Heipä hei!
Kaipaisin apua, neuvoja ja ajatuksia.
On yli parikymppinen nuori nainen ja korviani myöten rakastunut. Stoori menee pääpiirteittäin näin; ollaan tunnettu jo useampia vuosia. Tajusin about vuosi sitten, että oon ihastunut tähän mieheen. No meille sit kehttyi romanssin tynkää, joka ei edennyt seurusteluksi asti. Miehen mielestä esteitä seurustelulle oli liikaa. Epävarma tulevaisuus asuinpaikkaa ajatellen. Ja muita esteitä, jotka hän koki tärkeäksi, vaikka mielestäni niistä olisi yhdessä kyllä selvitty.
Hän sanoi, että ehkä joskus myöhemmin kokeilemme uudestaan.. ..kun aika on parempi. En tajua... Jos hän tykkäsi myös minusta, ja en nyt kelvannut, niin miksi myöhemmin olisi eri asia? Hän tietää, että tykkäsin hänestä.. Itse luulen, että rakastan häntä. Niin oudolta kuin se tuntuukin, koska emme ole edes seurustelleet, vain lyhyt romanssi. Asiasta on jo aikaa, ja mun tunteet eivät ole haalenneet yhtään. En ole ikinä tuntenut ketään kohtaan mitään näin palavaa. Olen kokenut, mitä on todella rakastaa toista ihmistä suhteessa. Mutta tää on jotain eri luokkaa. Luulen, että hän ei välitä minusta yhtä paljon ja ei arvosta minua tarpeeksi. Mikä järki on siis haikailla tällaisen perään? En halua ajatella häntä..!! En halua, että kun luulen onnistuneeni unohtamaan, näen hänestä unia. En jaksa, että aina kun hän tulee mieleeni, alkaa itkettään.. Haluaisin ajatella häntä lämmöllä, mut en kestä tätä yksipuolista ja yksinäistä rakkautta!! Yritänkö kovemmin, että saisin hänet itselleni? Kaikki keinot, vaikka se saattaisi sitten näyttää epätoivoiselta? Vai miten unohdan hänet? Entä jos tää vois olla sitä aidointa rakkautta? Koen olevani ihan normaali ihminen.. ..en halua uskoa, että voin rakastua ilman että olisin jollain tavalla löytänyt vastapuoliskoni..
Oon aika hukassa..
Kaipaisin apua, neuvoja ja ajatuksia.
On yli parikymppinen nuori nainen ja korviani myöten rakastunut. Stoori menee pääpiirteittäin näin; ollaan tunnettu jo useampia vuosia. Tajusin about vuosi sitten, että oon ihastunut tähän mieheen. No meille sit kehttyi romanssin tynkää, joka ei edennyt seurusteluksi asti. Miehen mielestä esteitä seurustelulle oli liikaa. Epävarma tulevaisuus asuinpaikkaa ajatellen. Ja muita esteitä, jotka hän koki tärkeäksi, vaikka mielestäni niistä olisi yhdessä kyllä selvitty.
Hän sanoi, että ehkä joskus myöhemmin kokeilemme uudestaan.. ..kun aika on parempi. En tajua... Jos hän tykkäsi myös minusta, ja en nyt kelvannut, niin miksi myöhemmin olisi eri asia? Hän tietää, että tykkäsin hänestä.. Itse luulen, että rakastan häntä. Niin oudolta kuin se tuntuukin, koska emme ole edes seurustelleet, vain lyhyt romanssi. Asiasta on jo aikaa, ja mun tunteet eivät ole haalenneet yhtään. En ole ikinä tuntenut ketään kohtaan mitään näin palavaa. Olen kokenut, mitä on todella rakastaa toista ihmistä suhteessa. Mutta tää on jotain eri luokkaa. Luulen, että hän ei välitä minusta yhtä paljon ja ei arvosta minua tarpeeksi. Mikä järki on siis haikailla tällaisen perään? En halua ajatella häntä..!! En halua, että kun luulen onnistuneeni unohtamaan, näen hänestä unia. En jaksa, että aina kun hän tulee mieleeni, alkaa itkettään.. Haluaisin ajatella häntä lämmöllä, mut en kestä tätä yksipuolista ja yksinäistä rakkautta!! Yritänkö kovemmin, että saisin hänet itselleni? Kaikki keinot, vaikka se saattaisi sitten näyttää epätoivoiselta? Vai miten unohdan hänet? Entä jos tää vois olla sitä aidointa rakkautta? Koen olevani ihan normaali ihminen.. ..en halua uskoa, että voin rakastua ilman että olisin jollain tavalla löytänyt vastapuoliskoni..
Oon aika hukassa..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mutta vaikka et halua kuulla, etkä hyväksyä, niinkun ei kukaan 2kymppinen koskaan, niin tosiasia on se, että olet vielä niin nuori, että noi tunteet on tollasia. Ne lievenee, tai järkeistyy siiitä.
Tosiasiahan lienee myös se, että jos sitä miestä olis kiinnostanut yhtä paljon, niin se ois ruvennut tohon, se vaan halusi nyt nätisti sanoa, että ei kiinnosta.
Varmaan se siis tykäs susta, mutta ei tarpeeksi, tai se ei halua yleisesti ottaen vaan halua tollasta hankalaa suhdetta.
Lyhyisiin romansseihin on helpoin jättää tunnesiteet, kun ei ole arkea, ei ole kyllästymistä, se toinen ei ehdi muuttua todelliseksi, vaan on tuollainen kaukainen rakkaus jota kaipaa ja tuntee tuskaa.
Mutta ne on käytävä läpi, eihän tunteet järkeä kysykään. Elät vaan eteenpäin, ja yrität keksiä muuta. Voithan sä yrittää kaikkes, sitten olis ainakin kaikki tehty mikä tehtävissä on, ja ei tarvis sitä harmitella, ettei koskaan olis yrittänyt. Mutta toisaalta, ei kannata hankkia sitten pakkomiellettä, vaan laittaa ittelleen rajat ja itsekunnioitusta. Että johonkin lopettaa.
Koska hyvin voipi olla, että todella, sitä miestä ei kiinnosta.
Nimenomaan, et halua uskoa. No joo, usko pois, sellasta se on.
Voihan se olla, että se on sun vastapuoliskos, mutta ei ehkä se oikea niistä, niitä kun on kuulemma 99 maailmassa jonkun uskomuksen mukaan :)
Toisaalta, jos sitä ei kiinnosta, se ei voi olla se oikea, koska sitä oikeaa kiinnostaa myös.
Aidon rakkauden tietää sitten vasta, kun se toinen on ollut ripulissa ja oksennustaudissa ja sitä on hoitanut ja silti rakastaa. Kun se tekee jotain, mitä ei voi hyväksyä, mutta valitsee sen silti. Kun se on arkinen ja tavallinen, ja ihana silti. Kun sen eteen haluaa tehdä asioita ja se tekee sun eteen, teillä on vastavuoroisuutta ja yhteisiä asioita. Asua ei tarviitse olla yhdessä, mutta kyllä vasta aika paljastaa sitten sellaisen rakkauden mikä kestää.
Voi, intohimo, säilytä se elämässä, ja tee asiat samalla palavuudella, niin tulet menestymään, niin työ-kuin rakkauselämässäkin. Käytä sitä hyväksesi äläkä sääli itseäsi sen takia. Se on lahja, että voi tuntea syvästi!
Vaikka se joskus tuntisikin hankalalta ja kiroukselta.
Nyt tunnet ihastumis-rakkautta ja intohimoa, ja olet saanut ihanan, kaihoisan romanssin: olet onnekas kuitenkin!
Kyllä niitä vielä tulee :)
Nätisti kirjoitettu tosiasioista.. Myös tämän täällä, vaikkei ihan 2kymppinen enää olekaan, on paras lukea tuo ajatuksella ja siirtyä elämässä eteenpäin, vaikka se kovin vaikealta juuri nyt tuntuukin.. :(