokaa vain itselleni ja lapsilleni, mutta hän kävi salaa yöllä syömässä seuraavan päivän eväät. Ei kuulemma tiennyt, vaikka sanoin sen ihan selvästi ja rauhallisesti (kasvatin siis lasta!). Laitoin kertomaan lapsillekin miksi tänään ei ole lämmintä ruokaa. No kävi kerran lainaamassa kaverilta rahaa ja toi sitten pitsat. Muutoin vain kohotteli olkiaan "syökää leipää, niin sitä ennenkin tehtiin":
Hän oli sairaalloisen mustasukkainen, vähintään kaksi kertaa soitti työpaikalle ja hänelle piti kertoa kenen kanssa olin jutellut ja mitä. Raivostui kun sanoin, etten minä saa kertoa kaikkea.
Vaikka oli jatkuvasti hänen silmiensä alla, hän ei antanut olla edes vessassa rauhassa, jos sattui olemaan vieraita. Ei hetkeään osannut olla yksin.
Otin toki vapaa iltoja. Aina hän ilmestyi jostain eteeni, oli jättänyt lapset keskenään ja raahasi minut kotiin (kerran jopa tukasta). Tein minä mitä tahansa että hän olisi rauhoittunut, ei mikään ollut kylliksi.
Perheterapiaan hän ei tullut, sillä hän vihasi kaikkia viromaisia. Jne. Hän ei halunnut erota, hänen mielestään meillä oli ihan hyvä avioliitto. Samoin muiden mielestä, hän ei juonut eikä käynyt päälle muiden nähden (ei siis todistajia, vain mustelmia), mukava leppoisa mies.
Kun päälle käymiset ja henkinen kiusaaminen vain paheni, katsoin paremmaksi erota. Kun ilmoitin ensimmäisen kerran tästä, ei hän kuunnellut. Vaikka istuttiin monta tuntia ja puhuttiin, hän sanoi aina ”ymmärrän, kyllä se tästä paremmaksi muuttuu”. Kaksi ja puoli vuotta kesti kunnes sitten ilmoitin että lähden – hän oli hyvin hämmästynyt!
Se oli rankka ero. Jos olisin alkanut hänen ”terapeutikseen” ja äidikseen ja jaksanut käydä läpi hänen ongelmiaan, niin liitto olisi tullut varmaan hyväksi. Minä en jaksanut. Uudessa liitossaan hänellä ei ole näitä ongelmia.
No huono suhdehan johtuu varmasti itsestä aivan yhtä paljon kuin siitä toisestakin osapuolesta, sitä monasti aikaa myöten huomaa että ollaan vaan niin erilaisia. Eivätkä asiat suju...syitähän on miljoonia. Mielestäni kuitenkaan huonoon suhteeseen on turha jäädä odottamaan josko se paranisi jos vuosia on ollut vaan riitelyä ym. elämä ei maistu, niin se ei siitä muuksi muutu vaikka vika olisikin itsessä.
Muutosta ei voi tapahtua, jos ei itse aktiivisesti toimi asioiden parantamiseksi. Ja vanha totuushan on, että vain itseään voi muuttaa.