Haluaisin herättää keskustelua ja kuulla mielipiteitä yksinäisyydestä. Sinkkuus ja yksinäisyyshän eivät todellakaan mitenkään automaattisesti kuulu yhteen, ja suurin osa (itse asiassa lähes kaikki) tuntemani sinkut tuntuvat elävän ihan onnellisesti ilman perhettä ja parisuhdetta. Itsekin tässä sinkkuna elelen, mutta minua tuo yksinäisyys kyllä jonkin verran vaivaa siitä huolimatta, että ystäviä on ja sosiaalisiin rientoihinkin osallistun ihan kiitettävästi. Suurimmaksi osaksi viihdyn ihan hyvin itsekseni kotosallakin, mutta usein tulee mieleen, että olisihan se kiva, jos ei täytyisi koko elämää elää täysin omin voimin. Mielestäni tässä sinkkuudessa rasittavinta onkin se, että pitää aina jaksaa olla niin hemmetin reipas ja aktiivinen, jotta on jotain sosiaalista elämää. JOskus vain ei jaksaisi olla aktiivinen ja vahva ja lähteä kotoaan ihmisten pariin. Tuntuuko se kenestäkään muusta raskaalta?
Olen luonteeltani murehtija, ja olenkin nyt kolmekymppisenä alkanut murehtia aikaa, jolloin vanhempani eivät enää elä. Minulla on yksi veli joka ei pidä mitään yhteyttä (ja kauan yritettyäni alan myös itse luopua yhteydenpitoyrityksistä, joihin hän suhtautuu joko välinpitämättömästi tai ärsyyntyneesti) ja suhteet muihin sukulaisiin ovat etäiset. Vanhempani elävät vielä mutta huolettaa aika jolloin heitä ei enää ole. Murehditteko te muut sinkut tälläisiä asioita? Minun murehtimiseeni vaikuttaa kylläkin hyvin paljon se, että ystävyyssuhteeni ovat jossain määrin pinnallisia enkä oikein osaa puhua peloistani ja tunteistani ystävilleni, mikä lisää yksinäisyyden tunnetta. (Tästähän tuli oikea valitusvirsi!) Pahimmissa kuvitelmissani näenkin itseni keski-ikäisenä, yksinäisenä ja irrallisena naisena jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita. (Kai tuo keski-ikäisyys vielä edustaa minulle jotain negatiivista, vaikka ei tietenkää todellisuudessa olekaan negatiivinen asia.)
Kolmas asia mitä olen pohtinut, on se, että olenko ainoa joka kärsii kovasta halipulasta? Hellyydenkipeyskään ei välttämättä ole sinkulle helpoin mahdollinen luonteenpiirre (ainakaan minulle). Onko muuta keinoa halipulan parantamiseen kuin satunnaissuhteet (joista ei kyllä paljoa iloa ole) ja paritanssi?
Syy tämän viestin lähettämiseen onkin halu tietää olenko ainoa joka tälläisiä asioita murehtii. Lisäksi haluaisin kysyä, miten tälläisiä pelkoja ja tunteita ja asioita olette käsitelleet?
Myös kokemuksia ym. asioista olisi mielenkiintoista kuulla.
Olen luonteeltani murehtija, ja olenkin nyt kolmekymppisenä alkanut murehtia aikaa, jolloin vanhempani eivät enää elä. Minulla on yksi veli joka ei pidä mitään yhteyttä (ja kauan yritettyäni alan myös itse luopua yhteydenpitoyrityksistä, joihin hän suhtautuu joko välinpitämättömästi tai ärsyyntyneesti) ja suhteet muihin sukulaisiin ovat etäiset. Vanhempani elävät vielä mutta huolettaa aika jolloin heitä ei enää ole. Murehditteko te muut sinkut tälläisiä asioita? Minun murehtimiseeni vaikuttaa kylläkin hyvin paljon se, että ystävyyssuhteeni ovat jossain määrin pinnallisia enkä oikein osaa puhua peloistani ja tunteistani ystävilleni, mikä lisää yksinäisyyden tunnetta. (Tästähän tuli oikea valitusvirsi!) Pahimmissa kuvitelmissani näenkin itseni keski-ikäisenä, yksinäisenä ja irrallisena naisena jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita. (Kai tuo keski-ikäisyys vielä edustaa minulle jotain negatiivista, vaikka ei tietenkää todellisuudessa olekaan negatiivinen asia.)
Kolmas asia mitä olen pohtinut, on se, että olenko ainoa joka kärsii kovasta halipulasta? Hellyydenkipeyskään ei välttämättä ole sinkulle helpoin mahdollinen luonteenpiirre (ainakaan minulle). Onko muuta keinoa halipulan parantamiseen kuin satunnaissuhteet (joista ei kyllä paljoa iloa ole) ja paritanssi?
Syy tämän viestin lähettämiseen onkin halu tietää olenko ainoa joka tälläisiä asioita murehtii. Lisäksi haluaisin kysyä, miten tälläisiä pelkoja ja tunteita ja asioita olette käsitelleet?
Myös kokemuksia ym. asioista olisi mielenkiintoista kuulla.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ite oon 19 enkä oo ihastunu ku kerran yhteen tyttöön vielä tässä tän vuoden puolella. Mua ei oikeestaa haittaa olla sinkku mut mua vaa pelottaa että ku näin harvoin ihastun nii osuuko ikin kohdalle. Oonko liian vaativa? Sen tiiän ainaki et oon aika huono tyttöjen kaa. Ehkä oon tämmönen suomalainen perusmies kuka ei puhu eikä pukahda ainakaan ennenku siihen kunnolla tutustuu.
"nyt kolmekymppisenä alkanut murehtia aikaa, jolloin vanhempani eivät enää elä...
...Vanhempani elävät vielä mutta huolettaa aika jolloin heitä ei enää ole. Murehditteko te muut sinkut tälläisiä asioita"
Täytyy myöntää, että juuri tuo ajatus on viime vuosina alkanut itsellekin nousta pintaan. Sinkkuna ei ole tavallaan sellaista "yhteistä kotia" mitä rakentaa, vaan on siinä mitä on. Ja jollain lailla tuntuu, että sellainen lapsuudenkotiturva on vielä olemassa, silloin kun yksinäisyys nostaa päätään. Mutta ajatus että sellaista ei olisikaan, tuntuu ahdistavalta.
Olen jo huomannut sellaistakin, että vanhempani ei enää ole niin "nuoria" kuin ennen, vaan että aika on kallistumassa vanhuus aikaan. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikkia asioita ei enää pysty kertomaan niin, että ns. "asia menisi perille" ja että se ymmärrettäisiin niin kuin se tosielämässä on. Usein kun neuvoo jonkin asian käytössä, niin huomaa, että joutuu opettamaan saman asian uudelleen joka kerta kun asia tulee vastaan. Tämäkin tuntuu tavallaan pelottavalta, koska en tunne että olisin vielä saanut omaa elämääni järjestymään niin, että voisin ottaa vastuuta vanhemmistani. Hyvä kun pystyn itseni elättämään (nuori yrittäjä olen).
Sitä kaipaa ratkaisuilleen elämässä tukea myös muilta kun A4:lta ja omilta ajatuksiltaan. Kolmekymmentä kun on, niin ratkaisu jonka tekee, saattaa vaikuttaa 10 vuotta eteenpäin. Tulee väkisin sellainen olo, että ratkaisun olisi paras olla oikea, tai että se on sitten siinä. Omat vanhemmathan on jokaiselle yleensä se opittu tukialue niille ratkaisuille joita tekee. Nyt kun huomaa, ettei palautetta tule, tai että se on täysin omaan tilanteeseen sopimatonta, tuntuu että "kuka on se keneltä voin pyytää tukea, kuka olisi henkisesti niin lähellä, että hän sanoisi jotain muuta kuin latteuksia". Perinteisestihän se olisi avo- tai aviovaimo tai tyttöystävä, mutta kun häntä ei ole, niin huomaa olevansa todella yksin.
Kiitos ajatuksistasi. :)
Olen kolkyt ja risat oleva sinkku, parhaat/luotettavimmat ystäväni ovat muualla asuvat vanhempani ja sisko.
Ystäviä minulla on muutamia, mutta heitä en osaa aivan lähelleni päästää.
Takanani on pitkä, nuorena aloitettu seurustelu. Tämä ihmissuhde päättyi pari vuotta sitten yhteisymmärryksessä.
Heti eron jälkeen etsin aktiivisesti uutta elämänkumppania. Kaksi seurustelua kesti kumpikin n. puoli vuotta, muut yritelmät lopetin heti alkuunsa.
Tuntuu sille, että en osaa/uskalla sitoutua. Ei edes huvita enää etsiä ketään, pettymysten pelossa. Enkä tiedä, mistä edes etsisin. Ei ainakaan kapakasta.
Tavat ja moraali ovat muuttuneet rajusti niiltä ajoilta, kun itse olin teini. En osaa asennoitua nykypäivän kertakäyttöihmissuhteisiin, enkä pysty olemaan niin vapaamielinen, kuin mitä ilmeisesti pitäisi olla.
Tietenkin totaalinen yksinäisyys pelottaa. Mutta jos asiat voisivat olla paremmin, niin voisivat ne olla moninverroin huonomminkin.
:)
Etenkin sinkkuna oleminen. Oon kurkkua myöten täynnä sitä kun saan katsoa muiden kuhertelua!
Sama juttu. Pitäisi kai muuttaa jonnekkin keskelle korpea, ettei aina ketuttaisi.
Täällä kirjoittelee yksi 28-v. sinkkunainen. Vanhempani ovat viriilejä viisikymppisiä, joten heidän poismenoaan en osaa vielä surra, mutta suunnaton halipula minua vaivaa! Satunnaissuhteissa ei tätä hellimisen tarvetta saa tyydytettyä, eikä ystäviäkään voi kauheesti halia ja pussailla. Tämä puoli sinkkuudesta minua vaivaa, muuten elämä on ihan ok.
asioita ajatella, muttei niistä kannata murheita tehdä. Elikkäs sehän on hyvä jos tiedostat mitä on mahdollisesti tulossa mutta itseäsi kiusaat jos valmiiksi suret, sure vasta sitten kun on ajankohtaista.
Reippaudesta ja aktiivisuudesta sitten voisin heittää etteipä sinun tarvitse muille reippailla kuin itsellesi, sehän on näitä sinkkuelämän etuja. Jos ei jaksa niin sitten ei vaan jaksa ja sillä selvä, eivät ne tosiystävät hylkää vaikka pitäisit vähän taukoakin sosiaalisessa elämässä.
Satunnaissuhteiden hyödystä taidamme olla samaa mieltä, enemmän morkkista kuin mielihyvää useimmiten. Halipulaan taitaa parhaiten auttaa kun pitää itsensä ronkelina, mitä harvemmasta ihmisestä innostuu sitä vähemmän myös jää useimmilta kaipaamaan.
Olisi tärkeää, että löytäisit sympaattisen henkilön, jonka kanssa voisit kohdata syvempiä tunteitasi.
Suosittelen luettavaksi Liisa Keltikangas-Järvisen kirjallisuutta, hän puhuu jonkun verran tästä aiheesta... Esim. teoksessaan Tunne itsesi suomalainen.
En tiedä, mutta luulisin yhden ratkaisun oleminen sinulle, hyvän elämänkumppanin löytyminen.
Tsemppiä!
[email protected]
Nykyparisuhteen ongelmahan on tämä oravanpyörän kova vauhti ja ihmisten kova vaatimustaso.
Eli siltä parisuhteelta odotetaan liikoja. Samaten sen tuomat kompromissit rajoittaa omaa ajan käyttöä.
Eli toisen pitäisi olla vain ja silloin paikalla käytettävissä kun itse sitä tarvitsee.
Tekstistäsi sain käsityksen, että olet tiedostanut tämän ongelman ja yhtälön mahdottomuuden.
Ratkaisuksi esittäisin seuraavanlaista.
Etsit miehen joka ei halua kovinkaan kiinteää parisuhdetta ”ei vielä vaikeaa löytää :) ”
Miehellä tulisi myös olla samanlainen tarve kuin itselläsi muuhunkin läheisyyteen kuin vain seksiin. ”vaikeutuu :(”
Miehen tulisi myös olla huolissaan tulevaisuuden yksinäisyydestään sekä kokevan sen jatkuvan pirteyden ja reippauden jotta sosiaalinen elämä säilyisi rasitteena.
Samaten miehellä tulisi olla selkärankaa kantaa vastuuta ja olla tukena myös niinä sinun heikkoina hetkinäsi. Kuten myös sinulla tulee olla osoittaa samaa hänelle.
Eli asuisitte erillänne vastaisitte omista asioistanne, ottaisitte vain siitä parisuhde elämästä ne parhaat palat ja jättäisitte ne rasitteet pois.
Tämmöiset kuviot kuvittelisin itselläni toimivan silloin kun se yksinäisyys iskee.
Kannattaa lopettaa se murehtiminen ja alkaa suhtautua positiivisesti elämään =)! Turha niitä tulevia asioita on vielä miettiä.
No näin on, veit sanat suustani. Olen myös luonteeltani "murehtija" ja pyörittelen näitä asioita mielessäni ns. heikkoina hetkinä:)
Tosin, mielestäni osaan suhtautua asiaan myös huumorilla joka auttaa elämään asian kanssa. Anyway.. kirjoituksesi siis voisi olla minun yhtä hyvin.
> olenkin nyt kolmekymppisenä alkanut murehtia aikaa, jolloin vanhempani eivät enää elä.
Mikäli lohduttaa - kaikkien aika tulee joskus. Lähtö ei yleensä kysy ikää, aikaa tai paikkaa. Täytin 30-vuotta viime vuonna. Vanhempani kuolivat, kun olin 14(Ä50)/26(I79)-vuotias. Nyt on jo ne pahimmat ajat takana päin ja tilanne palautuu ajan kuluessa normaaliksi. Vähitellen !
Isäni tapauksessa tuli ongelmia ajankäytön suhteen, kun oli opinnot, ansio- ja lopputyö hoidettavana samaan aikaan. Jäi bilettäminen vähiin ja toisaalta ei se nyt niin kauheasti olisi kiinnostanut.
Ai niin, meinasin ihan unohtaa. Onhan mulla kolme sisarusta, joista kahdella on oma perhe. Minulla on hyviä kokemuksia yksipuolisesta yhteydenpidosta. Sisaruksilla tuntui aina olevan muita kiireitä. Hyvä että kalenteria ei tarvittu tapaamisajan varaamiseen ?! Sisaruksista pari ehti poikkeamaan luonani peräti kerran lähes kymmenen vuoden aikana. Aina olisi pitänyt itse matkustaa kyläilemään, vaikka sisarukset liikkuivat samalla paikkakunnalla (!). Välimatka ei ainakaan ollut esteenä.
Isäni tapauksessa minulle jäi hoidettavaksi viimeisen 2 vuoden päivittäiset ja kuolinpesän asiat. Lopulta oli pakko antaa periksi, kun takki alkoi olemaan hieman tyhjä. Samalla päätin että sisarukset saavat jatkossa elää omaa elämäänsä ja en tule heitä enään vaivaamaan. Sama koskee myös muuta sukua. Viimeisestä yhteydenpidosta tulee kuluneeksi viisi vuotta ja olen jo tottunut siihen ajatukseen että minulla ei ole sisaruksia. Hyvä niin...
> olenko ainoa joka kärsii kovasta halipulasta ?
Et taatusti ole. Minulla on suhteita takana tasan nolla koskien myös muita kokemuksia. Revi siitä huumoria :o( Se mitä kaipaan on aito parisuhde, mutta ujona poikamiehenä tuo ei tule olemaan helppoa. Tilannetta voisi (ehkä) helpottaa se että pystyisin harrastamaan lyhyitä ja yhden yön suhteita. Hitaana hämäläisenä tuo ei kuitenkaan käy päinsä.
Katkerako ? Kyllä, tietyssä mielessä. Aina ei voi voittaa, ...
Halusin kiittää kaikkia, jotka ovat ottaneet osaa tähän keskusteluun. Toivottavasti keskustelu jatkuu tämänkin jälkeen! Kiitokset kokemuksista, oli hyvä saada vähän "vertaistukea". Kiitokset myös kannustuksesta ja esim. kirjavinkistä. Toivon itse kullekin jaksamista ja voimia, ja jatketaan keskustelua!