Perheväkivaltaa.
Äiti löi, ja isoveli. Eikä äiti puuttunut, kun veljeni hakkasi minua, vaikka olin jo eteisen lattialla, olin alasti, koska olin sattunut olemaan menossa suihkuun ja naapurinrouva seisoi eteisessä...
Olihan noita muitakin tuollaisia kokemuksia. Muistan, kuinka olin neljän - asuimme paikassa, josta olemme muuttaneet pois sinä vuonna, kun olin neljän - ja äitini toi minulle puukon käteen ja sanoi, että sopii tappaa, jos kerran olen vihainen.
Mitä vielä kerron? Onneksi olen unohtanut paljon. Onneksi muistan paljon hyviä asioita lapsuudestani, vaikka en suoranaista lempeyttä kovin paljon.
Näin.
Veljelleni olen antanut anteeksi, koska hän pyysi ja minä olin valmis antamaan. Äitini ei ole nähnyt itsessään mitään vikaa, tai sitten ei osaa hahmottaa, missä meni vikaan, mikä haksahti pieleen.
Anteeksianto muuttaa paljon, ja parantaakin. Mutta kaikkea se ei muuta. Se ei ole taikatemppu, joka muuttaa kaiken hyväksi.
Lienen kovin herkkä luonteeltani. Moralistit ovat täällä vaatimassa kovapintaisuutta tavan takaa, näissä keskusteluissa. Valitan. Vaatia saa, mutta kaikki vaatimukset eivät toteudu.
Koulukiusaamista ei koskaan selvitetty. Vain harvoin olen sopeutunut miespuolisten joukkoon sen jälkeen. 13-vuotiaasta en ole oikein tuntenut kuuluvani poikien tai miesten porukkaan.
Millainen "mies" minusta tuli?
Olen kohta 40. En ole menestynyt yhdessäkään työpaikassa. Opintoja sen sijaan on, vallan akateeminen jatkotutkinto. Monet asiat sujuvat, kunhan vain en joudu olemaan tekemisissä ryhmien kanssa, varsinkaan miesryhmien.
Intti meni tietenkin vituiksi. Nuoren miehen ajatus kuului, että tappakaa te testosteronisiat toisianne. Todellisuudessa olisin tykännyt kovastikin armeijasta, jos kroppani olisi kestänyt ja mieleni ollut edes hiukan lujempaa tekoa.
Olen masentunut. Tältä palstalta olen useammastakin keskustelusta lukenut, kuinka masentuneet miehet kohtelevat vaimojaan ja miltä se vaimoista tuntuu. Olen hakenut apua ja saanutkin huomiota. Olen jopa kiitellyt lääkäreitä, kun olen kuullut, kuinka kurjasti mielenterveystyö on pompotellut esim. tamperelaista naispuolista ystävääni.
Olen pahoillani kaikesta siitä, mitä olen aiheuttanut. Luojan kiitos, lyöminen on tässä perheessä jäänyt vaimon hommaksi. Sekin meni verrattain kivuttomasti. Olisin vain halunnut kuulla anteeksipyynnön. Mutta vaimohan ei anteeksi pyydä. Ja näin: tästä se syyllistämisen kierre lähtee. Kummallakin on tunne, että toinen on anteeksipyyntöjä velkaa. Kumma vain, että minä pystyn siihen, ei tuo rouvani - jonka pappina pitäisi ymmärtää anteeksipyytämisen ja -antamisen merkitys.
Voisin sanoa, että olen osaltani pahoillani. Pahoillani siitä, että niin vähien nurjien kokemusten jälkeen olen tällainen. Joillakin lapsuus ja nuoruus ovat sentään päivästä päivään silkkaa helvettiä. Tiedän. Olin sivarina sellaisia nuoria hoitavassa laitoksessa. Arvelisin, että siellä miehistyi enemmän kuin intissä, tai sitten siellä nimenomaan ei miehistynyt, vaan kasvoi ihmisenä. Kypsyi. Vaan hukkaanhan se aikuistumisen osa on tän masentelun takia mennyt.
Kuten sanoin, olen pahoillani vain osaltani. En mie enää jaksa ylen aikaa ajatella tätä masennusta. Jos sitä koko ajan ajattelee, on kuin yrittäisi paastota ajatellen, mitä kaikkea syö heti kun paaston viime hetki on lyönyt. Olen pahoillani niiltä osin kuin jaksan. En muutu mieleiseksenne. Ettekä te sen puoleen minun mieleiseksi. Teillähän ei sen puoleen ole tarvettakaan, auto on, kakarat ja omakotitalo. Ja kuten näette, muodostan asetelman muut vastaan minä. Valitan, se perustuu kokemukseen. Joo. Olen saanut nauttia muunkinlaisista kokemuksista. Onneksi sentään joskus...
Näin se menee kun joutuu jotenkin alakynteen tai puolustuskannalle. Tai tuntee joutuvansa. Syyllisyys on pallo, jonka saa aina takaisin osittain siksi, ettei ole niin yksioikoinen ajatuksiltaan, että osaisi vyöryttää syyn aina muiden niskaan.
Väkivalta.. niin. Kai minä olen viddumainen mies. Löydän Juice Leskisen omaelämäkerrasta ja haastatteluista paljon itseäni - sillä erolla, etten ole koskaan saanut aikaan mitään, mistä muut iloitsisivat. Osaan olla kärkäs. En ole sitten lapsuuden pihatappeluiden lyönyt. Käyttäydyn joskus epäloogisesti. Vihaan monia ihmisiä, vaikka yritän olla vihaamatta. Mutta turhaahan se on: "en vihaa, en vihaa, en vihaa, en vihaa... enpä!"
Täällä on paljon kirjoitettu, kuinka hankala masentuneen tai alkoholisoituneen tai väkivaltaisen kanssa on elää. Ja kuinka lääkkeeksi tarjotaan jättämistä. Ratkaiseehan jättäminen tietenki välittömän väkivallan ongelman, ja usein se lienee ihan pakollista. Silti herää ajatus, että lakaistanpaa roskat maton alle, ja jos matto kupruilee, ajetaan jyrällä yli.
En tiedä, saatteko tästä tekstistä mitään irti. Mutta tämä nyt on puheenvuoro tältä kantilta. Jos ette ymmärrä, voitte huoletta lakata kuvittelemasta, että ymmärrätte paljon muutakaan tästä asiasta - tältä kannalta. Voitte turvautua moraaliinne: eihän teidän tarvitse.
Äiti löi, ja isoveli. Eikä äiti puuttunut, kun veljeni hakkasi minua, vaikka olin jo eteisen lattialla, olin alasti, koska olin sattunut olemaan menossa suihkuun ja naapurinrouva seisoi eteisessä...
Olihan noita muitakin tuollaisia kokemuksia. Muistan, kuinka olin neljän - asuimme paikassa, josta olemme muuttaneet pois sinä vuonna, kun olin neljän - ja äitini toi minulle puukon käteen ja sanoi, että sopii tappaa, jos kerran olen vihainen.
Mitä vielä kerron? Onneksi olen unohtanut paljon. Onneksi muistan paljon hyviä asioita lapsuudestani, vaikka en suoranaista lempeyttä kovin paljon.
Näin.
Veljelleni olen antanut anteeksi, koska hän pyysi ja minä olin valmis antamaan. Äitini ei ole nähnyt itsessään mitään vikaa, tai sitten ei osaa hahmottaa, missä meni vikaan, mikä haksahti pieleen.
Anteeksianto muuttaa paljon, ja parantaakin. Mutta kaikkea se ei muuta. Se ei ole taikatemppu, joka muuttaa kaiken hyväksi.
Lienen kovin herkkä luonteeltani. Moralistit ovat täällä vaatimassa kovapintaisuutta tavan takaa, näissä keskusteluissa. Valitan. Vaatia saa, mutta kaikki vaatimukset eivät toteudu.
Koulukiusaamista ei koskaan selvitetty. Vain harvoin olen sopeutunut miespuolisten joukkoon sen jälkeen. 13-vuotiaasta en ole oikein tuntenut kuuluvani poikien tai miesten porukkaan.
Millainen "mies" minusta tuli?
Olen kohta 40. En ole menestynyt yhdessäkään työpaikassa. Opintoja sen sijaan on, vallan akateeminen jatkotutkinto. Monet asiat sujuvat, kunhan vain en joudu olemaan tekemisissä ryhmien kanssa, varsinkaan miesryhmien.
Intti meni tietenkin vituiksi. Nuoren miehen ajatus kuului, että tappakaa te testosteronisiat toisianne. Todellisuudessa olisin tykännyt kovastikin armeijasta, jos kroppani olisi kestänyt ja mieleni ollut edes hiukan lujempaa tekoa.
Olen masentunut. Tältä palstalta olen useammastakin keskustelusta lukenut, kuinka masentuneet miehet kohtelevat vaimojaan ja miltä se vaimoista tuntuu. Olen hakenut apua ja saanutkin huomiota. Olen jopa kiitellyt lääkäreitä, kun olen kuullut, kuinka kurjasti mielenterveystyö on pompotellut esim. tamperelaista naispuolista ystävääni.
Olen pahoillani kaikesta siitä, mitä olen aiheuttanut. Luojan kiitos, lyöminen on tässä perheessä jäänyt vaimon hommaksi. Sekin meni verrattain kivuttomasti. Olisin vain halunnut kuulla anteeksipyynnön. Mutta vaimohan ei anteeksi pyydä. Ja näin: tästä se syyllistämisen kierre lähtee. Kummallakin on tunne, että toinen on anteeksipyyntöjä velkaa. Kumma vain, että minä pystyn siihen, ei tuo rouvani - jonka pappina pitäisi ymmärtää anteeksipyytämisen ja -antamisen merkitys.
Voisin sanoa, että olen osaltani pahoillani. Pahoillani siitä, että niin vähien nurjien kokemusten jälkeen olen tällainen. Joillakin lapsuus ja nuoruus ovat sentään päivästä päivään silkkaa helvettiä. Tiedän. Olin sivarina sellaisia nuoria hoitavassa laitoksessa. Arvelisin, että siellä miehistyi enemmän kuin intissä, tai sitten siellä nimenomaan ei miehistynyt, vaan kasvoi ihmisenä. Kypsyi. Vaan hukkaanhan se aikuistumisen osa on tän masentelun takia mennyt.
Kuten sanoin, olen pahoillani vain osaltani. En mie enää jaksa ylen aikaa ajatella tätä masennusta. Jos sitä koko ajan ajattelee, on kuin yrittäisi paastota ajatellen, mitä kaikkea syö heti kun paaston viime hetki on lyönyt. Olen pahoillani niiltä osin kuin jaksan. En muutu mieleiseksenne. Ettekä te sen puoleen minun mieleiseksi. Teillähän ei sen puoleen ole tarvettakaan, auto on, kakarat ja omakotitalo. Ja kuten näette, muodostan asetelman muut vastaan minä. Valitan, se perustuu kokemukseen. Joo. Olen saanut nauttia muunkinlaisista kokemuksista. Onneksi sentään joskus...
Näin se menee kun joutuu jotenkin alakynteen tai puolustuskannalle. Tai tuntee joutuvansa. Syyllisyys on pallo, jonka saa aina takaisin osittain siksi, ettei ole niin yksioikoinen ajatuksiltaan, että osaisi vyöryttää syyn aina muiden niskaan.
Väkivalta.. niin. Kai minä olen viddumainen mies. Löydän Juice Leskisen omaelämäkerrasta ja haastatteluista paljon itseäni - sillä erolla, etten ole koskaan saanut aikaan mitään, mistä muut iloitsisivat. Osaan olla kärkäs. En ole sitten lapsuuden pihatappeluiden lyönyt. Käyttäydyn joskus epäloogisesti. Vihaan monia ihmisiä, vaikka yritän olla vihaamatta. Mutta turhaahan se on: "en vihaa, en vihaa, en vihaa, en vihaa... enpä!"
Täällä on paljon kirjoitettu, kuinka hankala masentuneen tai alkoholisoituneen tai väkivaltaisen kanssa on elää. Ja kuinka lääkkeeksi tarjotaan jättämistä. Ratkaiseehan jättäminen tietenki välittömän väkivallan ongelman, ja usein se lienee ihan pakollista. Silti herää ajatus, että lakaistanpaa roskat maton alle, ja jos matto kupruilee, ajetaan jyrällä yli.
En tiedä, saatteko tästä tekstistä mitään irti. Mutta tämä nyt on puheenvuoro tältä kantilta. Jos ette ymmärrä, voitte huoletta lakata kuvittelemasta, että ymmärrätte paljon muutakaan tästä asiasta - tältä kannalta. Voitte turvautua moraaliinne: eihän teidän tarvitse.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja että lakkaat odottamasta, että muut täyttäisivät tunnetyhjiösi!
Näin se vain on, sanoo nimimerkki samoissa verkoissa sätkyillyt. Anna anteeksi itsellesi, anna anteeksi vanhemmillesi, anna anteeksi vaimollesi! Mutta siitä huolimatta saa olla terveesti vihainen ja pitää huolta siitä että ei enää joudu tallotuksi, mutta siitä huolimatta, menneet ovat menneitä, on hyväksyttävä menneisyys mitä sitten olikin! Ja annettava anteeksi, koska vain sitä kautta välttyy itse jäämästä menneisyyden vangiksi.
Älä jauha liikaa kaikkea. Keskity siihen että olet oma itsesi, kaunis Jumalan luoma.
Jos jatkat huonoa suhdetta eikö se sitten ole kuin roskia maton alle lakaisemista?
Tiedähän, ettei kukaan ole syyllinen. Sinäkään et siis voi koskaan olla syyllinen mihinkään etkä ole ollutkaan. Anna anteeksi itsellesi ja sitä kautta voit antaa anteeksi muillekin.
Parasta, mitä tässä maailmassa voit tehdä on huolehtia omasta hyvästä olosta ja sitä kautta levittää iloa ja rakkautta olemuksellasi muillekin. Jotain mitä perheväkivallantekijät eivät aina taida.