Äitini kysyy aamulla haluanko lähetä käymään hänen kanssansa työpaikallansa ja sitten mökillä. Isän isovanhempieni luona.
kieltäydyn koska on viimeinen vapaapäiväni ja aion nauttia siittä. Käyn kirjastossa ja katson Simpsonien yhdeksättä kautta.
Kun tulen kotiin kirjastosta kysyn pikkusiskolta missä äiti on ? "äiti on mamman kanssa taas sairaalassa, Pappa joutu sinne"
Mietin että se on taas pientä ja huomiseen mennessä pappa on taas kotonansa. Mutta ei ole. Pian äitini soittaa ja pyytää viemään
jotain sokerista limua tai kolikoita koska ovat olleet mamman kanssa jo todella kauvan päivystyksessä. Käyn ostamassa pullon jaffaa
ja lähden pyöräilemään kohti sairaalaa.
Kun pääsen sairaalan pihalle huomaan että äitini on yrittänyt soittaa. Ajattelen että kyllä hänen olisi pitänyt tietää että en vastaa koskaan puhelimeen
pyöräillessäni koska minulla ei ole takissa taskuja.Yritän soittaa takaisin mutta menee vastaajaan. No kävelen ensiavun odotushuoneen lävitse. He
eivät olleet siellä joten menen ulos istumaan pyöräni viereen. Alan lähetellä äidilleni viestejä: "lähden nyt!" "VASTAAAA" "odotan enään viisiminuuttia!"
Kun yrtitin taas soittaa äidille puhelin huutaa varattua. Yritän uudelleen. Varattu. Varattu. Varattu. Nousen ylös jaloittelemaan ja näen äitini ja mammani
istumassa pöydän luona sisällä. Menen heidän luoksensa. Mamma istuu selin minuun joten en näe hänen kasvojansa. "papalle kävi huonosti" äiti sanoo
"lähdemme kohta, Ookko pyörällä?" Ynähdän vastuksen ja lähden. Olen kuulevinani mammani itkevän mutta en ollut varma.
Pyöräillessäni ei ole halua kuunnella musiikkia vaikke kuuntelen sitä joka paikassa. En vain saanut sanottua itselleni että pappa olisi kuollut.
Ajattelin että hän vain olisi saanut pahemman kohtauksen tai jotain.
Kotiin päästyäni jatkan Simpsonien katsomista mutta vain silmät katsovat. Päässä laukkaa monta ajatusta.
Kun mamma ja äiti tuleva kotiin kuulen heidän puheensa mutta jään omaan huoneeseeni. Äiti tulee kätsomaan missä olen.
Kun hän on lähdössä huoneestani Kysyn: "äiti onko pappa kuollut?"
Äiti ei sano sanaa Kuolema vaan nyökkää. Jään vain istumaan tuijjottamaan tyhjyyteen.
Pappa oli ensimmäinen neljästä isovanhemmastani. Isäni isä. Hän oli juuri se viimeinen jonka kuvittelin lähtevän. Emme olleet hänen kanssansa Erityisen
läheisiä mutta kuitenkin hän oli minulle aina se pappa joka pörrötti hiukseni ja tokaisi "mitäs pikku jossulle" Katselin juuri pikkusiskoni rippijuhlan kuvia joissa näin pappani viimeisen kerran. Yhdessä kuvassa on isäni isä ja äitini isä. Molemmilla kepit ja pukeutuneet kuin vanhojen miesten kuvittelisi. Miolemmilla hymy ja pilke silmäkulmassa.
Tuossa juhlassa Pappa sanoi juuri että se veto on poissa eikä jaksaisi enään.
Kuolema oli minulle uusi asia. Ellei äitini isän äitiä lasketa. En edes nähnyt häntä kertaakaan. Tietysiti olen nähnyt ja kuullut kuina teho-osastolla todetaan pootilas kuolleeksi tai CSI'ssa uhri on kylmä ja kuollut.
Äiti sanoi minulle joskus pienenä että kuolema on kaunis mutta hiljainen. Kuvittelen nyt pappani makaavan jossain sairaalassa kauniina. Vanhuuden kauniina.
Mielestäni mammani oli ollut aina kaunis mutta nyt hänen itkuiset silmänsä olivat turvonneet. Itse en vielä itkenyt mutta illalla sängyssä itkin ensimmäisen kerran. Nyt olen itkenyt silmäni punaisiksi. En ole nähnyt muiden perheestäni itkevän mutta isäni on surullinen. Isäni on ihminen joka ei näytä tunteita mutta nyt. Tiedän että pappa oli hänenne tärkeä vaikka ei osoittanut sitä. Kun pappa kuoli äiti soitti kaikki isän siskot lävitse ja myös isälle, isä lähti heti töisä ajamaan kotiin.
En tiedä mutta tämä helpotti, kuten kirjoittaminen yleensä. Älkää takertuko virheisiin.
kieltäydyn koska on viimeinen vapaapäiväni ja aion nauttia siittä. Käyn kirjastossa ja katson Simpsonien yhdeksättä kautta.
Kun tulen kotiin kirjastosta kysyn pikkusiskolta missä äiti on ? "äiti on mamman kanssa taas sairaalassa, Pappa joutu sinne"
Mietin että se on taas pientä ja huomiseen mennessä pappa on taas kotonansa. Mutta ei ole. Pian äitini soittaa ja pyytää viemään
jotain sokerista limua tai kolikoita koska ovat olleet mamman kanssa jo todella kauvan päivystyksessä. Käyn ostamassa pullon jaffaa
ja lähden pyöräilemään kohti sairaalaa.
Kun pääsen sairaalan pihalle huomaan että äitini on yrittänyt soittaa. Ajattelen että kyllä hänen olisi pitänyt tietää että en vastaa koskaan puhelimeen
pyöräillessäni koska minulla ei ole takissa taskuja.Yritän soittaa takaisin mutta menee vastaajaan. No kävelen ensiavun odotushuoneen lävitse. He
eivät olleet siellä joten menen ulos istumaan pyöräni viereen. Alan lähetellä äidilleni viestejä: "lähden nyt!" "VASTAAAA" "odotan enään viisiminuuttia!"
Kun yrtitin taas soittaa äidille puhelin huutaa varattua. Yritän uudelleen. Varattu. Varattu. Varattu. Nousen ylös jaloittelemaan ja näen äitini ja mammani
istumassa pöydän luona sisällä. Menen heidän luoksensa. Mamma istuu selin minuun joten en näe hänen kasvojansa. "papalle kävi huonosti" äiti sanoo
"lähdemme kohta, Ookko pyörällä?" Ynähdän vastuksen ja lähden. Olen kuulevinani mammani itkevän mutta en ollut varma.
Pyöräillessäni ei ole halua kuunnella musiikkia vaikke kuuntelen sitä joka paikassa. En vain saanut sanottua itselleni että pappa olisi kuollut.
Ajattelin että hän vain olisi saanut pahemman kohtauksen tai jotain.
Kotiin päästyäni jatkan Simpsonien katsomista mutta vain silmät katsovat. Päässä laukkaa monta ajatusta.
Kun mamma ja äiti tuleva kotiin kuulen heidän puheensa mutta jään omaan huoneeseeni. Äiti tulee kätsomaan missä olen.
Kun hän on lähdössä huoneestani Kysyn: "äiti onko pappa kuollut?"
Äiti ei sano sanaa Kuolema vaan nyökkää. Jään vain istumaan tuijjottamaan tyhjyyteen.
Pappa oli ensimmäinen neljästä isovanhemmastani. Isäni isä. Hän oli juuri se viimeinen jonka kuvittelin lähtevän. Emme olleet hänen kanssansa Erityisen
läheisiä mutta kuitenkin hän oli minulle aina se pappa joka pörrötti hiukseni ja tokaisi "mitäs pikku jossulle" Katselin juuri pikkusiskoni rippijuhlan kuvia joissa näin pappani viimeisen kerran. Yhdessä kuvassa on isäni isä ja äitini isä. Molemmilla kepit ja pukeutuneet kuin vanhojen miesten kuvittelisi. Miolemmilla hymy ja pilke silmäkulmassa.
Tuossa juhlassa Pappa sanoi juuri että se veto on poissa eikä jaksaisi enään.
Kuolema oli minulle uusi asia. Ellei äitini isän äitiä lasketa. En edes nähnyt häntä kertaakaan. Tietysiti olen nähnyt ja kuullut kuina teho-osastolla todetaan pootilas kuolleeksi tai CSI'ssa uhri on kylmä ja kuollut.
Äiti sanoi minulle joskus pienenä että kuolema on kaunis mutta hiljainen. Kuvittelen nyt pappani makaavan jossain sairaalassa kauniina. Vanhuuden kauniina.
Mielestäni mammani oli ollut aina kaunis mutta nyt hänen itkuiset silmänsä olivat turvonneet. Itse en vielä itkenyt mutta illalla sängyssä itkin ensimmäisen kerran. Nyt olen itkenyt silmäni punaisiksi. En ole nähnyt muiden perheestäni itkevän mutta isäni on surullinen. Isäni on ihminen joka ei näytä tunteita mutta nyt. Tiedän että pappa oli hänenne tärkeä vaikka ei osoittanut sitä. Kun pappa kuoli äiti soitti kaikki isän siskot lävitse ja myös isälle, isä lähti heti töisä ajamaan kotiin.
En tiedä mutta tämä helpotti, kuten kirjoittaminen yleensä. Älkää takertuko virheisiin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän mitä se surun läpi käyminen on ja se kuinka paljon se vie aikaa mutta siitä selviää.Itseltäni on riistetty kaikki läheiset paisti äiti ja se päivä kun se viimeinen lähiskulainen viedään on kaikkista rankin jos ei viimeinen omalla kohdallani..
sinulla älkää takertuko virheisiin. Muistahan se.
Kaikki me joskus tehdään virheitä, niitä voi pyöritellä mielessä vaikka päivittäin muttei se mitään auta, mennyttä ei voi muuttaa. No jokatapauksessa ne tulee mielessä pyörimään...
Kaksi läheistä kuollut lyhyen ajan sisällä ja toisella kertaa olin ystäväni kanssa hieman humalassa palloilemassa kun äitini kuoli ja samalla kertaa poissa luvatta töistä. En ollut paikalla. Oli miten oli mutta kenties ystäväni pitää minun jotenkuten järjissäni ja ehkä minä ystäväni? Se oli se syy miksi lähdin ystäväni luo keskellä viikkoa.
En minä ole osannut äitiäni itkeä...minulle tulee vaan kihlattuni mieleen ja itken ja kaipaan häntä. Hänen luona olin kuoleman hetkellä ja pidin kädestä kiinni. Pää vieläkin sekaisin kai siitä...
Miesten on vaikea itkeä, mutta kyllä mekin niin tehdään...kun muut ei näe...
Anteeksi, jos olen liian tungetteleva, milloin äitisi kuoli? Kerroit kyllä aiemmin hänen sairastumisestaan ja hoidoista mutta kaikki tapahtui ilmeisesti aika nopeasti. Kyllä sinulle on aika paljon tapahtunut lyhyen ajan sisällä.
Todella paljon jaksamisia sulle! Itse menetin ensimmäisen isovanhempani kaksi vuotta sitten, se on edelleen raskasta. Mumma oli täysin terve vielä puoli vuotta ennen kuolemaansa, sitten syöpä vei. Hautajaiset on pahin, sitte alkaa helpottamaan. Meillä on ainaki perheessä auttanut puhuminen ja mukavien asioiden muistelu, ei ne sitä läheistä takaisin tuo, mutta kuitenkin helpottaa omaa ja muidenkin oloa.