Eli varmaan vastaavia on kuultu ennenkin, mutta olisi ihan kiva kuulla mielipiteenne asiasta. Eli olen pohtimassa 7v. kestäneen parisuhteen poikkivetämistä. Yhteen kimppaan mentiin jo 14v vuotiaina eikä kumpikaan ole seurustellut toisten ihmisten kanssa. Kumpikin viihtyy suhteessa, mutta ei muuta ihmeellistä. Olemme nykyisin kiinnostuneet täysin eri asioista ja puolisostani on tullut marmattaja ja ennakkoluuloinen kaikkea uutta kohtaan. Se on myös todella mustasukkainen huomiostani, ei se siis pelkää, että pettäisin mutta se ei haluu, että vietän aikaa muiden ihmisten kanssa.
Kun muutettiin yhteen niin vanhat kaverit jäi toiseen kaupunkiin uusia ei meinaa syntyä kun nainen ei halua, että olen olisin yli kaksi tuntia uusien tuttujen kanssa kaupungilla, baareissa en saa enää käydä ja vanhemmille mennessäni en saa yöpyä kuin yhden yön kerrallaan.
Seksielämämme on "ok", kyllä kummatkin saa ja tykkää, mutta intohimosta ei voi puhua. Usein annan hänelle kolme tai neljäkin orkkua joskus sitten hän sanoo väsyvänsä ja hommat jää multa kesken. Tulee todella arvoton olo kun ei edes käsipeliä heru homman loppuun saattamiseksi. Usein kunnollista seksiä ei voida harrastaa kun olen kuulemma liian iso ja yhdyntä sattuu... Pituutta voin tietysti säädellä, mutta ympärysmittaa en. Kaikkea ollaan kokeiltu ja usein hän on saanut jo monta orkkua ennen kuin tulee tuo 5-10 min "pano", sitten sattuu ja kaikki päättyy kesken. Tiedän, että eihän se ole puolisoni vika, mutta nyt olen 21v. mies enkä ole saanut kertaakaan rakastella oikeasti. Luulin, että ongelma korjaantuisi ajan kuluessa mutta nyt näyttää kyllä aika epätoivoiselta. Olenko liian vaativa sika, joka ajattelee vain itseään vai onko turhautumiseni oikeutettua?
Nyt juhannuksena oltiin kotona sohvalla ja katottiin töllöä kun mikään muu ei hänelle kelvannut. Totta, että olin vielä 7 vuotta sitte ujo kotihiiri, mutta nyt haluaisin myös käydä ulkonakin. Mutta nyt olen muuttunut. Niin on hänkin, mutta olemme kasvaneet täysin eri suuntiin. Suhde masentaa ja olen lopettanut kehonrakennuksen ja lihonnut lähes 20 kiloa kun tulee vain oltua kotona ja syötyä, tietysti päivät menee yliopistolla istuessa, mutta eipä sekään kaloreita polta.
Pahinta tässä on se kun toisen naama ei enää herätä lämpimiä tunteita. Tulee syyllinen olo kun toinen rakastaa, mutta itse en voi rehellisesti vastata tunteeseen. Puolisoni on uhannut itsemurhalla jos jättäisin hänet yms... Hän rakastaa minua jo ihan liikaakin koko hänen elämänsä hänen mielestään pyörii ympärilläni vaikken itse sitä näin koekkaan. Annan hänelle selkähierontoja, teen ruokaa, viihdytän ym. mutta ei tehdä mitä minä haluan koska häntä ei kiinnosta.
En haluaisi loukata häntä ja välitän hänestä todella paljon, mutta en enää rakasta. Tiedän 100% varmuudella, että ero masentaisi hänet kokonaan ja hän lopettaisi opinnot kesken ja vetäytyisi yksin kotiinsa ja kääriytyisi suruunsa. Jos hän oikeasti lopettaisi elämänsä en voisi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi. Tunnen olevani loukussa... Inttiäkään en ole voinut käydä kun toinen pelkää yksin jäämistä on varmaan tulevaisuudessa sivari edessä....
Pahinta tässä on se, että en enää arvosta häntä. Olen kasvanut enemmän kuin hän. Hän yhä katsoo teinien tv-ohjelmia ja dokumenttejä katsoessa joudun aina selittämään hänelle mistä kukakin puhuu. "Keskustelumme" ovat usein sitä kun kerron hänelle, että se asia on niin ja tuo noin... Hän vain tyytyy kuuntelemaan. Hänen mielestään ei kannata puhua asioista, joista ei voida saada varmaa vastausta. Hän usein tyrmääkin keskustelunaiheeni sanomalla: "ei nyt jaksa, ei mua kiinnosta, oon liian väsynyt puhuakseni, katotaan nyt vaan töllöö...". Jos olen yrittänyt kommentoida tästä asiasta niin seurauksena on itkuraivari ja parintunnin mykkäkoulu.
Eli oma ehkä parempi tulevaisuus ja huono omatunto VS. ikuinen parisuhde, jossa voin tehdä toisen onnelliseksi, mutta itse jään onnettomaksi ja elämä valuu hukkaan.
Tuntuu, että olen epäonnistunut poikaystävänä jos jättäisin hänet ja pettäisin teini-iän lupaukset ja valat. Kihloihinkin mentiin kun hän masentui kun ei päässyt heti lukion jälkeen yliopistoon ja sitten kosin niin hän piristyi. Olen elänyt nyt 7 vuotta vain häntä varten ja nyt alkavat voimani uupua.
Pelkään myös, että kukaan ei enää huoli kun olen parisuhteessa nuutunut ja kerran kihlauksen purkanut poikamies. Mitään en tiedä deittailusta tai vastakkaisen sukupuolen iskemisestä. Olen tällainen liian kiltti, akateeminen miehen alku, joka valvoo öitä, jolloin ei aamuja tarvitse viettää yhdessä toisen kanssa.
Ja tiedän kyllä, että olen nyhverönä kengän alla, mutta en halua loukata toisten tunteita. Olen pärjännyt muutoin elämässä vaikka olenkin sinisilmäinen ja periaatteellinen hyväntekijä. Ei minua olla ennen pahemmin käytetty hyväksi ennen tätä parisuhdetta.
Kun muutettiin yhteen niin vanhat kaverit jäi toiseen kaupunkiin uusia ei meinaa syntyä kun nainen ei halua, että olen olisin yli kaksi tuntia uusien tuttujen kanssa kaupungilla, baareissa en saa enää käydä ja vanhemmille mennessäni en saa yöpyä kuin yhden yön kerrallaan.
Seksielämämme on "ok", kyllä kummatkin saa ja tykkää, mutta intohimosta ei voi puhua. Usein annan hänelle kolme tai neljäkin orkkua joskus sitten hän sanoo väsyvänsä ja hommat jää multa kesken. Tulee todella arvoton olo kun ei edes käsipeliä heru homman loppuun saattamiseksi. Usein kunnollista seksiä ei voida harrastaa kun olen kuulemma liian iso ja yhdyntä sattuu... Pituutta voin tietysti säädellä, mutta ympärysmittaa en. Kaikkea ollaan kokeiltu ja usein hän on saanut jo monta orkkua ennen kuin tulee tuo 5-10 min "pano", sitten sattuu ja kaikki päättyy kesken. Tiedän, että eihän se ole puolisoni vika, mutta nyt olen 21v. mies enkä ole saanut kertaakaan rakastella oikeasti. Luulin, että ongelma korjaantuisi ajan kuluessa mutta nyt näyttää kyllä aika epätoivoiselta. Olenko liian vaativa sika, joka ajattelee vain itseään vai onko turhautumiseni oikeutettua?
Nyt juhannuksena oltiin kotona sohvalla ja katottiin töllöä kun mikään muu ei hänelle kelvannut. Totta, että olin vielä 7 vuotta sitte ujo kotihiiri, mutta nyt haluaisin myös käydä ulkonakin. Mutta nyt olen muuttunut. Niin on hänkin, mutta olemme kasvaneet täysin eri suuntiin. Suhde masentaa ja olen lopettanut kehonrakennuksen ja lihonnut lähes 20 kiloa kun tulee vain oltua kotona ja syötyä, tietysti päivät menee yliopistolla istuessa, mutta eipä sekään kaloreita polta.
Pahinta tässä on se kun toisen naama ei enää herätä lämpimiä tunteita. Tulee syyllinen olo kun toinen rakastaa, mutta itse en voi rehellisesti vastata tunteeseen. Puolisoni on uhannut itsemurhalla jos jättäisin hänet yms... Hän rakastaa minua jo ihan liikaakin koko hänen elämänsä hänen mielestään pyörii ympärilläni vaikken itse sitä näin koekkaan. Annan hänelle selkähierontoja, teen ruokaa, viihdytän ym. mutta ei tehdä mitä minä haluan koska häntä ei kiinnosta.
En haluaisi loukata häntä ja välitän hänestä todella paljon, mutta en enää rakasta. Tiedän 100% varmuudella, että ero masentaisi hänet kokonaan ja hän lopettaisi opinnot kesken ja vetäytyisi yksin kotiinsa ja kääriytyisi suruunsa. Jos hän oikeasti lopettaisi elämänsä en voisi antaa sitä koskaan itselleni anteeksi. Tunnen olevani loukussa... Inttiäkään en ole voinut käydä kun toinen pelkää yksin jäämistä on varmaan tulevaisuudessa sivari edessä....
Pahinta tässä on se, että en enää arvosta häntä. Olen kasvanut enemmän kuin hän. Hän yhä katsoo teinien tv-ohjelmia ja dokumenttejä katsoessa joudun aina selittämään hänelle mistä kukakin puhuu. "Keskustelumme" ovat usein sitä kun kerron hänelle, että se asia on niin ja tuo noin... Hän vain tyytyy kuuntelemaan. Hänen mielestään ei kannata puhua asioista, joista ei voida saada varmaa vastausta. Hän usein tyrmääkin keskustelunaiheeni sanomalla: "ei nyt jaksa, ei mua kiinnosta, oon liian väsynyt puhuakseni, katotaan nyt vaan töllöö...". Jos olen yrittänyt kommentoida tästä asiasta niin seurauksena on itkuraivari ja parintunnin mykkäkoulu.
Eli oma ehkä parempi tulevaisuus ja huono omatunto VS. ikuinen parisuhde, jossa voin tehdä toisen onnelliseksi, mutta itse jään onnettomaksi ja elämä valuu hukkaan.
Tuntuu, että olen epäonnistunut poikaystävänä jos jättäisin hänet ja pettäisin teini-iän lupaukset ja valat. Kihloihinkin mentiin kun hän masentui kun ei päässyt heti lukion jälkeen yliopistoon ja sitten kosin niin hän piristyi. Olen elänyt nyt 7 vuotta vain häntä varten ja nyt alkavat voimani uupua.
Pelkään myös, että kukaan ei enää huoli kun olen parisuhteessa nuutunut ja kerran kihlauksen purkanut poikamies. Mitään en tiedä deittailusta tai vastakkaisen sukupuolen iskemisestä. Olen tällainen liian kiltti, akateeminen miehen alku, joka valvoo öitä, jolloin ei aamuja tarvitse viettää yhdessä toisen kanssa.
Ja tiedän kyllä, että olen nyhverönä kengän alla, mutta en halua loukata toisten tunteita. Olen pärjännyt muutoin elämässä vaikka olenkin sinisilmäinen ja periaatteellinen hyväntekijä. Ei minua olla ennen pahemmin käytetty hyväksi ennen tätä parisuhdetta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Vielä kysyisin, että löydänkö vielä rakkautta?
Tiedän, että tyhmä kysymys, mutta siis tarkentaen kelpaanko vielä nykyisten deittistandardien mukaan baariseuraksi vai onko kilpailu jo niin kovaa, että ei kannata edes yrittää?
Olen;
21v, 193 cm pitkä, entinen/toivottavasti myös kohta jälleen urheilullinen, akateeminen, kohtuu varakas, savuton absolutisti. Tanssia en osaa, mutta puhun viittä eri kieltä ja kokata osaan (tehnyt töitä ravintoloissa kokkina), olen uskollinen, ystävällinen humanisti. Opiskelen, mutta pääelinkeinoksi sijoitan osakkeisiin ja elän pitkälti niillä tuloilla, tukia en saa. Tumma, ruskeasilmäinen, matalalla äänellä varustettu tunteilija.
----K-18----
[Ps. Pelkään myös sitä jos ongelmat seksin suhteen seuraavat vain suhteesta toiseen. (Tiedän, että ehkä vähän rivoa kertoa, mutta "mittani" ovat 19,7 cm pituus ja ympärysmitta n. 15,2 cm) Itsetuntoni on aivan nollassa kun en pysty rakastelemaan... Onhan tässä kaikki muut mahdolliset keinot harjoiteltu nautinnon tuottamiseksi toiselle, mutta enkö vain sovellu "siihen" tarkoitukseen. Joo ja tiedän, että sitten joskus kolmen lapsen jälkeen nainen kestää vaikka puskutraktorin, mutta tarkoitankin nyt ikäisiäniä naisia. Joskus tuntua, että liittyisi johonkin munkkiluostariin ja antaisi asian vaan olla. Ja pliis haluaisin asiallisia vastauksia, enkä mitään "mitä isompi sen parempi" ym. teini tavaraa. Onko nykyinen puolisoni outo ja minä normaali vai toisin päin? Olenko myös liian hidas laukeamaan kun yleensä hommissa menee ainakin sen 45 minuuttia? Jaksaako kukaan nähdä vaivaa vai onko tyttöystäväni vain laiska? Jotenkin tuntuu, että on luoja kironnut koko värkin ja vois vaikka pudota lahkeesta lattialle, kuka sitä muka jäis kaipaamaan] Eihän tämä seksiongelma oli ainut suhteen epäkohta, mutta aina "epäonnistumisen" jälkeen vaan se nousee päällimmäiseksi mieleen.
---K-18---
Nyt kaikki vain tuntuu niin tuhoontuomitulta...
Ai niin hyvää juhannusta, toivottavasti ei nää meitin murheet latista juhlatunnelmaa.
on tylsää. Näppiksen takana nuor nainen, joka miettii myös erotako vai jäädä?
21v, 193 cm pitkä
Sinähän olet nuori vielä! pituuttakin löytyy =)
entinen/toivottavasti myös kohta jälleen urheilullinen, akateeminen, kohtuu varakas, savuton absolutisti.
- MAINIOTA :)
Tanssia en osaa
- Sitten opettelet. Jos meinaat ihan vaan tuola baarissa heilumista, niin se on todella helppoa miehillä. Ei niiden tarvitse tehdä juuri mitään, etenkin, jos saa tanssiseuraksi naisen joka osaa :) Mene baariin ja seuraile hiukka miten muut miehet tanssivat, ei se ole kummoista. =) Naisilla sen sijaan voi olla vähän vaikeampi juttu. Toisekseen taäpötäydessä baarissa on helppo tanssia ja hukkua sekaan.
Kuulostat muutenkin mielenkiintoiselta ihmiseltä. Älä pelkää ettetkö löytäisi naista.
Te olette olleet niin pitkään yhdessä ja niin nuoresta, että on ymmärrettävää että juurikin tuossa iässä tuntuu siltä että tarvitsee tilaa ja uutta elämäänsä. Silloin niin on tehtävä. Itse olen ollut hyvin samankaltaisessa suhteessa, ja vaikka irroittautuminen oli yhtäaikaa pelottavaa ja epäröin valintaani, se osoittautui oikeaksi, koska juurikin se etsimäni itsenäisyys ja tutustuminen muuhunkin maailmaan oli heti vastassa suhteen ulkopuolella. Enkä minkäkään mitään kummempia halua tehdä, elää vain ja opetella, kun siinä iässä kerran ollaan; aikuisuuden kynnyksellä.
Mitä tulee mittoihisi, niissä ei ole yhtään mitään vikaa.
tuohon K-18 osastoon kommentoisin sillä, että tottahan se on (ei siitä pääse mihinkään) että kovin pieni nainen ja huomattavan suuresti varustettu mies eivät oikein sovellu yhteen. Been there, done that, se voi olla aivan hyvän suhteen esteenä, mutta kun naiset ovat niin erilaisia ja sanoisin että kannattaa ehkä keskittyä hiukan pidempiin naisiin- loppu fysiikka tuntuu muotoutuvan myös naisilla samaan tapaan kuin pituus ja muutkin kasvugeenit.
En siis mene nyt väittämään mitään "rumaa" pitkistä naisista, mutta totuus on kuitenkin, että suhteellisen samanpituiset ja kokoiset ihmiset sopivat toistensa kanssa yhteen paremmin fysiologisesti ja näin ollen seksikin on nautinnollisempaa. Toivottavasti joka ei nyt vedä tästä hernettä nenään; tämä on omaan kokemukseeni pohautuvaa tietoa, ei suinkaan faktatietoa enkä sitä sellaiseksi väitäkään. (jos ammattitasoista neuvoa haluaa, kannattaa ehkä kääntyä lääkärin puoleen) JA 45 min ei todellakaan ole mikään pitkä aika!? kuka sinulle sellaista on kertonut. Muutaman tunnin jälkeen ehkä alkaa vähän kunto loppua kesken, mutta enpä ole ennen kuullut että 45min olisi liian pitkä aika harrastaa seksiä. No, jokainen tavallaan mitä ilmeisimmin.
Eli:
Olet oikein hyvältä vaikuttava nuori mies eikä sinun tarvitse pelätä yksin jäämistä tai mitään sen suuntaista OLLENKAAN!
Toivon että päädyt aitoon ratkaisuun; et lähde ilman että olet asiasta varma, mutta et jää, koska maailma ja yksinoleminen pelottaa.
Suoraan sanoen teille molemmille tekisi TODELLA HYVÄÄ aikuistua erikseen, nähdä ja kokea maailmaa. Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta näkökenttänsä avartaminen ja elämään oppiminen omillaan ei ole suinkaan huono asia, se on rikkaus myös suhteessa. sanoisin että ihannetilanne parisuhteessa on jos molemmat osapuolet valitsevat rakastaa ja olla uskollisia toisilleen, samalla seisoessaan omilla kahdella jalallaan.
Kaikkea hyvää teille, toivottavasti tilanne ratkeaa! (ja olisi ihan mukava tietää miten päin päätät :))
Rakkaus kun tuppaa olemaan katoavaista...
Seksiasiaan liittyen; omasta kokemuksesta voin sanoa, että isosta koosta ei ole haittaa, vaikka nainen olisi melko kokematon, kunhan aloittaa varovasti. Oma avomieheni on myös ns. "hyvin varustettu", mutta ei ole ollut ongelmana. Olin itse 19-vuotias, ja vain kaksi kertaa harrastanut seksiä kun tämä mieheni tuli kuvioihin. Eli kun rauhassa lämmittelee naisen ja aloittaa varovaisesti ja hellästi, ei ole ongelmaa. Et ole liian hidas laukeamaan, myös miehelläni menee vajaa tunti ennen ejakulointia, mutta se ei haittaa, nainenkin ehtii paremmin nauttimaan kun ei olla kiireessä. Voin kuvitella, että epäonnistuneet seksikokemukset (joita tulee joskus kaikille) jäävät vaivaamaan mieltä, mutta muista, ettei sinussa ole mitään vikaa. Voimia!
PS. Kihlattusi saattaa kärsiä ns. vulvodyniasta (emättimen eteisen alueella esiintyvä krooninen kiputila, kirvely ja kosketusarkuus). Lisätietoa; www.poliklinikka.fi
omalla tapaani samankaltaisessa tilanteessa kuin säkin..mutta hmm,siltikin niin erilaisessa..en ole seurustellut nuoresta lähtien,vaan olen elänyt ja mennyt,ja olen nainen..=) ja meillä on lapsi..enkä ole ikuisuuksia seurustellut nyttenkään..
mutta.. (eli siis ihan erilainen tilanne xD )
avomieheni tukahduttaa minut, haluaisin tavata kavereitani edes kerran viikossa( niitä harvoja joita olen saanut muutettuani uudelle paikkakunnalle), mutta yleensä lähteminen johtaa riitoihin.. "Kuka vahtii poikaa? Sä meet pettämään mua" ja balabalabala..
Ja kun olen puhunut erosta, hän itkee, ettei hänellä ole enää mitään sen jälkeen kun minä lähen.. Hän väittää ettei ole koskaan ketään rakastanut kuin minua..
Ei rakkaus voi olla sellaista et se tukehduttaa?
Hänen takiaan olen joutunut luopumaan harrastuksistani; moottoripyörästäni jne.. Ja siitäkin vain sen takia että jouduin elättämään avomiestäni, kun hän valehteli käyvänsä töissä..
Tän kaikki ehkä kerroin vaan lohduttaakseni..heh,wi tätä lohdutukseksi voi sanoa,mut siis..
Toivon sun tekevän sen päätöksen, että lähet kulkemaan omaa polkuasi..ennenkuin olet samanlaisessa tilanteessa kuin minä.. =S Lähteminen on paljon vaikeampaa nyt lapsen kanssa, ja sulla on mahdollisuus vielä harrastaa ja tehdä mitä haluat, älä anna toisen estää niitä!
Hei! Olet nuori vielä ja siulla on elämä edessä!!!! Uskalla rohkeasti ottaa uusi askel elämässäsi, huomaat miten paljon hyvää siinä on! Ite oon 33v ja tekemässä 10v suhteen jälkeen samaa... Tiiän, että lähteminen vaatii aikansa, ite oon valmistautunu 2v tähän, ja nyt vihdoin oon tarpeeksi vahva lähtemään. Miuta on myös uhkailtu tuolla itsemurhalla ja muulla, jos lähden, mutta se valitettavasti on toisen puoliskon kypsymättömyyttä. Muutenkin tuntuu, että tyttöystävällesikin tekisi hyvää hieman kasvaa... Trust me, I know what I´m talking about. Ite oon ollu 16v:sta aina jossakin suhteessa, en ole uskaltanut/halunnut olla yksin. NYT vasta olen siinä tilanteessa, kuin olisi pitänyt olla 15v sitten. Eli ensin itsenäistyä ja siten vasta aloittaa kotileikit. On tullut satutettua nyt sitten 2 kahta eri ihmistä tässä "itsensä etsimisessä", mutta tää on pakko tehdä. Enkä luulekkaan, ettenkö löytäisi rakkautta enää... =)
Tsemppiä siulle!
Olen itse sinua vajaa kymmenen vuotta vanhempi ja voisin vaikka vannoa, että moni naispuolinen ystäväni tekisi melkeinpä mitä tahansa saadakseen kaltaisesi miehen. Eräs ystäväni suorastaan kiljuisi riemusta, jos hän saisi sinun mitoillasi varustetun miehen.
Kertomuksesi perusteella väittäisin sinulla on varsin kehno itseluottamus. Hieman enemmän kokeneena todennäköisesti et miettisi suhteesi mahdollisuuksia ja omia toimiasi vaan olisit vihainen tyttöystäväsi käytöksestä. Ilmeisesti elämäntyylinne on vienyt kaiken itseluottamuksesi. Mielestäni tuohon on saatava muutos.
Mielestäni tyttöystäväsi käytös on suorastaan sairasta. Hänen oman etuaankin ajatellen hänen tulisi opetella elämään yksin. Ylipäänsä ihmisten pitäisi ensiki opetella elämään yksin ja vasta sitten harjoitella elämää kaksistaan.
Hänen ripustautumisesi sinuun ei ole tervettä. Ei ole tervettä vaatia, että baareihin ei saa mennä. Kyllä niissä käy moni kunnollinen seurusteleva ihminenkin. Ei ole tervettä vaatia, että omien vanhempien luona ei saa yöpyä yhtä yötä pitempään. Siis mitä kummaa ja petollista sinä muka siellä voisit edes tehdä??? On sairasta uhkailla itsemurhalla! Tuo ennen kaikkea on todella huono merkki. Tyttöystäväsi lienee masentunut ja pikaisen terapian tarpeessa.
Sinun sijassasi (jos erotilanteessa pelkään tyttöystäväsi itsemurhaa) soittaisin tyttöystäväsi vanhemmille ja kertoisin heille tilanteen ja pyytäisin, että he tulisivat hakemaan lapsensa vähäksi aikaa kotiin. Kyllä vanhemmat (jos vain ovat kunnollisia) omasta lapsestaan sen verran pitävät huolta, että itsemurha jää ihan vaan aikeeksi.
Seksi taasen on sellainen asia, jonka oppii harjoittelemalla. Joskus sitä on syytä harjoitella useammankin kumppanin kanssa, että saa hieman vertailupohjaa siitä, että mikä on hyvää ja mikä huonoa, mistä tykkää ja mistä ei. Sinulla on ihan oikeasti koko etunasi, sillä oman kokemukseni mukaan kyllä isokokoinen mies kyllä tuntuu paljon paremmalta kuin kapoinen. Koko-ongelmaa voinee joissakin tilanteissa helpottaa hyvällä liukkarilla.
Niin ja lisäisin vielä, että se mainitsemani ystävä ei kyllä ole synnyttänyt yhtäkään lasta eli varmasti voit löytää sinulle koonkin puolesta paremmin sopivan naisen. =)
Tyttöystäväni on käynyt terapiassa, minä olin silloin seurustelun alkuaikoina se, joka hänelle terapiapaikan hommasi tappelemalla kunnan kanssa, siitä että mikä masennus vaatii kiireellistä hoitoa ja mikä ei. Lääkkeitä hän ei käytä, enkä itse niitä kyllä koskaan ole suositellutkaan (vaikka en kieltänytkään) psykologiaa opiskelleena tiedän, että ongelmat eivät pillereillä parane vaan puhumalla ja ajan kanssa. Olenkin toiminut pillereiden sijaisena pehmentäen elämän iskuja ja olemalla aina tukena kun hän sitä on tarvinnut. Tiedän, että tämä on yksi syy miksi hän takertuu minuun. Hän siis kyllä tietää mut ja, että mä elän tiukan kunnia koodin mukaan, jolloin pettäminen ei ikinä tulisi kysymykseenkään. Lupauksiani en riko. Tämä minulle melko ehdoton elämäntapa ja määrittää minun koko olemustani. En riko edes lapsena tekemiäni lupauksia (en polta/ juo alkoholia), en ole päivääkään koskaan lintsannut tai toisia ihmisiä satuttanut.
Tilanteesta ongelmallisen tekee juuri se, että hänen perheeseensä kuuluu vain hän ja hänen alkoholisoitunut äitinsä. Isä kuollut ja äidin henkinen/ fyysinen pahoinpitely ( pitkä ja tuskalias koulukiusaaminen ovat pahan olon lähteitä). Hänellä ei ole omia ystäviä eikä sisarruksia joten hän jäisi aivan yksin... Masennuksen merkkejä ei ole enää havaittavissa paitsi jos joskus sanon, esim. että "eihän sitä tiedä vaikka huomenna jäisin auton alle, sun pitäis hommata muutakin tukiverkostoa jne...". Hän ei voi edes ajatella mahdollisuutta, että jättäisin hänet. Kolme vuotta sitten olin todella väsynyt tilanteeseen ja tarvitsin hieman aikaa itselleni, joten pyysin viikon erossaoloa, jotta saisin vähän hengittää (siis ei mikään "ero" tai muiden seurustelu vaan pieni "loma" ainaisesta tukemisesta). Kun soitin hänelle kolmannen päivän jälkeen hän kertoi viillelleen itseään ja istuneen sillan kaiteelle, että pitäiskö hypätä vai ei. Nuo arvet ovat edelleen nähtävissä ja syytän niistä itseäni.
Nykytilanteessa hän on tasapainoinen ja iloinen niin kauan kuin olen hänen lähellään. Kun hän jää yksin niin seinät alkavat kaatua hänen päälleen, teraeutilleen joskus aiheesta puhui kuten myös minäkin, mutta vastaus oli aina sama "kyllä se itsevarmuus sieltä vielä ajan kanssa tulee..." Nyt on mennyt 5 vuotta ja vielä odotellaan tuota itsenäisyyttä.
Olen nyt miettinyt asiaa melko intensiivisesti koko jussin ja päättänyt, että lyön hanskat tiskiin aikaisintaan sitten kun hän on saanut opintonsa valmiiksi ( vielä n. 2 vuotta). Olen kuitenkin ollut tätä soppaa itse keittämässä niin on myös velvollisuuteni ihmisenä auttaa toista selviytymään opinnoistaan. Ehkä hän on tuon ajan jälkeen edes hiukan itsenäisempi. Ja ainahan minä voin yrittää hänen lomillaan vähän ottaa etäisyyttä esim. käydä vaikka ajoittain leffassa kavereiden kanssa tai jotain. Sitten kun on koulut käyty niin hän voi rauhassa keskittyä erosta toipumiseen? Tiedän vaan, että tilanne tulee olemaan myös mulle helvettiä, joudun pelkäämään hänen henkensä puolesta. Ei hirveesti innosta järjetää hautajaisia ex-tyttöystävälle, jonka itsemurhaviestissä lukee jotain "tää on sun syytäs, toivottavasti oot nyt onnellisempi kun mä oon pois...". Mutta vaikka olisinkin valmis uhraamaan oman elämäni hänen tukemiseensa niin tiedän, että en vain jaksaisi sitä. Jo nyt alkaa mehut olemaan melko vähissä. Eikä se pari vuotta kai ole niin pitkä aika? Täytyy vain purra hammasta ja ajatella positiivisesti.
On vaan vaikeeta katsoa, joka aamu herätessään toista ja tietää, että vielä mä sun sydämmes särjen ja ehkä tuhoan mielenterveytes. "Mäkin rakastan sua, kulta..." en kai valehtele jos en oikeasti tiedä mitä tunnen toista kohtaan. Kuitenkin aina kun sanon nuo sanat tunnen vain vastuuntuntoa, pelkoa, surua ja voimattomuutta. Kuten edellä kerroin pidän aina lupaukseni. Kerran hän kysyi multa suhteen alussa, että "Pidät sä musta huolta?" ja minä vastasin, että "lupaan pitää susta huolta". Nyt "ensimmäisen kerran" rikkoisin lupauksen (viimeksi rikoin lupauksen 8 vuotiaana). Siksi tämä koko tilanne syö itsevarmuutta ja itsearvostusta myös minulta. Pelkästään että hän on "vapauttanut" minut tästä lupauksesta ei jotenkin vain riitä. Pelkään vain, että tuhoan hänen elämänsä ja sitten itse masennun ja pelkään sitoutua koska en halua uutta "miinaa" purettavaksi. Miten voisin antaa itselleni anteeksi jos hän tekisi itsemurhan?
Eikä tuolla seksi jutulla ole niin väliä, koko turhautuminen johtui kirjoitusta edeltävästä jutusta, jossa jälleen jäin ilman "finaalia" kun jouduin lohduttamaan tyttöystävääni, joka pelkää että jätän hänet koska en saa pi***a, mutta jos edes joskus saisi edes orgasmin niin sekin riittäisi. Leikkaisin vaikka oman värkkini irti jos sillä tietäisin hänen olevan onnellinen lopun elämäänsä ja tilanne ratkeisi mutta ei taida poppakonstit tähän tilanteeseen auttaa...
Kiitos kaikille kun jaksoitte tukea, kyllä tässä selvitään olen sentään taistellut tuulimyllyjä vastaan koko elämäni niin kyllä vielä pari vuotta pärjään pelkällä tahdon voimalla.
Mieti vielä, että mitä olet tekemässä. Elämä on lyhyt ja koskaan ei tiedä, että mitä tapahtuu. Elämää kannattaa yrittää elää, niin että ei tarvitse katua tekemisiään tai tekemistä jättämisiä. Itse olen usein huomannut, että herkemmin katuisin niitä tekemistä jättämisiä...
Mun mielestä ihan elämän perusasioita on, että jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Kun elämän perustarpeet on tyydytetty (ruoka, vaatteet jne), niin mun mielestä sen jälkeen Suomen kaltaisessa maassa onni on hyvin pitkälle kiinni omasta itsestään, omista valinnoista, omista teoista (toki suuria poikkeuksia on, tiedän kyllä). Tämä pätee sekä sinuun että tyttöystävääsi. Et sinä voi tyttöystävääsi pelastaa tai muuttaa. Halun muuttua pitää lähteä hänestä itsestään ja mun mielestä hän ei kyllä nyt tule kauheasti vastaan. Pelissä on myös sun hyvinvointi. Omaa hyvinvointia ei kannata uhrata sellaisen henkilön vuoksi, joka ei ole valmis tekemään samaa sinulle (mun mielestä sun tyttöystävä ei ole, sillä kyllä muutaman tunnin yksinolon kestää, kun sitä pikkuhiljaa harjoittelee, vaikka se aluksi pahalle tuntuisikin).
Kyllä parisuhteen kuitenkin pitäisi olla sellainen, että pitemmällä aikavälillä se antaisi enemmän kuin ottaa. Mun mielestä kuulostaa todella pahalle se, miten sinä hukkaat elämääsi.
Eräs läheinen ystäväni kuoli 30 vuoden iässä syöpään. Tiedän hänen katuneen ennen kuolemaansa sitä, ettei ollut jättänyt eksäänsä aikaisemmin, vaan kituutti huonossa parisuhteessa. Hänen onnekseen viimeiset kaksi vuotta hän sai kokea rakkautta ja onnea tasapainoisessa suhteessa. Parempi sekin kuin ei mitään...
Tietenkin teet itse omat päätöksesi ja jos sinun elettävä elämääsi siten, että olet sinut itsesi kanssa. Kehoittaisin kyllä sinuakin keskustelemaan terapeutin kanssa mainitsemistasi asioista. Ehkä hän keksisi jonkun muun keinoin.
Minä yrittäisin vielä sellaistakin, että ottaisin yhteyttä tyttöystäväsi terapeuttiin ja varaisin hänelle ajan. Terapeuttihan ei saa kertoa mitään luottamuksellista, mutta häneltä voisi kysyä vinkkejä vaikkapa vaan yleisellä tasolla sen suhteen, että miten ero toteutettaisiin mahdollisimman kivuttomasti ja miten mahdolliset epämieluisat seuraukset voisi välttää.
Todennäköisesti kyllä juttelisin kumppaninikin kanssa tuossa tilanteessa. Lataisin suht. suoraan, että "ymmärrätkö kuinka pahaa oloa minulle aiheutat ja mitäköhän tälle voisi tehdä ennen kuin molemmat tullaan hulluiksi". Toki muotoilisin tuon paljon nätimmin ja pehmeämmin. Tosin vakavasti masentunut ei välttämättä tuollaista keksisi vaan saisi tuosta entistä suuremman syyn märehtiä ongelmissaan.
Niin ja masennuksesta vielä sen verran, että masennusta on hyvin karkealla tasolla kahdenlaista. Joillakin se johtuu vaikeasta elämästä ja käsittääksen tällöin parhaiten ongelmaan tepsii terapia, mutta myös lääkkeillä paranemista voidaan tukea. Joillakin masennus johtuu viasta aivoissa (en muista oikeita sanoja, mutta esim välittäjäaineissa tai reseptoreissa on vikaa), joka voidaan ihan oikeasti korjata lääkkeillä. Yleensäottaen lääkkeet eivät ole ratkaisu, mutta mun mielestä sun ei kannata väheksyä sitäkään vaihtoehtoa täysin. Kyseessä voisi olla täydentävä hoitokeino.
Mun mies on kokenut perhehelvetin ja hänen kohdallaan paraneminen on edistynyt terapian ja yhden tietyn lääkkeen myötä. Valitettavasti tämän oikean lääkkeen löytämiseen meni aikaa... Ensin piti kokeilla lääkkeitä, jotka vain pahensivat hänen oloaan...
Itse olen kokenut elämässä sen verran kaikenlaista (lukuisia läheisiä kuollut ja yksi oman käden kautta, vauvan menetys, miehen alkoholiongelmaa suhteen alussa, miehen mielenterveysongelmat, omat terveysongelmat) ja olen sitä mieltä, että vaikeudet ovat hyvin kasvattavia. Oma parisuhteeni ei ole ollut millään tapaa helppo, mutta mielestämme meillä on pyrkimys yhteiseen hyvään yksittäisen ihmisen hyvän sijasta. Joskus parisuhde on sitä vaatinut, että joudun tuntemaan jonkin aikaa huonoa oloa toisen hyvän olon vuoksi ja parisuhteen kehittämisen vuoksi. Mielestäni mieheni on kuitenkin hetkellisen pahan olon arvoinen. Minun on vaikea kuvitella, että kestäisin suuria vaikeuksia ihmisen takia, josta joka tapauksessa olen aikeissa erota. Itse koen vain niin vahvasti, että elämä on siihen liian lyhyt.
Yritä nyt jaksaa sillä tiellä, jonka valitset! Toivon todella, että saisit vielä kokea, miltä hyvä parisuhde ja hyvä seksielämä tuntuu.
Tyttöystäväsi käyttäytyminen sua kohtaan kyllä kielisi siitä, että hän ei rakasta sinua. Vaikuttaa siltä että hän käyttää sinua, koska ei ole tarpeeksi itsevarma siitä että pärjäisi yksin. Sinun pitäisi keskustella hänen kanssaan asiasta, koska toinen ihminen kyllä vaistoaa milloin toinen ei ole enää vakavissaan ja epävarmana olo pahentaa vain tyttöystäväsi oloa. Varmasti hänelle antaisi rohkeutta, jos osoittaisit että luotat siihen että hän pystyy ja kykenee huolehtimaan itsestään sen sijaan että säälit häntä jo valmiiksi. Mitä siihen pelkoon tulee että hän tekisi itsemurhan, jos ja kun jätät hänet niin vaikka se on vakava pelko niin jätetyksi tuleminen loukkaa yleensä ylpeyttä sen verran että haluaa todistaa itsellensä ja muille että pärjää ja vieläpä paremmin kuin ennen. Tietenkin ensimmäiseksi hän velloo itsesäälin kourissa ja silloin olisi hyvä jos hänellä olisi joku ystävä tukena, jos ei muuta niin voittehan te jatkaa yhdessä asumista vielä jonkin aikaa eron jälkeen. En voi sanoa muuta kuin että sun on lakattava säälimästä tyttöystävääsi, pahennat vain hänen elämäänsä sillä. Hän ei ole lapsi vaan aikuinen ihminen, joka pystyy huolehtimaan itsestänsä ja pääsemään sinusta yli. Puhumalla hänen kanssaan asioista osoitat että kunnioitat häntä ihmisenä ja voi olla että paljastuukin ettei hänkään pidä sinua enää kuin läheisenä ystävänä. Voi hyvinkin olla ettet ole hänelle niin tärkeä ihminen kuin luulet.
Niin ja vielä sen verta että ei ollut tarkoitus vähätellä tyttöystäväsi masennusta. Uskon että eroprosessin läpi käyminen tekisi hänelle kuitenkin vain hyvää, saisi koottua itsensä ja saatua itsevarmuutta. Sen sijaan se millaiseksi kuvailit yhteiseloanne niin hän ei sinun kanssasi tule pääsemään masennuksesta vaan takertumalla vain pahentaa omaa oloaan. Eli jos haluat tyttöystävällesi parhaimman mahdollisimman tulevaisuuden niin jätät hänet, koska että pysty kumpikaan tulemaan onnellisiksi toistenne kanssa.
kyllä säkin olet anteeks vaan kallonkutistajan tarpeessa. Eikö sulle tule sellasta tervettä ärtymystä mistään? Sä itse tossa roikut, kirjotat vaikka romaaneja aiheesta, säälit ja kurjistelet asioita, mistä toinen olis jo lyönyt ne hanskat naulaan ja tolkuttanut toiselle, että sä se teet tässä musta hullun ja mä lähden nyt.. Sä itse oikeen ryvet näköjään tossa, toinen on kuin kakara.. iik mä satutan itteeni ja ei ole ketään ja sä vaan säälit ittees eniten ja teet omasta elämästäs tollasta, vaikka joku toinen olis lähtenyt lipettiin jo ajat sitten ja ollut, että mä en ala äitiks enkä terapeutiks enkä anna kenenkään diivan olla noin roikoskelija. Se suurempi roikoskelija oelt sinä, eihän tollasta terveellä päällä katsottaiskaan.
Toinen tietää sen, ja säkin tiedät ja jatkat vaan. Toinen on kypsymätön diivaileva roikkuja, mutta SINÄ olet vielä kypsymättömämpi kun et edes tunnista tilannetta. Luuletsä, että olet ensimmäinen ihminen maailmassa, mitä joku tyttö pompottelee..
Sanoppa kerrankin aikuselle ihmiselle, että ei tässä kuule ketään muutakaan paapota sen enempää. Entäs jos sä tarttisit apua, opiskeliskohan tyttöystävä sun opiskelut kuule, kun sä niihinkin aiot sekaantua ja -suoraansanottuna musta on käsittämätöntä- että sä otat niistäkin vastuun. kummallisinta on, että sä itse valitset sen. Ja kummallisinta on, että hän itse on päättänyt, on kuitenkin-älä yritäkään selittää muuta- että hän opiskelee.
Sä olet tehnyt itsellesi itse ton tilanteen, sulla on olemassaolemattomia muureja, kuten nuo olen luvannut- jutut. Sun ylpeys ei anna periksi, muttet sä sitäkään tajua, ettei siinä oikeasti mitenkään käy. ja että se ylpeys on tyhjää, eikä sua kukaan kiittele sun asioistas, miten sä ne hoidat, itse siinä eniten kärsit.
Et säkään todella tiedä toisten tollasia ylpeyksiä.
Sulle vois olla ton dramatisoinnin seurauksena vaan jopa PETTYMYS se, että jos pistäisit poikki niin toinen vois vähän olla suruissaan, mut ei aidosti tekis mitään itselleen. Sun ylpeyttäsikö se loukkaisi, ettei asiat ole noin dramaattisia, ja kukaan ei ole toiselle niin tärkeä, kuin sä yrität itse itsestäsi tehdä. Taitaa olla, et se diiva oletkin sinä. Jos toinen ei ota asioita niin karseesti, sä vielä ruokit tota mielikuvitusta, sä olet niin kingi, että toisen elämä olis pilalla tosta muka, hah, ei ole yhtään sellasta jätkää, että kenenkään elämä menis lopulta siitä pilalle. Tää voi loukata sun ylpeyttäsi, mut se on aidosti totta.
Hei kuule, tulisitko auttaan muakin opiskelussa, mullakin on perheen kans vaikeeta ja ei aina kaverit auta.. lopettaisitko lomasikin, ihanaa, jos joku uhrais lomansa munkin puolesta.. SAako sulle soittaa, kun jollain on vaikeeta. Ei soiteta ambulanssia jos joku uhkailee, vaan soitetaankin sulle. Sä tunnut niin nautiskelevan tosta rypemisestä. Teidän suhde on ihan seko molempien puolelta.
Sä syytät toista, mut ei sulla itselläsikään ole mitään arvostelukykyä olemassakaan, etkä varsinkaan uskalla mitään päättää. Selittelet kaikki tolla typerällä mä lupasin- ylpeydellä.
Mutta itse olet soppasi keittänyt, ei voida auttaa ja kuulostaa siltä, ettet haluiskaan. Puoleks valitat koko ajan, et pitäis erota ja puolesk puolustelet, että ei. Mieti kuule ihan itse, niin me jokainen muukin joudutaan miettimään.
Toki voitais aina suntyyppisille kynnysmatoille soittaa, että tule sä selvittään muiden sotkut, kun sä kerran haluat olla tollanen äititerapeutti.
Jos et itse tajua, ei sille kukaan muukaan voi mitänä. Jos sä sääliä kerjää, sitäkin sais helpommin kuin kirjottelemalla jotain romaaneja, ethän sä itsekään tunnu tietävän, haluatko edes apua. Sääliä ja päänsilitystä ehkä, veikkaisin. Olet aika ärsyttävä tyyppi.
jos tyttöystäväsi on ripustautuva ja jotenkin huonossa jamassa, niin jotain hämminkiä on myös sinun käytöksessäsi!
Nuo ihme lupaukset pistävät erityisesti silmään. Hellitä vähän... olet jotenkin älyttömän ankara itsellesi! että lupauksia ei pidä rikkoa, edes lapsena antamiaan..? kyllä ihmisellä on oikeus muuttaa mieltään.
Ja tuo juttu, miten olet jotenkin ottanut vastuun hänenkin elämästään. Sinun ansiostasi hänen on mahdollista ollut olla tuollainen avuton ja ripustautuva. Koska olet sallinut hänen olla sellainen. Ja antanut hänelle tunteen, että ilman sinua hän ei ole mitään. Ja alkuun varmaan olet pitänytkin tilanteesta?
Tuollaisia suhteita on paljon. Ette ole ainoita. Mutta se on sitten hankalampi juttu miten tuosta irrottaudutaan...
Oikein pahaa teki lukea kirjoituksesi. Nuori, kunnollinen ja mukava mies, josta sairas tyttöystävä on kuristamassa elämänhalun pois. Hyvä että olet hankkinut hänelle terapia-apua. Sinä et voi mitenkään tehdä häntä onnelliseksi etkä myöskään kuluttaa elämääsi vahtimalla ettei hän pääse tappamaan itseään. Jos yrität, sairastut vain itse. Ei se ole sinun syytäsi jos tyttö viiltelee itseään, eikä sinun pidä alistua tuollaiseen pahimmanlaatuiseen tunnekiristykseen.
Katkaise suhde. Ei sillä ole mitään tulevaisuutta. Tyttö vain ripustautuu sinuun. Joku jo osuvasti sanoikin, että ero tekisi hänellekin hyvää: hän joutuisi ottamaan itseään niskasta kiinni ja alkamaan elää ja tekemään muutakin kuin töllöttää telkkua. Ja jos nyt niin surkeasti kävisi että hän tosiaan tappaa itsensä, niin ei sille kukaan voi mitään. Se on hänen oma valintansa.
Ja katkaise suhde kokonaan. Älä jää edes ystäväksi. Älä kysele miten hän voi, älä pidä mitään yhteyttä. Siten te molemmat toivutte parhaiten tuosta sairaasta suhteesta ja pääsette aloittamaan uuden, paremman elämän.
Aivan varmasti löydät uuden rakkauden, jos haluat. Tai voit viettää jonkin aikaa iloista poikamieselämää sitoutumatta vakavampaan suhteeseen. Sinullahan on ikää vasta 21. Ehdit oikein hyvin opetella tanssi- ja deittailukuviot. Eikä tuo kokosikaan ole mahdoton, olet kyllä keskimääräistä hyvinvarustetumpi, mutta naisia on erikokoisia ja erilaisella joustavuudella varustettuja. Taatusti löydät jonkun johon mahdut ja joka siitä nauttii.
Sinulla on hyvä elämä edessäsi, kun vaan lopetat tuon tukahduttavan suhteen, jossa kumpikaan ei ole onnellinen. Tsemppiä!
Ja mene vaikka sinne armeijaan heti kun opintojen kannalta on sopiva aika. Tai sivariin, jos se kiinnostaa enemmän. Mieluiten eri paikkakunnalle, niin että ex-tyttöystävääsi tulee väkisinkin etäisyyttä. Ei pidä uskoa, ettei tyttö "kestäisi" eroa. Kyllä hän kestää, tai ellei kestä niin hän ei sitten kestä elämää ylipäänsä vaikka sinä et tekisi muuta kuin pitelisit häntä kädestä yötä päivää lopun ikääsi.
Tyttöystäväsi tilanne on surullinen, toivottavasti hän saa apua terapiasta, mutta missään tapauksessa sinun ei pidä pilata omaa elämääsi hänen vuokseen. Ei sekään häntä auta, päinvastoin.
Jätitkö ap tyttöystäväsi?
Outoa, että törmäsin tähän kirjoitukseen uudelleen näin muutaman kuukauden jälkeen. Mitenköhän aloittajalla on käynyt, tämä ei hukkunut muiden kirjoitusten alle, vaan jäi tietyllä tavalla mieleen, erikoista.
että itse olen lähes vastaavassa tilanteessa, mutta nainen...jotakin sinne päin ainakin vielä, luulen?