Hei kaikille!
Ensinnäkin, koitan kertoa lyhyesti taustastani.
Aviossa melkein 11 vuotta, ennen sitä n. vuoden seurustelua, minulla lapsi aikaisemmasta liitosta. Alussa kaikki oli ihana, tunsin olevani hyvin rakastettu. 1. yhteisen lapsemme syntymisen jälkeen alkoi pikkuhiljaa mennä alamäkeä. Olin hyvin väsynyt ja minulla oli varmaankin jonkinasteista uupumusta, masennusta tms.
Kun vanhempi lapsi oli melkein vuoden, tulin uudelleen raskaaksi. Nuorimman lapsen syntymän jälkeen olin kotona vielä melkein pari vuotta, jonka jälkeen aloitin opiskelut ammattikoulussa. Lapset aloitti päiväkodissa. Alamäki meni jyrkemmäksi. Ja sitä jyrkemmäksi mitä paremmin minulla alkoi sujumaan. Valmistuttuani olin muutamassa määräaikaisessa työsuhteessa, kunnes löysin nykyisen ihanan, vakituisen työpaikkani.
Noin 0,5 vuotta ekan lapsen synt. jälkeen mieheni sanoi itsensä irti vakityöstään (ihan tyhmää, mutta minkäs sille voi...) Noin 5 vuotta oli välillä työttömänä, välillä vanhempainvapaalla (jolloin minä olin työttömänä), välillä määräaikaisessa työsuhteessa, välillä koulutuksissa. Toisinsanottuna aika epävakaata on ollut. Muutaman vuoden hän on nyt ollut taas työssä, tosin parin otteeseen vaihtanut paikka. Ja taitaa nytkin olla uuden paikan haku päällä.
Miehelläni ei ole ainuttakaan ystävää tai kaveria; ainoat ystävänsä ovat hänen äitinsä ja veljensä. Harrastuksiakaan hänellä ei ole. Hän ei ole vissiin löytänyt vielä oikeata paikkaa elämässään tms...
Muutamia esimerkkejä elämästämme.
Riita- ja erimielisyystilanteissa hän lähes aina vaan otti sormuksensa ja heitti pitkin lattioita, roskikseen jne. Toisinaan se oli pitkäänkin sormesta pois. Samalla hän "uhkasi", että on kanssani korkeintaan siihen asti kun lapset täyttää 18v. Kun lapsemme huomasivat sormuksen puuttuvan (jo ihan pienenäkin), niin heidän pyynnöstä se laitettiin takaisiin sormeen. Hän sai minut aina itkemään ja pois tolaltani.
Kerran nuorimman lapsen tarhatäti sanoi minulle vähän kun vitsailleen, että lapsi oli sanonut, että "isi heitti sormen pois". Hymyilin vaan hänelle, itku kurkussa ja yritin näyttää että kaikki on ok. Ette kuvittele kuinka mua hävetti silloin...
Kun taas piti kiirettä, esim. matkalle lähtö tms, ja kun pakkasin tavaroita, niin hän hoki aina vieressä, että emme ehditä mihinkään, myöhästymme jne. Hän jatkoi kunnes minä sain "raivarin" ja aloin huutamaan ja itkemään. Tuntuu vähän siltä, että hän ihan nauttii siitä kun sai minut itkemään ja tehdä minulle mielipahaa.
Silloin en valitettavasti kiinnittänyt näihin seikkoihin hirveästi huomiota. "Selitin" itselleni, että hän on työtön/koulutuksessa/yötyössä ja väsynyt, siksi hän käyttäytyy näin. Vuosi, pari sitten suostuttelin häntä, että otettaisiin pankista lainaa ja ostettaisiin joku rivari tms. jossa hänellä olisi pihassa tekemistä, puuhastelua, jotta saisi pahan mielen purettua jonnekin. Vastaus oli, että ”sinun kanssasi minä en halua ottaa lainaa eikä ostaa taloa”. Ok-ok, ei väkisin.
Toisaalta olen varmaankin, aluksi tietämättäni, ollut hänelle vähän kun ”kiitollinen” kun pääsin taas aloilleni. Elämä yksinhuoltajana oli rankaa, ehkä siksi yritin sivuuttaa näitä asioita ja olla hänen mielekseen… Alussahan olin esim. raha-asioissa melkein täysin riippuvainen hänestä.
Olinpa minä tyhmä, tyhmä, tyhmä!!!
Koko viestini ei näytä mahtuvan tähän, joten jatkan seuraavassa keskusteluikkunassa...
Ensinnäkin, koitan kertoa lyhyesti taustastani.
Aviossa melkein 11 vuotta, ennen sitä n. vuoden seurustelua, minulla lapsi aikaisemmasta liitosta. Alussa kaikki oli ihana, tunsin olevani hyvin rakastettu. 1. yhteisen lapsemme syntymisen jälkeen alkoi pikkuhiljaa mennä alamäkeä. Olin hyvin väsynyt ja minulla oli varmaankin jonkinasteista uupumusta, masennusta tms.
Kun vanhempi lapsi oli melkein vuoden, tulin uudelleen raskaaksi. Nuorimman lapsen syntymän jälkeen olin kotona vielä melkein pari vuotta, jonka jälkeen aloitin opiskelut ammattikoulussa. Lapset aloitti päiväkodissa. Alamäki meni jyrkemmäksi. Ja sitä jyrkemmäksi mitä paremmin minulla alkoi sujumaan. Valmistuttuani olin muutamassa määräaikaisessa työsuhteessa, kunnes löysin nykyisen ihanan, vakituisen työpaikkani.
Noin 0,5 vuotta ekan lapsen synt. jälkeen mieheni sanoi itsensä irti vakityöstään (ihan tyhmää, mutta minkäs sille voi...) Noin 5 vuotta oli välillä työttömänä, välillä vanhempainvapaalla (jolloin minä olin työttömänä), välillä määräaikaisessa työsuhteessa, välillä koulutuksissa. Toisinsanottuna aika epävakaata on ollut. Muutaman vuoden hän on nyt ollut taas työssä, tosin parin otteeseen vaihtanut paikka. Ja taitaa nytkin olla uuden paikan haku päällä.
Miehelläni ei ole ainuttakaan ystävää tai kaveria; ainoat ystävänsä ovat hänen äitinsä ja veljensä. Harrastuksiakaan hänellä ei ole. Hän ei ole vissiin löytänyt vielä oikeata paikkaa elämässään tms...
Muutamia esimerkkejä elämästämme.
Riita- ja erimielisyystilanteissa hän lähes aina vaan otti sormuksensa ja heitti pitkin lattioita, roskikseen jne. Toisinaan se oli pitkäänkin sormesta pois. Samalla hän "uhkasi", että on kanssani korkeintaan siihen asti kun lapset täyttää 18v. Kun lapsemme huomasivat sormuksen puuttuvan (jo ihan pienenäkin), niin heidän pyynnöstä se laitettiin takaisiin sormeen. Hän sai minut aina itkemään ja pois tolaltani.
Kerran nuorimman lapsen tarhatäti sanoi minulle vähän kun vitsailleen, että lapsi oli sanonut, että "isi heitti sormen pois". Hymyilin vaan hänelle, itku kurkussa ja yritin näyttää että kaikki on ok. Ette kuvittele kuinka mua hävetti silloin...
Kun taas piti kiirettä, esim. matkalle lähtö tms, ja kun pakkasin tavaroita, niin hän hoki aina vieressä, että emme ehditä mihinkään, myöhästymme jne. Hän jatkoi kunnes minä sain "raivarin" ja aloin huutamaan ja itkemään. Tuntuu vähän siltä, että hän ihan nauttii siitä kun sai minut itkemään ja tehdä minulle mielipahaa.
Silloin en valitettavasti kiinnittänyt näihin seikkoihin hirveästi huomiota. "Selitin" itselleni, että hän on työtön/koulutuksessa/yötyössä ja väsynyt, siksi hän käyttäytyy näin. Vuosi, pari sitten suostuttelin häntä, että otettaisiin pankista lainaa ja ostettaisiin joku rivari tms. jossa hänellä olisi pihassa tekemistä, puuhastelua, jotta saisi pahan mielen purettua jonnekin. Vastaus oli, että ”sinun kanssasi minä en halua ottaa lainaa eikä ostaa taloa”. Ok-ok, ei väkisin.
Toisaalta olen varmaankin, aluksi tietämättäni, ollut hänelle vähän kun ”kiitollinen” kun pääsin taas aloilleni. Elämä yksinhuoltajana oli rankaa, ehkä siksi yritin sivuuttaa näitä asioita ja olla hänen mielekseen… Alussahan olin esim. raha-asioissa melkein täysin riippuvainen hänestä.
Olinpa minä tyhmä, tyhmä, tyhmä!!!
Koko viestini ei näytä mahtuvan tähän, joten jatkan seuraavassa keskusteluikkunassa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jatkuu...
Viime syksynä äitini sairastui vakavasti ja pysähdyin miettimään asioita ja katsomaan elämääni sivusta. Sehän ei ole ollenkaan sitä mitä olen aina halunnut tai olen kuvitellut sen olevansa!!!
Olen unelmoinut elämästä ja liitosta, jossa on paljon naurua ja iloa; nauretaan yhdessä ja samaten itketään; välillä tehdään vähän "kepposiakin". Oltaisiin kun parhaita kavereita, toiseen voisi aina luottaa ja tukeutua vaikeina hetkinä. Mutta mitään sellaista minulla ei ole ollut alkurakkauden ja ensihuuman jälkeen :-((( Hän esim. ei lohduttanut minua kertaakaan kun äitini sairauden takia iltaisin itkin itseni uneen. Eikä ikinä kysynyt miten minä voin ja jaksan. Ei mitään sellaista.
Olen kelannut menneitä vuosia ja yleensäkin näitä asioita nyt yli puoli vuotta. Seurattuani "sivusta" tätä tilannetta, näin yhä enemmän "merkkejä" hyvin pahasti tulehtuneesta liitosta. Esim. 10-v hääpäiväämme hän ei muistanut (tai luulen, että pikemminkin hän ei halunnut muistaa sitä). Yritin kyllä korjata meidän tilannetta ja koitin saada hänet kanssani perheneuvolaan - hän vaan sanoi ettei häntä kiinnosta eikä hän halua tulla sinne. Kävin sitten yksin. Ei tästä tulee mitään, kun toinen haluaa tehdä asian eteen jotain, ja toista taas ei kiinnosta :-(
Päätin sitten talvella, että nyt riitti. Minulla loppui halu yrittämiseen. En näe tulevaisuuttani tämän ihmisen kanssa. Ja minkä ihmeen takia minun pitäisi odottaa vielä 10 vuotta jolloin lapsemme tulisivat täysi-ikäiseksi??!? Tämä on minun elämäni ja sitä eletään vain kerran. En halua elämää, jossa on päivittäin syyttämistä, pahaa mieltä, hermostuneisuutta, itkua, ”valveillaoloa”. Nyt käyn psykologin vastaanotolla, selvittääkseni asioita päässäni ja saamaan sisäistä varmistusta, että päätökseni on oikea.
Kerroin erosta hänellekin – hän oli ihan hämillään; hänen mielestä kaikki on ollut ok. Hän kuulemma vitsaili sormuksen heittämis- ja erojutullaan???!?!!? No kamoon… ”Sanon suutuspäissäni asioita joita en tarkoita”, oli hänen selityksensä. Jos tietää vihatilanteissa käyttäytyvänsä hassusti, niin pitäisi asian eteen tehdä jotain. Esim. puhua asiasta tai mielellään hakea apua ulkopuolelta. Hän taisi kyllä katua sanomisiaan, mutta mielestäni nyt on jo liian myöhäistä. Hän sanoi muuttuvansa, tekevänsä kaikkea niin kuin minä haluan. Ei tommosesta tule mitään – tekemiset/sanomiset/käyttäytyminen pitää tulla sydämestä, EI väkisin, vasten tahtoaan.
Ja missä hän oli silloin, kun yritin pelastaa suhdettamme; vihjailin miten minusta olisi kiva (esim. lisää huomiota, intohimoa, välittämistä). Itse samalla yrittäen niitä, mutta mitään ei tapahtunut. En saanut mitään vastaan. Hän vaan kysyi, että miksi hänen PITÄÄ tehdä asioita niin kun minä haluan?!!? Ei se ollut näin, että mukamas KÄSKIN häntä. MUTTA tämä asia on minulle tullut hyvin selväksi, tämä eroasia; sitä kun on vatkattu jo vuosia ja olen tiennyt sen, että tällä hetkellä meillä olisi vielä 10v jolloin erottaisiin…
Eihän tällaisessa ole mitään järkeä. Ei ole mitään takuuta, ettei tällainen tilanne jatkuisi. En pysty luottamaan häneen. Vaikka kuin yrittäisin ajatella että jatkaisimme vielä, niin se jättää minut ihan kylmäksi. Parisuhteemme on kuollut jo aikoja sitten, esim. ”sitä” ei ole ollut jo lähes vuoteen. Ja ennen sitä joidenkin vuosien ajan tapahtui jotain ihan ”vahingossa”…
Eron eteneminen/vireille laittaminen on kuitenkin pitkittynyt juuri lasten huoltajuuden takia, kun joku on päättänyt heittäytyä hankalaksi :-(
Elikkä, kuten tuli jo mainittua, olen laittamassa eropapereita. Olen useamman kerran keskustellut mieheni kanssa yhteisten lastemme (7- ja 9-v) hoidosta/kasvatuksesta eron jälkeen. Hän takoo kun rautaa, että lapset tulevat asumaan vko/vko. Hän sanoo, että jos näin ei tule olemaan, niin hän tavallaan luopuu lapsista. Näinhän se ei kuitenkaan ole. Onhan hän kuiteinkin heidän isänsä ja tulee olemaankin.
Kerroin miehelleni, että eihän me mihinkään häivytä, voittehan tavata kun siltä tuntuu, lapset voi joskus jäädä yökyläänkin. Lisäksi hän voi viedä lapsia hänen heille "hankkimiin" harrastuksiin kuten tähänkin saakka. Lastenvalvojan kanssa tullaan varmaankin sopimaan säännölliset tapaamisajat, mutta se tapahtuu varmaankin 2.-vaiheen jälkeen? Silloin kun käräjillä on päätetty lasten kohtalosta.
Mielestäni tämä vko/vko-systeemi on lasten kannalta huonoin ratkaisu. Näin heistä ei kasvaa kunnon ihmisiä :-( Ne tulee elämässä "juoksemaan" paikasta toiseen eikä itsekään tiedä kuka on ja missä on. Mielestäni ihmisellä pitää olla yksi koti.
Lisäksi minulla on paha aavistus, että tässä eroprosessissa hän tulee käyttämään lapsiamme pelinappuloina. Jotain vihjeitä (ja toimintaakin) siihen olen jo huomannut :-(
Koitetaan tässä potkia eteenpäin, vaikein puoli vuotta on edessä. Uskon, että tämän jälkeen alkaa valoa näkymään tunnelin päässä...
Tämä oli siis minun tarinani. Se taisikin tulla ”hieman” pitempi ja sekavampi kun mitä aluksi ajattelin kirjoittaa.
Kiitos kun jaksoit lukea sen!
tarinasi. Minä olin suhteessa/avoiliitossa lähes 20 vuotta. Viimeisenä parina vuotena ajattelin miksen ota lapsia ja lähde. En vain uskaltanut, pelkäsin etten pärjää rahallisesti, lasten kanssa yksin ja sitä "häpeää" joka avioerosta tulee.
Myös minun mieheni oli tunteeton ja tavallaan olin yksin lasteni kanssa. Hellyyttä tai kosketusta oli vain seksitilanteissa. Miehellä oli myös nettiseikkailu suhteemme aikana, sitä oli vaikea antaa anteeksi. Ikinä minulla ei ollut sitä tunnetta, että voisin luottaa mieheen 100 %, aina oli asioita tai ihmisiä (lapsia ei lasketa) jotka meni minun edelle. Ja sitten tuli se iso paukku, miehellä oli toinen nainen, nuorempi ja jotenkin vioittunut. Sain asian selville ja erohan siitä kaikkien mutkien jälkeen tuli.
Ei ollut helppoa ja vieläkin lapset hetkittäin kipuilee, kaikki lapset ovat alaikäisiä. Mutta itselläni on nyt helpompi olla, ja olen löytänyt elämääni miehen, joka näyttää tunteensa ja jonka kanssa on helppo olla ja joka tekee oloni hyväksi joka suhteessa. Tämä uusi suhde on vielä niin tuore etten ole miestä esitellyt lapsilleni, mutta aivan erilainen olo on nyt kuin exän kanssa alkuaikoina, tähän mieheen luotan. Nyt taaksepäin katsoessani mietin miksen lähtenyt aiemmin.
asioista voi puhua suoraan oikeilla nimillä, ei tarvitse käyttää lainausmerkkejä. Väärässä paikassa käytetty lainausmerkki vie itse asian eri poluille...
No, sun juttuus: Kauan olet jaksanut ja yksiksesi ihmetellyt asioita. Jo tuo sormusten heittely tarkoittaa henkistä eroa. Lapsellista touhua, ei miehen luulisi tuollaista tekevän, keskenkasvuiset noin käyttäytyy. Kun kerran mies on ilmoittanut, että liitto päättyy aikanaan, niin miksi siinä niinkin kauan roikuit? Et uskonut puheita? Nyt haet hyväksyntää täältä, että teet oikean ratkaisun? Päätös on puhtaasti sinun: vain sinä voit päättää omasta elämästäsi, toki neuvoa voi muilta kysyä. Kukaan muu ei päätä sinun elämästäsi. Olet jo päättänyt lähteä, lähde siis, äläkä odota jotain harkinta-ajan loppua. Kun paperit on sisällä, etsi uusi asunto, pärjäät lasten kanssa oikein mukavasti. Yhteiskunta auttaa, ellette pääse sopuun elareista. Jos jäät siihen sovittelemaan miehen kanssa asioista, saat sovitella aika kauan. Mies kokee, että voi sinua kiristää lasten asioilla, koska annat hänen tehdä niin. Jos mies haluaa sinua mustamaalata lasten silmissä, niin se kostautuu aikanaan hänelle. Kyllä se mustamaalaus onnistuu kotonakin ihan hyvin ja samlla te annatte lapsille väärän kuvan avioliitosta ja rakastamisesta, toisen kunnioittamisesta. Turha sanoa lapsille, että ihmisiä pitää kunnioittaa, jos itse toimii sitä vastaan. Ole sinä lapsille rehellisesti äiti, älä soimaa isää heille, vaikka mielesi tekisi.
Nuo sinun haaveesi normaalista liitosta, jossa nauretaan ja itketään sun muuta: ei kaikki liitot tuollaisia ole ja silti ne ovat ihan hyviä liittoja. Mies/nainen voi olla vaikka millainen jörrikkä, mutta silti rakastetaan siellä syvällä sisimmässä.
Nuo luettelemasi asiat sieltä täältä matkan varrelta saavat sinut näyttämään hiukan pinnallisesta. Syy on siis kokonaan miehessä? Miehen käytöksessä, hänen tavoissaan?
Laitan muutaman sinne, tänne sohaisevan piston, kuten sinullakin: Hääpäivää ei muistanut? Muistitko itse, teitkö jotain juhlan kunniaksi? Odotitko vain miehen muistavan sinua, mutta sinun ei tarvitse muistaa miestä? Kysyn ihan tasapuolisuuden nimessä.
Toisen ihmisen vaatimus (kaino pyyntö, toive?) saatetaan käsittää käskyksi, ainakin vaatimukseksi. Halusit muuttaa miehen käytöstä sinua kohtaan enemmän sinun toiveitasi vastaavaksi.
Mitä meinaat "sillä" mitä ei ole tapahtunut enää aikoihin? Ilmeisesti viittaat seksiin. Mieti, miten se alkoi hiipumaan ja milloin? Eikö teitä/toista enää kiinnosta? Onko suorituspaineita?
Sanoitko, että mies aikanaan pelasti sinut liittoon? Olit yh-äiti ja niin epätoivoinen, että vaikka hälytyskellot soivat, niin silti suostuit avioliittoon? Mikä elämässäsi muuttui liiton myötä, paitsi sait miehen, joka toi sinulle statusta (et ole enää yh-äiti, vaan avioliitossa = olet siis parempi???)?
Kirjoituksesi oli pitkä kuin romaani, sekavakin tietysti, kun yriti mahduttaa siihen koko elämän. En muista enää, mitä eka osassa oli, joten vastasin puutteellisesti, sorry siitä.
tasaveronen huoltaja,jos hän pystyy järjestämään joka toisen viikon lapset itselleen,niin mikä ettei.meillä on kaksivuotta pyörinyt vko/vko,eikä kyllä vaihettaisi,lapset tykkää,molemmat vanhemmat lasten elämässä mukana tiiviisti.
kasvattaa "kunnon kansalaiseksi"voi eronnut isäki.ei siihen asumisjärjestelyt vaikuta.
Minä olen toista mieltä. Aloittaja käyttää kirjoituksessaan lainausmerkkejä.
Se hänelle suotakoon; että tässä seksikyllästeisessä maailmassa, jossa kaikki revitään kaikelle kansalle - on vielä jotain pyhää!
Minäkin puhun mieluummin "siitä" - kuin raa`asta panosta.
on ainakin taloudellisesti kallein ratkaisu. Kaikkien varat eivät siihen riitä ja sitä on joidenkin vaikea hyväksyä. Ainakin omasta mielestäni kaksi lasta ei voi asua yksiössä ja tiukkaa tekee kaksiossakin. Molemmilla tulisi siis olla vähintään kolmio, jossa "pelit ja vempaimet" - tarvikkeet ja vaatteet. Tämä korostuu lasten kasvaessa.
Jokaisen vanhemman olisi hyvä miettiä, haluaisiko kulkea viikon välein kodista toiseen - vaikka ne olisivat lähekkäin eikä tarvitsi kuskata mukana mitään tavaroita.
"JOS pystyy". Usein isällä ei ole mitään käsitystä siitä pystyykö vai ei - mutta kiusaa tehdäkseen - lasten äidille - vannovat tosissaan pystyvänsä. Ja sitten osoittautuu, ettei pystytäkään... Lasten kannalta tosi surkeaa.
"Kunnon kansalaiseksi" voi kasvattaa vanhempien lisäksi (oli asumisjärjestelyt mitkä vain) kaikki lasta lähellä olevat ihmiset. Mummot, vaarit, sedät, tädit, naapurit, isän/äidin ystävät ja tuttavat.