Eräs ystäväni joutui onnettomuuteen, jossa loukkaantui pahoin. Lääkärit arvelivat ensin, ettei hän ehkä ikinä enää kävele, mutta nyt ystäväni kuntoutuminen on hyvässä alussa. Osakiitos tästä hänen ihanalle avopuolisolleen, joka tukee häntä.
Tapaus herätti tietysti huolta ja keskustelua. Kerran satuin tulevaisuudesta huolissani kysymään omalta avomieheltäni, pysyisikö hän luonani, jos jotain sattuisi. Jos menettäisin liikuntakykyni tai sairastuisin, rakastaisiko hän minua niin paljon, että jatkaisi silti elämää kanssani.
Odotin tietysti rakkaudenvakuutteluja ja lohdutusta. Mutta vastaus olikin, että se on vaikea kysymys. Hän ei tiedä, haluaisiko enää olla kanssani, jos eteen tulisi ongelmia!!! Syy siihen oli se, että onnettomuus varmaan muuttaa ihmistä niin paljon, ettei hänen kanssaan enää jaksa sitten olla niinkuin ennen.
Tuntuu, että suhteeltamme on pohja poissa. Eikö rakastettuun tule voida luottaa joka tilanteessa, etenkin vaikeuksissa? Jos jo teoreettiseen kysymykseen tulee tuollainen vastaus, niin mitä tapahtuisikaan todellisuudessa, jos jotain sattuisi...
Nyt avomiehein isä on joutunut työttömäksi. Ja ilmeisesti mies ei tosiaankaan halua auttaa vaikeuksissa olevia läheisiään. Hän ei suostu enää edes käymään isänsä luona kylässä...
Tapaus herätti tietysti huolta ja keskustelua. Kerran satuin tulevaisuudesta huolissani kysymään omalta avomieheltäni, pysyisikö hän luonani, jos jotain sattuisi. Jos menettäisin liikuntakykyni tai sairastuisin, rakastaisiko hän minua niin paljon, että jatkaisi silti elämää kanssani.
Odotin tietysti rakkaudenvakuutteluja ja lohdutusta. Mutta vastaus olikin, että se on vaikea kysymys. Hän ei tiedä, haluaisiko enää olla kanssani, jos eteen tulisi ongelmia!!! Syy siihen oli se, että onnettomuus varmaan muuttaa ihmistä niin paljon, ettei hänen kanssaan enää jaksa sitten olla niinkuin ennen.
Tuntuu, että suhteeltamme on pohja poissa. Eikö rakastettuun tule voida luottaa joka tilanteessa, etenkin vaikeuksissa? Jos jo teoreettiseen kysymykseen tulee tuollainen vastaus, niin mitä tapahtuisikaan todellisuudessa, jos jotain sattuisi...
Nyt avomiehein isä on joutunut työttömäksi. Ja ilmeisesti mies ei tosiaankaan halua auttaa vaikeuksissa olevia läheisiään. Hän ei suostu enää edes käymään isänsä luona kylässä...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joo tosi kylmää ja laskelmoitua tekstiä sun mieheltä. Sillä miesparalla on vielä paljon opittavaa elämästä, kaikki ei tosiaan mene niinkuin haluaa ja suunnittelee... Entäpä jos hän itse joutuisi onnettomuuteen ja hänen fysiikan, ulkokuoren takia hylättäis....
Miehenä tulisi syvenemään siihen maksimitasolle.En varmasti hylkäisi vaimoani sen vuoksi missään tapauksessa.Ei ikinä.
Parhaimman yrityksen voivat vain kaikki todella luvata. Ei voi tietää etukäteen kuinka vaikeeta/helppoa olisi elää potilaan kanssa. Aika monihan on uskollisesti viereen jäänyt, ja siitä pinnat heille.
miehesi tyyli kohdata vaikeuksia..juosta karkuun.Uskoisin että hän silti rakastaa sinua,mutta ymmärrän pettymyksesi tuollaisen vastauksen jälkeen.
Miehesi vaikuttaa kalsealta tyypiltä.
Kuvitteleekohan hän, että elämä toimii vain, kun kaikki on "täydellistä"?
Kuvitteleekohan hän itse olevansa jotenkin turvassa kaikilta vastoinkäymisiltä? Sairaus tai loukkaantuminen voi sattua kenelle tahansa, kukaan ei ole turvassa. Henkinen sairastuminen voi olla vielä rankempaa kuin fyysinen. Tänä päivänä työttömyyskin voi kalahtaa kenelle vaan. Ei ole mitään varmempaa kuin epävarmuus. Olisikohan hän valmis siihen, että sinä (ja tottakai myös sukulaiset ja ystävät) hylkäisit hänet, jos hänen täydellisyyteensä tulisi pienikin särö?
Itselläni on krooninen sairaus, joka ei normaalisti näy päällepäin mutta saattaa ajoittain johtaa esim. leikkauksiin. Sairaudestani huolimatta koen itseni ennen kaikkea ihmiseksi, naiseksi jne. eli näen itselläni monia identiteettejä. En siis koe, että olen pelkästään potilas tai sairas.
Sinkkuna mietin, miten mahd. mies, jos sellaisen löytäisin, suhtautuisi ajoittaiseen sairastamiseeni. Varauduin siihen, että sairauteni herättää torjuntaa. Pidetäänhän terveyttä niin usein elämän perusedellytyksenä.
Minulla oli kuitenkin onni löytää ihana miesystävä, joka hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Poikkeuksellisesti kerroin hänelle sairauteni olemassaolosta jo ennen kuin tavattiin livenä. Se ei häntä hätkähdyttänyt. Muutaman kuukauden jälkeen kerroin hänelle jääväni pitkälle sairaslomalle ja odottavani isoa leikkausta. Se ei häntä hätkähdyttänyt. Lokakuussa leikkaus tehtiin ja olin pari kuukautta aika avuton ja toisten avun varassa. Hän oli yhä enemmän luonani ja auttoi kaikessa mahdollisessa - ja suhtautui edelleen kuin ihmiseen ja naiseen eikä vain potilaaseen. Kunpa kaikki ihmiset olisivat yhtä suvaitsevaisia.
Joo joo tiedetään että teille naisillekin on vain se "oikea vastaus" joka aina pitää sanoa vaikka totuus olisi toinen. Tuollaisesta hölynpölystä huolimatta, ette te naisetkaan aina välttämättä ihmisen kanssa yhdessä pysy jos häntä kohtaa joku onnettomuus joka muuttaa parisuhdetta, oli se sitten taloudellinen, fyysinen, henkinen tms.
Tosin siinä vaiheessa te keksitte sille muita selityksiä, kuten että toinen muuttui niin paljon tapahtuman jälkeen että oli mahdotonta enää elää yhdessä, jne.
Jos todellakin väität että takuuvarmasti tulisit olemaan toisen kanssa yhdessä, tapahtui hänelle tai teidän välillänne mitä tahansa, olet aika yksinkertainen etkä tiedä vielä juuri mitään elämästä. Jopa naisetkin hylkäävät ystäviään ties mistä syistä.
Nyt sä kyllä hyppäsit aivan asian sivuun. Kukaan ei ole täällä väittänyt, etteivätkö naiset myös hylkäisi milloin mistäkin syystä. Nyt puhuttiinkin vain siitä, että olisiko mies ainakin täysillä kaikilla ruumiin ja sielun voimilla valmis yrittämään yhteiseloa esim. loukkaantumisen jälkeen? Sä puhut realismista ja rehellisyydestä, mä tuun kysyyn sit sulta realismista, ko sun täydellinen terveys illuusio pettää ja tuut ite joutuun esim . pyörätuoliin.. Kuinkas sitten suhtautuisit... Hymyssä suin kiittäisit vaimoas kun hän vastoinkäymisen kohdatessa pakenis... (Toivottavasti niin ei tule koskaan käymään ja saat elä terveenä, mut muista et aina on se mahdollisuus...)
On minullakin ollut elämässä vaikeita aikoja, mutta en kerjää toisten huomiota ja huolenpitoa. Jos kumppanini jättäisi minut sen takia koska olen pyörätuolissa, luultavasti sanoisin "Oletpas sinä paska ja ikävä tyyppi. En halua enää koskaan nähdä sinua.". En yrittäisi ainakaan ripustautua häneen. Tai mistä sitä varmaksi tietää, mutta en yksinkertaisesti ole ripustautuvaa tyyppiä.
Alussa mainitun avomiehen ainoa vika oli se että hän alkoi analysoida ja miettiä kysyjän kysymystä liian syvällisesti. Hänen olisi pitänyt tajuta että naiselle pitää aina automaattisesti vastata vaan "kyllä kulta", vaikka ei olisi edes kuullut koko kysymystä. Illuusio on tärkein, ei totuus.
Kuka ihme tässä on puhunut mistään ripustautumisesta ja itsekunnioituksen katoamisesta onnettomuuden sattuessa tielle. Kyse oli, että jos olisitte jo ennen onnettomuutta olleet naimisissa ja sitten onnettomuuden sattuessa automaattisesti hylkäisi puolisonsa, mikä on musta niin pinnallista ja kylmän laskelmoitua toimintaa kuin olla ja voi. Aivan takuuvarmasti ei kukaan jäisi ruikuttamaan niin idiootin perään, joka lähtisi heti käveleen... Ja oletaks sä tosiaankin, että kyseessä on heti joku sairas hoivasuhde jos toinen on pyörätuolissa? voin kertoa, että luulosi on väärä. Kaiken lisäksi sä heitit tohon loppuun niin sovinistisen huomion etten viitti edes kommentoida... sä olet vielä aika pieni ihminen sisäiseltä elämänkatsomukselta
Luonteesta se varmasti riippuu, miten suhtautuu elämässä vastoinkäymisiin. Mutta jos ajattelee, että jotain kamalaa tapahtuisi, ja sitten rinnalla ei pysyisikään se ihminen, jonka varaan on kaiken rakentanut ja johon on sokeasti luottanut.... Siitähän menisi elämänhalu! En minä ainakaan miehessäni rakasta liikkuvia jalkoja, tms., vaan persoonaa.
Tosin nyt viime aikoina on alkanut tuntua, ettei hänen persoonansa niin rakastettava ole. Varsinkin, kun minusta hänen lausumansa osoittaa, että hän taitaakin olla kanssani siksi, että olen suht menestynyt elämässä. Mikä minusta on mukavaa, muttei elintärkeää - jos panostaisin elämässä menestymiseen, en olisi ikinä ihastunut häneen.
Kun mietin tarkemmin, niin miehelle taitaa sittenkin olla ulkoiset asiat liian tärkeitä. Jos esim. kavereiden kanssa mennään kalaan, hänen pitää hankkia kaupasta ne kaikkein kalleimmat kalavehkeet, vaikkei oikein olisi niihin varaakaan. Kaikki on sellaista muille näyttämistä.
Ehkä hyvä, että hänen luonteensa alkaa paljastua nyt. Helpompi alkaa nyt miettiä eroa, kuin sitten, jos olisi yhteinen asuntolaina ja lapsia...