Nykyään kaikki eroavat.
Isovanhempani, vanhempani, tätini, setäni, ystäväni, tuttavani, naapurini.. kaikki tuntuvat eroavan, jopa kymmenien ja kymmenien vuosien jälkeen. Jopa eläkeiässä.
Itsekin olen jo eronnut.
Onko olemassakaan rakkautta joka kestäisi nykymaailman houkutukset ja arvostaisi suhdetta yli itsekkäiden mielitekojen?
Isovanhempani, vanhempani, tätini, setäni, ystäväni, tuttavani, naapurini.. kaikki tuntuvat eroavan, jopa kymmenien ja kymmenien vuosien jälkeen. Jopa eläkeiässä.
Itsekin olen jo eronnut.
Onko olemassakaan rakkautta joka kestäisi nykymaailman houkutukset ja arvostaisi suhdetta yli itsekkäiden mielitekojen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskon että suhteeni kestää koko eliniän. Toki on realistinen mahdollisuus siihen että se ei kestä, ja aina jompikumpi kuolee ensin joka tapauksessa. Murehtiminen ei sitä muuta.
Kyse tosiaan voi olla omien impulssien hallinnasta, ja soaltaan myös kumppanin (ja omien) impulssien sallimisesta silloin kun ne eivät vahingoita ketään. Kompromisseja, ei vain sokeita vaatimuksia siitä miten suhteen pitää toimia. Ihmiset kasvavat, ja suhteen muoto voi muuttua matkalla.
Minusta ei ole ollenkaan huono asia että huonosta suhteesta pääsee helposti ja hyväksyttävästi irti. Jos kumppanit eivät halua olla yhdessä, miksi pakottaakaan? Eronnut perhekin voi hyvin olla onnellinen eprhe, eikä ero aina tarkoita välien rikkoutumista. Aikuiset ihmiset voivat tulla ekskenään toimeen ja jopa säilyttää ystävyytensä vaikka avioliitto ei toimisikaan. Toki ymmärrän huolesi siitä että esimerkiksi suhde päätetään kun uutuudenviehätys, rakastuminen katoaa, ja sitä etsitään aina vian uudestaan... kun se väistämättä aina kuitenkin katoaa. Mutta minkäs teet, jotkut eivät ota opikseen.
***
Suhdetta sen toteutumiseen ei tarvita, ei tarvita yhdessäasumista, eikä avioliittoa siihen, että voi rakastaa toista ihmistä vilpittömästi ja aidosti koko sydämestään ihan läpi koko elämän. Kyse voi olla kumppanuudesta, mutta voi se olla ystävyyttäkin.
Näin minäkin uskoin, kun vihkivalat 35 vuotta sitten vannottiin.
Tietysti avioliitossa oli omat karikkonsa, mutta niistä selvittiin.
Mutta sitten tuli se työttömyys, joka muutti mieheni 10 vuodessa aivan joksikin toiseksi, eikä siinä enää ollut minulle sijaa ja kohta olen yksin.
Pakko siihen on uskoa, jos meinaa vakavissaan tätä elämää suunnitella. Itse ainakin uskon siihen, että elämän voi elää yhdenkin ihmisen rinnalla. Ei se varmastikaan helppoa tule olemaan, eikä sen varmasti sitä tarvitse ollakaan. On oltava valmis tekemään uhrauksia ja kompromisseja. Kyllä itse ainakin ajattelen niin, että sitten, kun teemme lapsia, niin kasvatamme ne myös yhdessä jne. Itselläni on takana muutamia vuosia kestäneitä suhteita, miehelläni niitä on vielä enemmän, mutta nyt tunnemme löytäneemme toisistamme ne kumppanit, joiden kanssa voimme viettää lopun elämäämme. :)