Yritän kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, niin, että saan sanotuksi mitä haluan sanoa ja että te jaksatte lukea ja myös ehkä ymmärtää vaikeaa tekstiäni ja ehkä ymmärtää mitä minä sillä yritän sanoa.
Olen 22-vuotias mies ja olen täysin uupunut ja kyllästynyt sen oikean etsimiseen. Olen muutenkin erittäin pettynyt siihen millainen yhteiskunta seurusteluasioissa ihmisten välillä on. Mielestäni seurusteleminen tai rakastuminen on nyt, kenties aina ollutkin, kuin tiettyä pelaamista, jossa sinun on valittava roolisi. Oletko se heikko, jota käytetään hyväksi ja joiden päälle syljetään, pelkkä panolelu vai se vahva, joka käytät toisia hyväksesi suhteissa tai seksissä, ja kun olet puristanut toisesta kaikki mehut ulos dumppaat hänet ja näin et itse joudu kokemaan sitä pahanolon tunnetta, sitä tunnetta kun jäät yksin kuin nalli kalliolle ilman toista, ja sitä ahdistuneisuuden tunnetta, kun sinua on käytetty hyväksi. Itse olen miehenä tuntenut ja ollut valitettavasti molemmissa rooleissa.
Itseasiassa mielestäni suhteessa oleminen, rakkaus tai seksi suhteessa on miltei samanlaista kuin koulussa ollut sosiaalisten suhteiden ja aseman ylläpitäminen. Sinun täytyy pitää aina tiettyä kulissia siitä sinun asemastasi, vaikka luoda sellainen, jotta olet kysyttyä tavaraa seurustelu- tai seksimarkkinoilla. Itseäni kuvotti tuo jo koulussa ja toivoin, että tuo loppuu, kun päästään ns. "oikeaan elämään", mutta sen sijaan tuntuu kuin tuo olisi ollut ns. kuivaharjottelua oikeeseen elämään. Toivoin silloin, että ihmisen ei tarvitsisi näytellä olevan parempi kuin on, vaan että olisi rohkeasti sellainen kuin on. Ja mikäli olisi sellainen kuin on, ei aina joutuisi jokaisen vastaantulevan ihmisen hyväksikäytetyksi tai jättämäksi, kun hän on saanut sinulta sen mitä on halunnut. Miksi meillä jokaisella silti on halu olla se "pukki" joka on aina niskan päällä, eikä altavastaajan asemassa? Onko se sitä, ettei halua tulla loukatuksi?
Uskaltaako ihminen mennä suhteeseen tai sosiaaliseen elämään, jos ihminen pelkää tulla loukatuksi, hyväksikäytetyksi, seksuaalisesti tai vain sosiaalisesti? Itse olen kokenut, ja valitetettavasti myös käyttänyt, toista tähän? Itse olen kokenut pari pahaa jättöä toiselta osapuolelta, ja tuntenut sen kuinka pahaa se oikeasti tekee. Siis, miksi me jaksamme taistella tässä verkostossa? Eikö ole mitään helpompaa tapaa löytää joku oikea? Vai tuleeko aina jokatapauksessa pitää se suojamuuri valmiina tai käyttämään toista hyväksi, ettei vain joudu loukatuksi?
Koska uskaltaa päästää ihmisen tarpeeksi lähelle ja rakastaa puhtaasti? Uskaltaako ihminen koskaan päästää lähelle toista omaa elämäänsä? Itse haluaisin rakastaa toista ihmistä täydestä sydämestä, mutta pelkään, että olen vain hullu, joka ei ymmärrä sitä peliä millainen parisuhdekiemurat ovat ja minun pitäisi pitää suuni kiinni ja asettua aina vain sen altavastaajan aseman yläpuolelle, toisen niskojen päälle? Tunteeko kukaan muu samoja tunteita kuin minä vai olenko ainoa? Ymmärrättekö mitä ajan takaa?
Joskus tuntuu vain siltä, kuinka haluaisi teljetä itsensä sisälle ja vain antaa ajan kulua, eikä tuntea sitä tunnetta, kun joku pettää sinut ystävyydessä, suhteessa tai seksissä.
Olen 22-vuotias mies ja olen täysin uupunut ja kyllästynyt sen oikean etsimiseen. Olen muutenkin erittäin pettynyt siihen millainen yhteiskunta seurusteluasioissa ihmisten välillä on. Mielestäni seurusteleminen tai rakastuminen on nyt, kenties aina ollutkin, kuin tiettyä pelaamista, jossa sinun on valittava roolisi. Oletko se heikko, jota käytetään hyväksi ja joiden päälle syljetään, pelkkä panolelu vai se vahva, joka käytät toisia hyväksesi suhteissa tai seksissä, ja kun olet puristanut toisesta kaikki mehut ulos dumppaat hänet ja näin et itse joudu kokemaan sitä pahanolon tunnetta, sitä tunnetta kun jäät yksin kuin nalli kalliolle ilman toista, ja sitä ahdistuneisuuden tunnetta, kun sinua on käytetty hyväksi. Itse olen miehenä tuntenut ja ollut valitettavasti molemmissa rooleissa.
Itseasiassa mielestäni suhteessa oleminen, rakkaus tai seksi suhteessa on miltei samanlaista kuin koulussa ollut sosiaalisten suhteiden ja aseman ylläpitäminen. Sinun täytyy pitää aina tiettyä kulissia siitä sinun asemastasi, vaikka luoda sellainen, jotta olet kysyttyä tavaraa seurustelu- tai seksimarkkinoilla. Itseäni kuvotti tuo jo koulussa ja toivoin, että tuo loppuu, kun päästään ns. "oikeaan elämään", mutta sen sijaan tuntuu kuin tuo olisi ollut ns. kuivaharjottelua oikeeseen elämään. Toivoin silloin, että ihmisen ei tarvitsisi näytellä olevan parempi kuin on, vaan että olisi rohkeasti sellainen kuin on. Ja mikäli olisi sellainen kuin on, ei aina joutuisi jokaisen vastaantulevan ihmisen hyväksikäytetyksi tai jättämäksi, kun hän on saanut sinulta sen mitä on halunnut. Miksi meillä jokaisella silti on halu olla se "pukki" joka on aina niskan päällä, eikä altavastaajan asemassa? Onko se sitä, ettei halua tulla loukatuksi?
Uskaltaako ihminen mennä suhteeseen tai sosiaaliseen elämään, jos ihminen pelkää tulla loukatuksi, hyväksikäytetyksi, seksuaalisesti tai vain sosiaalisesti? Itse olen kokenut, ja valitetettavasti myös käyttänyt, toista tähän? Itse olen kokenut pari pahaa jättöä toiselta osapuolelta, ja tuntenut sen kuinka pahaa se oikeasti tekee. Siis, miksi me jaksamme taistella tässä verkostossa? Eikö ole mitään helpompaa tapaa löytää joku oikea? Vai tuleeko aina jokatapauksessa pitää se suojamuuri valmiina tai käyttämään toista hyväksi, ettei vain joudu loukatuksi?
Koska uskaltaa päästää ihmisen tarpeeksi lähelle ja rakastaa puhtaasti? Uskaltaako ihminen koskaan päästää lähelle toista omaa elämäänsä? Itse haluaisin rakastaa toista ihmistä täydestä sydämestä, mutta pelkään, että olen vain hullu, joka ei ymmärrä sitä peliä millainen parisuhdekiemurat ovat ja minun pitäisi pitää suuni kiinni ja asettua aina vain sen altavastaajan aseman yläpuolelle, toisen niskojen päälle? Tunteeko kukaan muu samoja tunteita kuin minä vai olenko ainoa? Ymmärrättekö mitä ajan takaa?
Joskus tuntuu vain siltä, kuinka haluaisi teljetä itsensä sisälle ja vain antaa ajan kulua, eikä tuntea sitä tunnetta, kun joku pettää sinut ystävyydessä, suhteessa tai seksissä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
on kahden kauppa, eikä siinä olla toisen päällä tai toisen alla muutoin kuin seksiä harrastettaessa.
Elämä on täynnä pettymyksiä eikä ole mitään matalaa aitaa.
Itse olen 28 vuotias nainen, petetty, jätetty ja jättänyt. Se on elämää. Uskon silti että rakkautta on olemassa mullekin.
Kai me kaikki otettaisiin se helppo tie jos se olis mahdollista mutta onnensa eteen täytyy tehdä työtä.
Olemalla oma itsensä karsii pois ne itselle sopimattomat ja ne jotka jää, on niitä joiden kanssa juttu voi toimia.
Kuitenkaan ei saa passivoitua kun on saanut suhteen, niinkuin moni ihmisistä tekee, vaan suhdetta pitää pitää yllä ja tehdä sen eteen töitä että se toimii.
Pelkkä rakkaus ei riitä, tarvitaan tekoja.
Kuulostat siltä että et ole ehkä henkisesti kypsä vakavaan suhteeseen ja kyllästyt mahdollisesti helposti, tai olet liian kovakuorinen ja asetut tahallasi toisen yläpuolelle puolustaaksesi itseäsi. Sellaisesta asemasta ei kannata alkaa suhdetta rakentamaan.
Itse en jaksaisi tehdä töitä parisuhteen eteen. Paljon helpompaa on jäädä yksin kotia nukkumaan kuin elää parisuhteessa, jossa pitäisi koko ajan keksiä miten pitää mielenkiinto yllä, ja olla koko ajan menemässä tai tekemässä jotain. Itse tykkään vain laiskotella ja nukkua, eikö tämä ole mahdollista parisuhteessa?
Siksi sitä sanotaan PARIsuhteeksi koska olet suhteessa toisen ihmisen kanssa joka sinun täytyy ottaa huomioon kaikessa mitä teet.
Jos haluat vain nukkua ja laiskotella, voit tehdä sitä ihan vapaasti yksinäsi, ei tuollaisen kanssa haluaisikaan parisuhdetta.
Jos mies on kokopäivätyössä, niin kyllä hänellä on oikeus nukkua ja laiskotella vapaa-ajat. Ei sitä enää vapaa-ajalla jaksaisi tehdä töitä parisuhteen eteen.
Ihmisistä on kokopäivätyössä ja jaksavat silti tehdä muutakin kuin nukkua ja laiskotella. Haluaisitko sinä olla naisen kanssa joka ei tee muuta kuin nukkuu ja laiskottelee työpäivän jälkeen ja tokaisee vaan että hänellä on siihen oikeus? Tuskin.
kotivaimon, joka ei käy töissä. Ulkomaalainen nainen ehkä, sellaisesta maasta, missä on kotivaimokulttuuri.
En tiedä koitatko provoilla mutta mikä on sun motiivi vaimolle jos itse vaan haluat maata ja nukkua ja laiskotella ja vaimo tekee kaiken sun puolesta? Sellainen on hyväksikäyttöä, ei parisuhde.
Minä tietysti elättäisin hänet käymällä itse töissä. Ei kaikki naiset halua käydä töissä, on myös niitä, jotka haluavat olla kotivaimoja.
Kuinka moni nainen haluaa miehen joka vaan makaa, nukkuu ja laiskottelee työpäivän jälkeen? Ei sellaista jaksa kauheesti katella.
Olen sinua tuplasti vanhempi. Kyllähän sinä olet ihan hyviä havaintoja jo tehnyt, mutta ikä kyllä auttaa. Naiset sinun iässäsi ovat hyvin pinnallisia, mutta muutaman vuoden kuluttua he todella miettivät perheen perustamista ja sen oikean löytymistä perustaen arvionsa vähän kestävämpiin asioihin.
Mutta ei se lopulta mihinkään muutu. Elämä on roolileikkiä ja varsinkin jos haluaa pelata yhteiskunnan ehdoilla. On esitettävä menestyjää, jotta voi sellainen olla, mutta kuvittelepa vain, ja olen tästä ihan varma, että kun Jari Sarasvuo joskus päästää egonsa nukkumaan ja hän katsoo itseään peilistä, häntä puistattaa.
Ihminen on kummallinen. Kun se on sitoutunut, niin se haluaa vapauteen päästäkseen sitoutumaan. Ihminen on raadollinen. Se kuvittelee olevansa ylväs ja eettinen, mutta periaatteille yleensä käännetään selkä siinä vaiheessa, kun ne ovat itselle vastaiset.
Minulla on kaveri, joka on kärsinyt monta takaiskua. Hän on päättänyt minimoida kaiken kanssakäymisen muiden ihmisten kanssa. Hänelle on muodostunut melkeinpä uskonnoksi se, että hän yrittää olla riippumaton muista. Ihan rehellisesti se on aika surullista katsottavaa. Hän ei luota enää kehenkään eikä halua päästää ketään sille etäisyydelle, josta voisi haavoittavasti iskeä.
Life is a lemon.
Eipä ne kaikki naiset ole pinnallisia, itse en ainakaan ole koskaan ollut ja tiedän monia muitakin jotka eivät ole olleet.
Miehet vaan tuppaa yleensä olemaan kiinnostuneita niistä parikymppisistä jotka ovat pinnallisia ja sitten kun se ei toimi, syytetään pinnallisuudesta yleisesti kaikkia naisia.
Suurin osa miehistä kun on koko elämänsä pinnallisia, koska he ajattelevat naisessa ensin ulkonäköä ja vasta sitten tulee luonne jne.
Olen useissa ohjelmissa huomannut kaavan; naiselta kysytään mikä hänen miehessään on viehättänyt ja nainen luettelee ensin luonteenpiirteitä ja mainitsee sen jälkeen jotain ulkonäöstä, kun taas mieheltä kysyttäessä hän vastaa ensimmäisenä kuin apteekin hyllyltä että "no sehän on tietysti tosi kaunis" ja sen jälkeen mainitsee jotain luonteenpiirteitä.
yhden tommosen kanssa ja olen ollut sille uskollinen 12 vuotta. Olen itse samanlainen, en uskalla luottaa enkä päästää lähelle joten tällainen fiktioseurustelu sopii mulle oikein hyvin ;) Voin olla häneen turvallisesti rakastunut koska hän ei minun kanssani alkaisi oikeasti seurustelemaan, palvon, ihailen ja kunnioitan, olen hullaantunut =D
on että tuo kalvava epävarmuus hälvenee hieman iän karttuessa. mutta suurimpana syynä pidän kuitenkin nykytrendejä joissa kaiken pitää olla kuin television hömppä ohjelmista. elämme hyvin pinnallista aikaa ja se näkyy myös avioerojen määrissä. kertakäyttöyhteiskunta amerikan malliin tekee myös ihmis-suhteista hyödykkeitä. takana on ne ajat kun mentiin naimisiin sen ainoan kerran ja lasten hyvinvointi meni vanhempien hauskanpidon edelle.