Pois lähteneet edeltäjäni olivat kertoneet ryhmässämme esiintyneestä työpaikkakiusaamisesta, 2 kiusaajaa, joista toinen oli pahempi ja vielä ilkeämpi.
Minua uskottiin. Työsuojeluvaltuutettu ja esimiehet uskoivat koska tapauksia oli useita samanlaisia.
Kertokaa myös siinä tilanteessa että lähdette pois kiusaamisen tai huonon hengen tai jonkun muun syyn takia.
Kertominen helpottaa seuraavia kiusattuja.
Meillä kiusaamisen kohde aina vaihtui, eivät ne kiusaajat ikinä lopeta.
Minua uskottiin. Työsuojeluvaltuutettu ja esimiehet uskoivat koska tapauksia oli useita samanlaisia.
Kertokaa myös siinä tilanteessa että lähdette pois kiusaamisen tai huonon hengen tai jonkun muun syyn takia.
Kertominen helpottaa seuraavia kiusattuja.
Meillä kiusaamisen kohde aina vaihtui, eivät ne kiusaajat ikinä lopeta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
vaikka saamieni potkujen jälkeen kiusaisivat toisensakin hengiltä entisessä työpaikassani. Oikeastaan toivonkin sitä. Minä valitettavasti jäin yrityksestä huolimatta henkiin. Yritin kertoa pahasta olosta ja kiusaamisesta jo vuosia aiemmin, eikä kukaan halunnut kuunnella. Ja sitä paitsi - minun syytänihän se oli. Olin aiheuttanut osaston koko tehtaalla tunnetun huonon ilmapiirin jo vuosia ennen kuin edes olin siellä töissä.
Minulla oli parempi tuuri sen vuoksi, että edeltäjäni olivat kertoneet kiusaamisesta ja kiusaajista jolloin minua uskottiin.
Tästä syystä sanoin että kannattaa kertoa kiusaamisesta koska se ei kuitenkaan lopu vaikka kiusattu lähtisi pois.
Tuollainen syyttely on törkeää. Varmaan aika yleistä, että työpaikkakiusaamisest kertominen johtaa siihen että saa itse kuulla olevansa syypää asioihin.
Masennukseen sairastumiseni ja itsemurhayritykseni jälkeen minut haukkui niin työnantaja kuin työpaikkalääkärikin. Koskaan en tule antamaan heille anteeksi. Eikä kukaan ns. työkavereistani koko tehtaassa edes yrittänyt puolustaa minua - pääluottamusmieskin vaan levitteli käsiään, ettei hän mitään mahda. Hyvin on kuitenkin pystynyt kaikesta päätellen muiden puolta pitämään...
No, eihän tuosta voi tulla kuin siihen johtopäätökseen, että minä todellakin olen paskamainen ja kamala ihminen, kuten pahin kiusaajani minulle säännöllisesti kertoi. Lisäksi varmasti olen laiskuri ja lintsari, kuten resurssipäällikkö totesi pari kuukautta sen jälkeen, kun oli todennut minut hyväksi työntekijäksi. Ja varmasti sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivänä halusin vain saada itselleni huomiota ja tehdä itsestäni numeron, kuten työpaikkalääkäri totesi.
Minulla on leima otsassa lopun ikääni, enkä tule enää saamaan niin mahtavaa työtä ja työaikamuotoa kuin oli. Olen työelämässä (kesätyö), kun on pakko, mutta jaksamiseni on vähissä. Teen työtä ja työaikamuotoa, jossa en viihdy ja joka vie loputkin voimat. Teeskentelen 8 h päivässä, että työ on mielenkiintoista ja elämä ihanaa. Jos taas joskus työhaastatteluun pääseen, saan taas selitellä, miksi olen saanut potkut ja kun naiivina kerron totuuden, kun en osaa sitä vääristelläkään, menetän vähäisetkin mahdollisuuteni.
Näin se menee. Ja pahin kiusaajani saa varmasti ns. työkavereiden sympatiat, kun olen kehdannut häntä syyttää, mikä tietenkin oli ihan tyhmää, sillä hän ja hänen sukulaisensa eivät puheista päätellen koskaan tehneet ainoatakaan virhettä ja olivat muutenkin kaikin puolin eteviä, päteviä ja kauniita - toisin kuin me muut tavalliset pulliaiset työkaverit ja esimiehet...
Aina, kun näen hänet ohimennen (valitettavasti asumme saman kadun varrella), aluksi toivon, että hän kuolisi, mutta se olisi liian helppo ratkaisu hänelle. Toivon jotain vielä pahempaa. Niin, että joutuisi kärsimään ja kitumaan koko loppuikänsä.
Tapahtuiko tuo sinun kiusaamistapauksesi pienellä paikkakunnalla?
Olisiko ympäristön vaihdosta mitään ajatusta? Siinä unohtaisit nuo kauheat muistot ja pääsisit uusiin ympyröihin. Etäisyys voisi auttaa tuossa tapauksessa.
Ehkä iso kaupunki voisi olla parempi vaihtoehto.
Sinulla on ollut todella epäoikeudenmukainen ja törkeä työpaikka, jos tuollaista sallitaan.
Paikkakunta on pieni, työnantaja vanha ja arvostettu. Itsekin olin ylpeä saadessani työskennellä siellä ainakin neljännessä sukupolvessa. Harmikseni edustin vaan väärää sukua... Tällä paikkakunnalla on tietty joukko ihmisiä, jotka ovat aina tienneet muiden asiat paremmin kuin asianomaiset itse. Juoruja riittää, jos niitä haluaa kuunnella. Omiin korviini niitä ei yleensä tule, kun minulla ei koskaan ole mitään "vaihtaria". Muiden asiat eivät juurikaan jaksa minua kiinnostaa. Haluan elää rauhassa omaa, vaatimatonta ja omiin kaavoihin kangistunutta elämääni.
Olen ajatellut muuttoa muualle. Täällä vaan on ne muutamat minulle tärkeät ihmiset ja kuten mainitsin, minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko eli vieraat ihmiset ja ympäristöt ovat minulle melkoinen kauhistus... Toki, jos joskus vielä saisin mielekästä työtä jostain muualta, olisin valmis muuttamaan. Ns. tyhjän päälle eli ilman työpaikkaa en ole valmis lähtemään.
Ja täytyy vielä mainita, että tokihan minussakin on ollut vikaa ja yhä edelleen syytän kaikesta tapahtuneesta itseäni. Potkuihin johtanut episodi alkoi, kun minut siirrettiin työaikamuotoon ja tehtävään, johon en halunnut ja vastaavassa olin vuosia aiemmin sairastunut masennukseen juuri kiusaamisen vuoksi. En osannut tuoda asioita edes oikein esille, eikä niistä kukaan minun näkemyksistä ja kokemuksista ollut kiinnostunutkaan. Kiusaamisesta ei oltu kuultukaan, vaikka olin yrittänyt tuoda asiaa esille useaan otteeseen vuosien aikana, kunnes tajusin, että ainoa tapa selvitä ja jaksaa on olla kaikesta samaa mieltä kuin pahin kiusaajani...
No, näin käy, kun on tyhmä ja ruma. Sain, mitä ansaitsin.
olen itsekin kärsinyt masennuksesta ja sosiaalisten tilanteitten pelosta koko aikuis ikäni. Ja totta hitossa se vaikuttaa niin työelämään kuin koko muuhunkin elämään, mikä tuntuu pelkältä kärsimykseltä varmaan hamaan loppuun saakka.
Ihan vasta parin viime vuoden aikana olen kuitenkin oppinut (=opetellut) pitämään puoleni ja pakottanut itseni antamaan edes jotakin arvoa itselleni.
Jos lääkärit on sulle tollasia asioita sanonut, niin ei muutaku toiselle lääkärille ja kolmannelle jne kunnes löytyy kunnollinen.
Itsekin aika monella jouduin käymään kunnes aloin saada kunnollista hoitoa.
Myös lääkkeet ovat auttaneet, vaikka aluksi niitä vastustelinkin.
Pointtini on: älä anna periksi. PAKOTA itsesi antamaan arvoa itsellesi.
Olen opetellut että heti kun tulee jokin itseäni vähättelevä ajatus mieleen, niin vaan kumoan sen. Pakotan itseni sanomaan itsestäni hyvää. Kuulostaa liian yksinkertaiselta, mutta se on auttanut=)
Kaikkea hyvää sinulle, kohtalotoverini