Olen elänyt koko nuoruuden perhehelvetissä. Lapsuus meni joten kuten, ei riitoja, ei mitään erikoista, kunhan vanhemmat olivat muuten kylmiä ja halveksivia minua kohtaan. Ei koskaan haleja eikä mitään muutakaan hellyyttä tai rakkautta.
En saanut tavat kavereitani vapaasti, piti olla aina joku vahtimassa kenen kanssa olin ja miksi. Harvoin kaverit pääsivät meille kotiin, päinvastoin kuin muissa normaaleissa perheissä.
Varhaisnuoruus kun alkoi, muutui kaikki. En olisi saanut seurustella kenenkään kanssa. Kaikki oli väärin. (vaikka kandidaati olivat mitä ihannetapauksia, huolehtivaisia ja kaiken puolin kilttejä ja täydellisiä). Minun ilmiesesti olisi pitänyt olla ikuisesti se pikkulapsi, joka leikkii vain leluilla. Nyt kun vanhemmiten seukkaan niin sekin on väärin. Eli minulla ei saisi olla yhtään mitään seurusteluelämää. Isä alkoi saada kamalia raivokohtauksia, selvinpäin ja humalapäissään. Halusi tikustakin tehdä riitaa ja otti ainan leipäveitsen (joillakin kerroilla useampiakin) ja yritti minut tappaa..Onneksi pääsin aina pakoon. Veljeni hän yritti heittää kerran parvekkeelta alas, mutta ei sitten heittänytkään. Minussa oli aina jotain vikaa. Äitini taas sai mitä ihmeellisimpä vainoharhaisia kohtauksia, väittivät että minä olen myrkyttänyt heidän ruokansa(mikä ei pidä paikkaansa yhtään). En päässyt muuttamaan pois koska en olisi saanut mitään tukea (vanhempien tuet ylittivät, joten minulle ei maksettu opintotukea eikä mitään muutakaan). Yritin sinnitellä ja lukkiuduin huoneeseen. Myöhemmin muutin pois kotoa kun oli työpaikka.
Olisi pitänyt ottaa yhteyttä sossuun, olisivat järjestäneet asian, mutta olin niin kiltti, että yritin sinnitellä vain. Ja sitä henkistäkin väkivaltaa oli joka päivä. En uskaltanut mennä edes samaan aikaan keittiöön tai muuhun huoneeseen koska faija oli siellä. Lukkiuduin täysin.
Nyt kun minulla ei ole mitään työpaikkaa ja olen täysin työtön ja vaikka kuinka etsin oikeasti töitä ja vaikka olen opisellut monta ammattia, niin vanhemmat eivät voi edes sen ainoan kerran auttaa. Työpaikka mennyt, vanhempia käytännössä ei ole, ystävätkin lopettavat yhteydenoton eikä ole edes seukkakaveria.
Sen sijaan vanhemmat matkustelevat vuosittain ulkomaanmatkoilla, on kalliit autot ja laajakuvatv:t, omat asunnot, kahden hengen tulot, joka päivä täynnä jääkaapit ruokaa (minulla vain valo)maksavat veljeni elämisen täysin (hän edes käy työssä ja hädin tuskin edes opiskelee, mutta häneltä ei vaadita yhtään mitään)Veljeni seurustelua myös oikein kannustetaan, päinvastoin kuin minun, minulla ei saisi olla seukkakaveria eikä mitään ystäviäkään.
En tarkoita, että pitäisi kenenkään siivillä elää,mutta sen yhden ainoankerran kun oikeasti on todella vaikeata, niin silloinkaan eivät auta.
Siis, miettikää hyvät ihmiset kun haluatte tehdä lapsia, että osaatteko heitä rakastaa ja helliä ja turvata hyvän elämän ja ennen kaikkea haluatteko rakastaa heitä. Lapset eivät ole mitään nukkeja, jotka heitetään pois sopivan tullen.
En saanut tavat kavereitani vapaasti, piti olla aina joku vahtimassa kenen kanssa olin ja miksi. Harvoin kaverit pääsivät meille kotiin, päinvastoin kuin muissa normaaleissa perheissä.
Varhaisnuoruus kun alkoi, muutui kaikki. En olisi saanut seurustella kenenkään kanssa. Kaikki oli väärin. (vaikka kandidaati olivat mitä ihannetapauksia, huolehtivaisia ja kaiken puolin kilttejä ja täydellisiä). Minun ilmiesesti olisi pitänyt olla ikuisesti se pikkulapsi, joka leikkii vain leluilla. Nyt kun vanhemmiten seukkaan niin sekin on väärin. Eli minulla ei saisi olla yhtään mitään seurusteluelämää. Isä alkoi saada kamalia raivokohtauksia, selvinpäin ja humalapäissään. Halusi tikustakin tehdä riitaa ja otti ainan leipäveitsen (joillakin kerroilla useampiakin) ja yritti minut tappaa..Onneksi pääsin aina pakoon. Veljeni hän yritti heittää kerran parvekkeelta alas, mutta ei sitten heittänytkään. Minussa oli aina jotain vikaa. Äitini taas sai mitä ihmeellisimpä vainoharhaisia kohtauksia, väittivät että minä olen myrkyttänyt heidän ruokansa(mikä ei pidä paikkaansa yhtään). En päässyt muuttamaan pois koska en olisi saanut mitään tukea (vanhempien tuet ylittivät, joten minulle ei maksettu opintotukea eikä mitään muutakaan). Yritin sinnitellä ja lukkiuduin huoneeseen. Myöhemmin muutin pois kotoa kun oli työpaikka.
Olisi pitänyt ottaa yhteyttä sossuun, olisivat järjestäneet asian, mutta olin niin kiltti, että yritin sinnitellä vain. Ja sitä henkistäkin väkivaltaa oli joka päivä. En uskaltanut mennä edes samaan aikaan keittiöön tai muuhun huoneeseen koska faija oli siellä. Lukkiuduin täysin.
Nyt kun minulla ei ole mitään työpaikkaa ja olen täysin työtön ja vaikka kuinka etsin oikeasti töitä ja vaikka olen opisellut monta ammattia, niin vanhemmat eivät voi edes sen ainoan kerran auttaa. Työpaikka mennyt, vanhempia käytännössä ei ole, ystävätkin lopettavat yhteydenoton eikä ole edes seukkakaveria.
Sen sijaan vanhemmat matkustelevat vuosittain ulkomaanmatkoilla, on kalliit autot ja laajakuvatv:t, omat asunnot, kahden hengen tulot, joka päivä täynnä jääkaapit ruokaa (minulla vain valo)maksavat veljeni elämisen täysin (hän edes käy työssä ja hädin tuskin edes opiskelee, mutta häneltä ei vaadita yhtään mitään)Veljeni seurustelua myös oikein kannustetaan, päinvastoin kuin minun, minulla ei saisi olla seukkakaveria eikä mitään ystäviäkään.
En tarkoita, että pitäisi kenenkään siivillä elää,mutta sen yhden ainoankerran kun oikeasti on todella vaikeata, niin silloinkaan eivät auta.
Siis, miettikää hyvät ihmiset kun haluatte tehdä lapsia, että osaatteko heitä rakastaa ja helliä ja turvata hyvän elämän ja ennen kaikkea haluatteko rakastaa heitä. Lapset eivät ole mitään nukkeja, jotka heitetään pois sopivan tullen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kyllä sinulla on ollut kovat oltavat!
Kuitenkin olet selvinnyt. Sinussa on jotain sellaista vankkumattoman lujaa, jolla pärjäilet.
Neuvoni on, että kasva kaiken sen kauhuuden yli mitä olet kokenut. Ajattele, että käytät sitä päinvastoin voimavarana. Tee suunnitelma että nyt teen näin ja hyvä tulee. Paras jättää kaikki katkeruus se on vain lisälastina. Hujauta muistot ja käännä uusi sivu elämässäsi!
Vaikka vanhemmillasi olisikin hyvät tulot, niin mitä siitä? Ovatko he oikeasti onnellisia?
Rakenna oma elämäsi. Et ole silloin riippuvainen kenestäkään ja pärjäät omillasi.
Ajattele että itse tulet onnelliseksi ja se on pääasia. Vaikka olisi ensi alkuun vain valo siellä jääkaapissa, niin kyllä sinne tulee muutakin. Leivo vaikka oma leipä ja nauti siitä.
Hyvä että kerroit, sait sen sanottua ja todettua. Mutta nyt lähde ihan alusta oman uuden onnellisen elämäsi kanssa! Kesä kauneimmillaan, nauti kaikesta!
Onnea matkaan!
väärää, vanhempasi ovat.
Mä toivon, että sä löydät jostain vara-mummon, joka voisi tehdä sun kanssa kaikkea sitä, mitä vanhempien pitäisi.
Oikein tekee mieli halata sua, kun luen sun tekstiä. Vanhemmatkin on vain ihmisiä, ja valitettavasti meissä ihmisissä on itsekeskeisiä ja epäoikeudenmukaisia ihmisiä.
Toivon sulle kaikkea hyvää!
Toivon sinulle jatkossa kaikkea hyvää ja että selviät ja tulet onnelliseksi!
Elin nuoruuteni epävakaassa kodissa. Riitoja päivittäin, henkistä ja fyysistä pahoinpitelya, huutoa, vainoharhaisuutta, juonittelua... Elin jatkuvassa pelossa vuosien ajan.
En saanut mitään tukea opiskellessani.
Vanhempani kyllä lupaa auttaa, mutta tosiasiassa ottaa enemmän kuin antaa.
Asun yksin, enkä edes odota minkäänlaista tukea mistään. Sosiaalitoimiston kaltaiset lainsäädännöt todella auttavat kaltaisiani ihmisiä.
Luulisin että tälläiset olosuhteet ovat suomalaisten (myös muitten maitten) kirous. Vaikka miten monta tapausta!
Ei siinä auta muu kuin olla itse vahva. Tulet huomaamaan, että sinä kuitenkin pärjäät. - Karmee lapsuus, mutta käännä se eduksesi!
Kun opit sen, että kaikesta huolimatta selviät, niin et tarvitsekaan auttajia.
Olen itse samanlaisesta kodista ja olen tosiaan selvinnyt hienosti! On talot ja pelit ja fiksut lapset ja olen luonut oman uran ja jännittävän elämän. Olen antanut anteeksi vanhemmilleni ja se tuntuu helpottavalta.
Onnea matkaan ja selviä ja sinä myös ketjun aloittaja!
Mä selvisin....käyn töissä, oon opiskellut, mennyt naimisiin, saanut lapsia, eronnut(mies oli väkivaltainen hullu)...selvinnyt siitä:) Lapset kiittää vahvuuttani nyt kun ovat teini-ikäisiä. Heillä on ollut aina äiti läsnä, halimassa, pussailemassa, kannustamassa....en oo siirtänyt mitään omista kokemuksista lapselleni.
En valehtele, käytä aineita tai viinaa.....ainoa addiktini on totuus, siitä en koskaan poikkea.
Tsemppiä kaikille entisille lapsille....teistä kasvaa terveitä aikuisia jos niin haluatte:)
Kun vanhempasi ovat kuolemansairaita tai yksin vanhainkodissa, niin et helvetissä mene antamaan anteeksi. Korkeintaan voit käydä haukkumassa niitä.
Kuolkoot yksinään.
Kuulostaa tunteen ääneltä (suuttuminen).
°°vanhempasi ovat kuolemansairaita tai yksin vanhainkodissa,°°
Olkoon tämä aiheetonta (ei tehdä mitään)
°°Kuolkoot yksinään.°°
Menköön näinkin (ei tehdä mitään)
°°Korkeintaan voit käydä haukkumassa niitä.°°
Jätettäköön tämäkin tekemättä, kosto ei kannata (vahingollista itselle).
Itsekkyys kannattaa, mutta vihanpito ei kannata.
°°niin et helvetissä mene antamaan anteeksi. °°
Tätä on hyvä miettiä. Estääkö vihassaan silloin yhden valinnan.
Anteeksiannon seurauksia on sovinto ja sisäinen levollisuus.
a) Kun haluaa olla tekemättä rauhaa (sovintoa) vanhempien suhteen, haluaa olla antamatta itselleen rauhaa (sisälleen lepoa). Tämä on jotain, mikä johtuu vanhemmista, mitä itse ylläpitää. Vanhempien vaikutus jatkuu heidän kuolemansa jälkeenkin (tehokasta kasvatusta), jos heitä edelleen 'tottelee'.
b) Kun haluaa antaa itselleen rauhan, itselleen levon, haluaa myös siihen olevan mahdollisuus. Se mahdollisuus on anteeksiantaminen.
Vanhempien vaikutus lakkaa, eivätkä he voi asialle mitään, kun ei heitä enää 'tottele' (vallan kumous) .
On oma etu pitää valinnat omassa päätännässään, eikä hävittää mahdollisuuksiansa.
Antessaan itselleen 'joutuu' antamaan toisellekin?
Voi toimia vain omassa mielessään, päättää antaa anteeksi, röyhkeästi toisista välittämättä, tehdä yksipuolisen vihaamattomuussopimuksen. Jos tämä onnistuu, alkaa olla 'yks hailee' mitä toiset saavat, ottavat, antavat, pyytävät, kieltävät jne.
Operaatio napanöyhtä:
Ihan hyvin voi käydä (kun ei ole vaikutuksen, vallan alla) vaikka paikanpäällä 'palauttamassa heidän tunkkinsa' ihan nätisti. Pitäkööt ja antakoon ruostua jos eivät ole mitään vailla. Jättää sinne vaan ja paljonhan siitä haavoja saikin. Viallinen, vaarallinen vehje, ei semmoista vinoonvääntäjää kukaan tarvitse. Hyvä jos sormensa onnistui säästämään.
Lähteköön nöyhtä mistä tahansa, kunhan tärkeimmästä eli omasta navasta. Uutta tulee niin kauan kuin eletään. Nyppimistä riittävästi ilman vanhojakin.
pallukkatyyppi iski!
yötä päivää - se luo psykopaatille illuusion 'pätemisestä' yhteiskunnassa. Alhainen yötyöläinen, perheensä halveksima vanheneva, ilkeä, typerä naikkonen. Mitäpä muutakaan tekemistä hänellä olisi kuin hillua 'perheväkivalta' -palstalla. Itse kun on laittanut käytäntöön väkivallan sukulaisiaan kohtaan. Väkivalta on hänelle elämäntapa. Mutta sen sijaan, että katsoisi peiliin, hän alkaa "opastaa" toisia!!!
Saattaa kuulostaa kyyniseltä, mutta ihan vilpittömästi totean, että herkuttele toisinaan sillä ajatuksella, että vanhempiesi kuoltua saat perintöä. Muistat vain pitää puolesi, ettei veljesi rohmua kaikkea.
Maksavat sinulle sitten haudan takaa hyvitystä kaikesta paskasta. Ja olen ihan tosissani. Itselleni tulee toisinaan parempi olo tuota miettiessä... ;)
Ja minä kuin aloin pienenä riskaamaan ja valittamaan siitä, kun porukat käskivät mut huoneeseen arestiin! Ihan kamalaa toi sun vanhempien käytös! Eivätkö he tajua, miltä sinusta itsestäsi tuntuu? Soisivat painua telkien taakse mätänemään!
Nyt koeta vain koota itsesi, etsiä itsellesi sielunkumppani ja kyllä se siitä järjestyy!
Aina voi tutustua uusiin ihmisiin ja koettaa aloittaa alusta.
Minullakin on ollut elämässäni joskus vaikeaa, mutta huolista ollaan aina selvitty asenteella. Haistata paska vanhemmillesi ja kävele nokka pystyssä paremmalle polulle, mille heidän kaltaisillaan ei ole mitään asiaa. Tsemppiä! ;)
Itse olin noin yhdeksän vuotias kun isäni rupesi uhkailemaan minua tappamisella. Hän epäili äitini pettäneen häntä niihin aikoihin kun äitini alkoi odottamaan minua, ja nyt minä olin kuulemma äpärä ja kaiken pahan alku. Olin mukamas pilannut isäni elämän ja häpäissyt hänet. Äitiäni ja siskoani hän löi muutaman kerran, minua "vain" uhkaili. Milloin väkivallalla milloin minun tai lemmikkieläinteni tappamisella. Samoihin aikoihin siskoni rupesi pahoinpitelemään minua. Oli kuulemma minun vikani että isä löi äitiä. 12-13 vuotiaana rupesin kärsimään unihäiriöistä ja masennuksesta. Itsemurha oli mielessä melkein päivittäin. Muuta en oikein muistakaan tuosta ajasta. Oikeastaan viimeiset 10 vuotta ovat olleet jonkinlaista sumua. 18-vuotiaana muutin pois kotoa, ja 20-vuotiaana tapasin miehen joka vaikutti todella hyvältä tyypiltä. Olin väärässä. Nyt tämä mies on ottanut isäni aseman uhkailemisessa. Uhkailun lisäksi hän on pahoinpidellyt minua 2,5 vuoden aikana ainakin yli sata kertaa. Hän uhkaa jatkuvasti heittää minut pois kotoamme, viimeksi tänään.
En nyt jaksa kirjoittaa enempää.
Sori jos teksti on jotenkin sekava, olen vain niin väsynyt ja ahdistunut 24/7
Mutta kaikkea hyvää sinulle jonka viestiin vastasin tässä.
Luin tätä vanhaa viestiketjua ja kirjoituksesi sai minut kirjoittamaan.
Oletko vielä tämän miehen kanssa? Hyvä nainen, eroa heti hänestä! Hommaa ensi tilassa salassa mieheltäsi paikka minne voit muuttaa (sossu auttaa asunnon hankkimisessa, ja poliisin voi pyytää turvaamaan muuttoa).
Olen itse eronnut väkivaltaisesta miehestä ja tiedän millaiseen tilaan siinä paineessa voi joutua. Ettei ole voimia irrottautua, jää vain apaattisena odottamaan seuraavaa uhkailua ja lyöntiä.
Sinulla on vielä sekin, että olet tottunut tavallaan siihen jo lapsuudessasi. Muista, olet arvokas ihminen! Et mikään lattiamatto, jonka päältä kuka tahansa saa kävellä. Rakasta itse itseäsi, niin paljon että lähdet, kun vielä siihen kykenet! Olet tarkoitettu parempaan, ansaitset parempaa!
Siunausta Sinulle!
"Uhkailun lisäksi hän on pahoinpidellyt minua 2,5 vuoden aikana ainakin yli sata kertaa."
No huhhuh!
"Hän uhkaa jatkuvasti heittää minut pois kotoamme, viimeksi tänään."
Vo hyvä ihminen sentään, tuohan olisi sinulle varsinainen onnenpotku! Pääsisit ainakin kertalaakista kyseisestä kahjusta eroon.
Kuulostavat narsistisen persoonallisuushäiriön omaavilta henkilöiltä. Itse kans kotoisin helvetillisestä perheestä, hirvittävää henkistä väkivaltaa olen saanut kokea, ja niitä vammoja paikkaillaan vieläkin. Lue kirjat Naamiona terve mieli ja Virtahepo olohuoneessa. Itseäni auttaneet kovasti. Mene myös narsistien uhrien tuki ry:n sivuille. Siellä keskustelufoorumi jossa aikuisten narsistien lapsien tukisivusto. Myös vertaistukiryhmä kokoontuu.
Kyllä he auttavat vieläkin. Et enää tarvitse vanhemiasi. Ja kun pääset taasen töihin, laita hieman rahaa "sukanvarteen" pahojen päivien varalle, niin muutkin tekevät.
Elämällä kädestä suuhun, ei pärjää.
Miksi pitäis mennä sossuun? Olen noin suurinpiirtein samalla lailla aloittanut maanpäällisen taipaleeni kuin ketjun aloittajakin. Kun ei saanut "hengittää rauhassa" lapsuuden kodissa ja ei kukaan kokenut minua kaipaavansa muuten kuin haukkumiseen lähdin heti koulun loputtua maailmalle.
Monesti olen kaatunut ja kuitenkin noussut. Siinä ovat olleet apuna läheiset, naapurit, työkaverit, entiset tai nykyiset joita auttamattomasti aina saa ystäväkseen on missäpäin maailmaa tahansa. Heistä muodostuu aina se läheinen piiri, joita jokainen kaipaa yleensä, sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Jos ei sinulla ole työtä juuri nyt mene jollekin kurssille, jossa voit tehdä sellaista mistä pidät. Ajan myötä siitä voi tulla sinun työ. Sieltä löytyvät myöskin samanhenkiset harrastajat joilla on jotain yhteistä.
Lähde aupairiksi tms. Ei tarvi kun selata päivän lehteä niin voi tehdä päätöksen elämänsä suunnan muutokseen. Jätä ne menneet. Omalla kohdallani kävi niin että usein ajattelin kohtaloani, mutta se vaan masentaa eikä anna sitä voimaa muutokseen.
Kun päätin "elää omaa elämääni", otin ojhjakset käsiini ja ohjaan nykyään siihen suuntaan mihin haluan. Se on aika hyvä kokemus ja määränpää sellaiselle jota on joku toinen aina ohjaillut. Ajattelemalla menneitä olet vain katkera ja näin tiedostamatta se ohjaa elämäsi kulkua, eikä tahdo olla hyvä mieli koskaan. Yksinäisyyden tunnekin tulee siitä vanhan jauhamisesta. Pois kaikki se. Yksinäisyys on muuten ihan yleisin kansantauti. Voisithan aloittaa tämän taudin parantamisen toisten kohdalla. Et taatusti ole enää yksin.
On mahdollisuus käydä ammattiin tai aloittaa vapaaehtoistyö toisten kanssa missä yhdistyksessä tahansa.
Kuulin heti siitä lähtien kun puhetta opin ymmärtämään että olin vahinkolapsi.
Isä oli meinannut ampua mut haulikolla mahaan, tän kuulin kun olin jotain kolmen. ja siitä
lähtien joka kerta kun vanhemmat oli kännissä. (eli joka viikko)Sisaruksia oli mutta niihin verrattuna en ollut mitään, vain vanhempien roskakori ja pelinappula. Jonkinlainen muistikuva että ois käytetty seksuaalisesti hyväksi kun olin kolmen-neljän, hatara muistikuva asiasta. Sellainen vain että huusin ja itkin, kipu oli sietämätön ja näin äitini jonkunmatkan päässä(sammunu?)ja ihmetteli kun ei auttanu, vaikka kuinka huusin.Ilmeisesti tekijä ollut yks naapuri, jonka luokse äitini aina minut raahasi,kun petti isää.
No ei siinä, ne pettämiset oli ihan molemminpuolisia ja jouduin näkemään sitä vierestä kolmevuotiaana, samoin kun vanhempien puukkotappeluja, verilammikoita lattioilla..Ja minä kaiken keskellä, nuorimmaisena.
Aina oli pelko koska haulikon ääni kajahtaa alakerrasta. Nukkua ei uskaltanut, kun tappelunäänet kuului joka viikonloppu jostain osasta taloa. Siinä samalla myöhemmin ala-asteella koittaa koulua käydä, jossa tietenkin olin koulukiusattu, kuinkas muutenkaan. Kirjoitin itsemurharunoja jo ekaluokalla. Koulunkäynti kärsi jatkuvien fyysisten kipujen takia jotka johtuivat sressistä. Yläasteella aloin seurustella vanhemman pojan kanssa, tuolloin isäni oli mm. yrittänyt kuristaa mut hengiltä, hakannut yms.No samanlaiseksi helvetiksi suhde sen pojan kanssakin osottautui. Oli jonkunlainen narsisti tai psykopaatti(kuinkas muutenkaan), Siinä suhteessa jouduin kestämään rautatangolla hakkaamista,kuristamista, potkimista, lyömistä, ikkunan läpi heittämistä, veihellä uhkailua ja tökkimistä, ja jatkuvasti tappelussa oli naama verellä,silmä mustana, huuli auki, tai olin muuten vain tohjona. Opin myös iskemään samalla mitalla takasin. Myös muut läheiset ja sukulaiset(sisko, isäpuoli) hakkas mua tuolloin, olin vakavasti masentunut, syrjitty. Itsemurha mielessä päivittäin. Ei kavereita ei mitään. Lopulta pääsin suhteesta eroon ja äitinikin teki itsarin/joku tappo(??) joku aika sitten, ainoa ihminen josta välitin. Nyt elän yksin, vapaana kaikista hakkaajista sun muista, ainakin melkein, heti kun ulos pistän pääni on joku taas kimpussa nyrkkeineen, mustasukkaiset akat tai muut. Riittää että olen vain olemassa ja ongelmat kasaantuu tällaisen vahinkolapsen päälle.
Luin koko ketjun ja kyllä nämä kokemukset saivat hiljaiseksi. Mutta ihan erityisesti tämä... Voi ystävä kallis minkä helvetin olet joutunut käymään läpi! Sait kyyneleet silmiini, luoja kuinka eläväinen puolustushalun tunne iski päälle! Aargh, kun voisin sanoa jotain järkevää tähän... Miten voit, miten jakselet?? Miten voi olla ettet vaikuta edes katkeralta, no tietysti erittäin hyvä niin, hitto mikä selviytyjä oletkaan!
Ihan kamalasti tsemppiä sulle ja tietysti kaikille muillekin kovia kokeneille, ei kyllä jätä kylmäksi näiden lukeminen.
Hämmentää että kirjoitukseni sai niin vahvoja tunnereaktioita aikaan sinussa.. Ite olen jotenkin niin kyllästänyt itseni kaikella tällä että sitä on vaikeaa ymmärtää..
Katkera, niin..en oikein jaksa olla enää katkera kaiken tämän jälkeen. Ainoa mikä on auttanut minua selviytymään on jatkuva optimistinen asenteeni, vaikka tiedän että se on turha, sillä mitään hyvää ei ole odotettavissa, mutta auttaa se aina vaikeimman yli.
Katkera olin joskus silloin kun pienenä, kun ala-asteella vanhempainillassa joulun aikaan jokaiselle tuotiin eteen vanhempien ostama lahjapaketti ja jäin ilman, enkä tiennyt syytä..ja silloin kun olin kauan valmistautunut esiintymään koulun näytelmissä ja kun jännityksellä odotin vanhempieni näkevän esitykseni ketään ei tullutkaan katsomaan, koska tv:ssä näkyi joku mieluisa sarja jota ei voinut jättää väliin edes esitykseni takia..tai kun ketään ei tullut katsomaan rippijuhliin, vaikka muista sisaruksista oli lukuisia rippikuvia..tai kun sisaruksilleni ostettiin uusia vaatteita minun joutuessa käyttämään risoja ja valmiiksi kuluneita sisaruksien vanhoja vaatteita, joiden takia jouduin naurunalaiseksi koulussa..Mutta se kaikki on taaksejäänyttä elämää ja välitän/välitin vanhemmistani siitä huolimatta. Jonkinlaista nöyryyttä tämä elämä on opettanut vaikka yhä olen melko nuori..katson elämää mielummin sivusta arvostelematta muita, koska olen itse niin monesti ollut arvostelun kohteena. Koitan vain elää päivä kerrallaan ja olla iloinen pienistä elämän iloista, oli se sitten jääkiteen loiste kuutamonvalossa vastasataneessa lumessa tai vastaavaa..koskaan ei tiedä mikä hetki on viimeinen. Voi kun ihmiset osaisivat olla iloisia vanhemmistaan jo pelkästään siksi että he ovat olemassa..tai ystävistään vaikka nämä puhuisivatkin pahaa joskus selän takana mutta olisivat kuitenkin välillä myös läsnä kun seuraa tarvitsisi..Sillä asiat voivat aina olla niin paljon pahemmin..En vähättele kenenkään kokemaa, kaikki on suhteellista niin myös kärsimys, mutta monet asiat vasta tajuaa vasta kun on jo liian myöhäistä. Eikä osaa iloita niistä silloin kun olisi mahdollisuus. Miksi ne pienet ilonaiheet näkee vasta sitten kun kaikki hyvä on lähes menetetty. Toivottavasti tämä sai edes jonkun miettimään elämän hyviä puolia niiden huonojen sijaan. Minä olen iloinen jo pelkästään siitä että mulla on katto pään päällä, sillä monella ei ole sitäkään.
No päivä kerrallaan tässä mennään, eikä vastoinkäymisiltä ole edelleenkään voinut välttyä, ne kun tuntuvat seuraavan kuin varjo perässä sama minne menen tai vaikka vain olisin paikallaan. Joka päivä kun muistaa hymyillä ja nauraa vaikka ihan vain omille mitättömille ajatuksilleen tai mokilleen niin se saa jaksamaan taas seuraavaan päivään, ja se on saavutus jo sinänsä.
Kiitos vielä kerran kun jaksoin lukea tällaisen mitättömän ihmisen mitättömän tarinan.
Voi kun muutkin ihmiset jaksaisivat joskus pysähtyä ja kuunnella oikeasti mitä ympärillä tapahtuu ja mitä muille kuuluu, eivätkä vain vauhkoaisi ympäriinsä etsimässä epärealistista onneaan. Kun voisi olla niin onnellinen jo siitä mitä itsellä sillä hetkellä on.