Maaliskuussa vaimo muutti pois (nuoruudenrakkautensa luo) ja eroprosessi käynnistettiin. Seurasi yksinäisyyttä, onnettomuutta, arkipäivän taistelua, epävarmaa uuden suhteen tavoitteluakin.
Toukokuussa samainen nainen ilmaantui jälleen elämääni nöyränä, katuvaisena, itkuisena. Teinirakkaus ei ollutkaan sitä mitä sen piti olla, ja kaiken (ympäristö, ystäväpiiri, elämäntyyli jne.) nopea muuttuminen osoittautui ylivoimaiseksi.
Onko kokemuksia vastaavista tilanteista? Erokriisi on ikään kuin sivuutettava ja samalla kohdattava paluukriisi, koska eihän tuhlaajatytön ottaminen takaisin onnistu noin vain.
Prosessi rullaa viranomaiskäsittelyssä edelleen, koska eropapereita ei suinkaan ole haettu pois. Byrokratiasta kyllä selviää, oli päätös mikä hyvänsä, mutta entäs ne tunteet... onko paluumuuttaja kyettävä ottamaan vastaan myös syvällisellä tasolla?
Toukokuussa samainen nainen ilmaantui jälleen elämääni nöyränä, katuvaisena, itkuisena. Teinirakkaus ei ollutkaan sitä mitä sen piti olla, ja kaiken (ympäristö, ystäväpiiri, elämäntyyli jne.) nopea muuttuminen osoittautui ylivoimaiseksi.
Onko kokemuksia vastaavista tilanteista? Erokriisi on ikään kuin sivuutettava ja samalla kohdattava paluukriisi, koska eihän tuhlaajatytön ottaminen takaisin onnistu noin vain.
Prosessi rullaa viranomaiskäsittelyssä edelleen, koska eropapereita ei suinkaan ole haettu pois. Byrokratiasta kyllä selviää, oli päätös mikä hyvänsä, mutta entäs ne tunteet... onko paluumuuttaja kyettävä ottamaan vastaan myös syvällisellä tasolla?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Nainen antaa anteeksi, mutta ei koskaan unohda.
Mies unohtaa, mutta ei koskaan anna anteeksi.
Miten hyvä muisti sinulla onkaan?
Jaksatko kuunnella ikuisesti v*ttuilua teostasi, sillä sinun syyksesi tämä vielä käännetään?
vastausta antaa, mutta jotain haluan sanoa kuitenkin... Olen viimeistä iltaa yhteisessä kodissa mieheni kanssa. Huomenna siirretään viimeiset huonekalut uuteen osoitteeseen, aloitan siellä elämän yhdessä tyttäremme kanssa. Olo on jotenkin... Epätodellinen... Kriisi parisuhteessa on ollut pitkä, jo kolme vuotta jatkuvaa "vatulointia"... Taustalla molempien pika-ihastumista muihin osapuoliin, yhteisen kielen katoaminen... Silti puhumme erosta kuin olisimme palaamassa vielä joskus yhteen. Onko se puolen vuoden, vuoden vai pitemmän ajan kuluttua..? Vai ei koskaan..? Ristiriitaisia tunteita. Käytännön asioiden vuoksi laitoimme eron ykkösvaiheen vireille kuukausi sitten - tuskinpa lopullista eroa ainakaan tämän vuoden puolella haemme.
Olen miehelle sanonut, ettei sanoisi "liikaa" ; ettei puhuisi mahdollisesta yhteenpaluusta, jollei todella tarkoita sitä samalla tavalla kuin minä... Olisin silloin tuo "paluumuuttaja", ehkä erilaisessa tilanteessa kuin sinun vaimosi, mutta kuitenkin... Ja haluaisin kyllä siinä tilanteessa, että olisin muutakin kuin nimi postilaatikossa...
useimmilla onnistua. Lopulta suhde johonkin kuitenkin katkeaa. Mieti itse, oletko valmis ottamaan naisen, joka lähti toisen luo kokeilemaan, onko se hänen elämänsä. Miltä tuntuu olla se, joka jätetään? Nainen palasi kyllä takaisin, mutta ehkä hänellä ei ollut muuta paikkaa ja luotti siihen, että takaisin pääsee. Onko kiva olla varalla? Sopiihan tässä lähteä kokeilemaan siipiäni, kun ukko kumminkin odottaa...? Kärjistän tässä tarkoituksella, koska joskus mieleen tulee mitä ihmeellisimpiä asioita toisen tarkoituksista.
Naisella on pahasti jokin kasvuvaihe jäänyt väliin tai vielä kesken. Tietysti takaisin palaaja pitää kyetä ottamaan syvällisellä tasolla vastaan, puida kaikki lähtöön liittyvä paska yhdessä ja erikseen. Mielessä on miljoonia asioita, joihin haluaa vastauksen: ne pitää uskaltaa myös kysyä. Jos tuosta vaan yrität sopeutua tilanteeseen, niin ei tule mitään. Pian sinulla on liitto, jossa vain ajelehdit, mutta ei sen kummempaa elämää ole.
Puikaa juttua juurta jaksain puolelta ja toiselta. Minulle mies sanoi: unohdetaan se asia. Helppo sanoa, mutta ellei asiaa keskustella pois häiritsemästä, niin se kaatuu pian päälle. Meillä kaatui.
Varsinkin, jos teillä vielä on lapsia. Ero tekee elämästä helvetin.
Tuhlaajatytölle tiukka puhuttelu ja tietyt pelisäännöt.
En suosittele noin äkkiseltään lopullista eroa.
Itse olin aivan samanlaisessa tilanteessa vuosi sitten. Vaimo otti ja lähti toisen matkaan. 3 kk:n kuluttua tuli kuitenkin toisiin aatoksiin ja tuli kyyneleet poskilla takaisin anelemaan. Annoin anteeksi, keskustelimme asioista jonkin verran ja elämä jatkui.
3kk tästä ja sain lähtöpassit toistamiseen. Nyt on harkinta-aika päättynyt ja vaimo haluaisi yrittää uudelleen. Eli sama oravanpyörä taas tarjolla.. en varmasti lähde enää itseäni kiduttamaan vaan nyt vien eron loppuun asti!
Meillä tehtiin virhe yhteenpalaamisen yhteydessä. Emme kyenneet käsittelemään asioita sitä vaativilla tasoilla. Jos harkitset yhteenpaluuta niin suosittelen parisuhdeterapiaa. Siellä saatte käsitellä asiat rauhassa ulkopuolisen puolueettomalla avustuksella. Jos molemmilla on halu yrittää ja panostaa suhteeseen ja sen korjaamiseen niin en näkisi mitään esteitä sille. Vinkkinä vain sanon.. ei kannata yrittää oikoa ja mennä sieltä mistä aita on matalin. Työmaata löytyy, se vain täytyy hoitaa kokonaan!
no mitäs sun elämääsi nyt sitten kuuluu? Teit varmsti oikein ettet enää toista kertaa hyväksynyt vaimon paluuta. Molemmilla pitää olla halu rakentaa suhdetta kriisin jälkeen. Oen itse kokenut sen, että olisin halunnut vielä rakentaa suhdetta uudelllen mutta lähtenyt mies ei enää uskonut siihen-eikä myöskään suostunut mihinkään pariterapiaan. Miten pääsit elämässä eteenpäin? Onko teillä yhteisiä lapsia?
Mieheni jätti minut puoli vuotta sitten. Silloin jotenkin uskoin että palaamme vielä yhteen. Kunhan hän miettii asioita, huomaa mitä onkaan menettänyt. Itseäni en silloin osannut ajatella vain mieheni hyvinvointia. Niinhän olin aina tehnyt.
Miehen lähdön jälkeen ajattelin kerrankin paneutua itseeni. Tutkailin itseäni ja tunteitani ja se tuskan, surun ja vihan kokeminen oli suorastaan hirveää. Mutta sieltä tuskasta löysin kuitenkin itseni, onneksi minulla oli ammattiauttaja. Pikku hiljaa jäsentelin itseäni ja opettelin luopumaan ja päästämään irti.
Kaikista tärkein voimavarani oli se kun mies totesi lähtiessään ettei rakasta minua enää. Olinkin muuttunut itsestäänselvyydeksi. Hän oli työstänyt eroa jo kuulemma usean vuoden ajan kun minä yritin pelastaa liittoni. Järjestin pariterapiat ja yhteiset jutteluhetket varaten siihen aikaa mieheni kalenterista, hän kun oli niin kiireinen. Ymmärrän nyt, että hän työsti eroa minä parisuhdetta. Aikaa raakaa, näin jälkikäteen ajateltuna.
Nyt ymmärrän etten halua elää miehen kanssa joka ei minua rakasta. En siihen muuta selittelyä tarvitse, se riittää. Nyt hänkin haluaisi palata vanhaan tuttuun "hyvinvointiin". Tosin se ei enään ole mahdollista luottamuksen kadottua. Arvostan itseäni nyt onneksi niin paljon etten siihen enään suostu. Itse asiassa en enään usko häneen ja olen huomannut että voin paremmin ilman häntä. Tosin kaipaan sitä mitä meillä joskus oli, mutta mennyt ei enään palaa, liian paljon on tapahtunut.
Usko ja luottamus häneen on kadonnut, niin pahalta kuin se välillä tuntuukin, mutta niin se vain menee. Ihmettelen itsekkin miten ne asiat voivatkin kääntyä toisinpäin. Olen ymmärtänyt sen ettei hän enään ole minusta rakkauteni arvoinen. Arvostus on mennyt, perheensä hylänneen näen sellaisena. Nyt elän lapseni kanssa kahden ja olen siitä onnellinen.
Ihmisen itsetunnon löytyminen tuntuu hienolta asialta. Minunkin vaimoni lähti, mutten ole vielä tuohon kyennyt. Ehkä joskus. Kaikkea hyvää elämääsi, olet sen ansainnut.
Hassua, minulle on käynyt samalla tavalla. Mies ilmoitti, että ei enää rakasta minua ja on kuulemma jo pari vuotta miettinyt asiaa. Olen ollut tämän ajan vain lapsenvahti ja taloudenhoitaja, itsestäänselvyys. Nyt on I-vaihe eroprosessissa menossa ja minä vielä haikailen miehen perään, voisin jopa jatkaa itsestäänselvyytenä, vaikka tiedän menettäväni loputkin itsetunnon rippeet, idiootti minä. Yritän vain nyt selvitä päivä kerrallaan, ja oikeasti yritän satsata tulevaisuuteen.
Tämä slogani lohduttaa mua:
Sulle voi olla paljon parempaa tulossa! ( Kuutamolla -elokuva)
kuuluu, nimim. "tunteet sekaisin"? Viikon olet varmasti miettinyt hurjasti asioita. Oletteko pystyneet keskustelemaan niistä vielä kotona, vai onko kriisi vielä liian kipeä?
Varmaan olette kokeilleet jotain keskusteluapuakin... Siitä olisi paljon apua, jos sille antaisi mahdollisuuden. Jos ei anna, niin yhtä tyhjän kanssa koko puhuminen. Toista ei voi pakolla muuttaa, mutta omia ajatuksiaan saa selvennettyä. Oma pää siinä on tärkein, silloin vasta voi alkaa huolehtia yhteisestä hyvästä ja toisen päästä.
Elelemme saman katon alla kuin sisarukset. Varmaankin toisiimme kiintyneinä, mutta hellimistä ja varsinkin seksuaalisuutta vältellen. Arjen asiat sujuvat vanhalla rutiinilla ja toinen on se sama vanha tuttu, jonka ajattelusta ja elämäntyylistä tietää jokseenkin kaiken.
Ero on toteutettavissa kunhan harkinta-aika on ohi... saas nähdä mikä on tunneilmapiiri silloin!
Olen miettinyt ja keskustelujakin on käyty. Olen kuitenkin varsin pessimistinen keskustelun suhteen... puhutaan ja puhutaan ja sitten käydään hetken mielijohteesta vieraissa. Ja sitten taas puhutaan, että "pitäisköhän asiaa käsitellä". Ei sellainen vastaa minun käsitystäni parisuhteesta!
Tunnesidettä ja varauksetonta rakkautta on varmaan jokseenkin mahdotonta muodostaa uudelleen. Kurja ajatus, toden totta.
yrittäkää selviytyä kriisistänne. En sano, että teidän pitäisi olla yhdessä vain lasten takia, mutta yhdessäolevat vanhemmat ovat lapsille todella arvokas asia. Vaikka nykyään eroa tahdotaan pitää yleisenä ja kivuttomana prosessina lapsille, asia ei ole niin. Olen itse saanut kokea nuorempana vanhempieni eron, ja siinä ei ollut mitään kivutonta.
Vaikka sanot olevasi pessimistinen keskustelun suhteen, se olisi niitä harvoja keinoja selvittää asia. Niin kuin monet ovatkin jo ehdottaneet parisuhdeterapeuttia, olen samaa mieltä että puolueeton osapuoli, toisi asian käsittelyyn uutta näkökulmaa. Ja vaikka parisuhdeterapia ei auttaisikaan korjaamaan suhdettanne, on siitä varmasti apua sinulle itsellesi.
Mitä menetätte jos käytte parisuhdeterapiassa edes kerran? (Materialistisista asioista tietenkin rahaa) On mahdollista, että pystytte muodostamaan uudenlaisen, hyvän tunnesiteen toisiinne ja rakastamaan toisianne. Se ei toki ole helpoin tie, mutta mieti olisiko se sinusta tavoittelemisen arvoista? Mieti tulevaisuutta, kenen kanssa haluat viettää seuraavat vuodet? Ihanteellista olisi ehkä viettää ne vaimosi kanssa (esim. hoitaa yhdessä mahdollisia tulevia lapsenlapsia, viettää eläkepäiviä yhteisten harrastusten parissa) Ihanteellinen tilanne, joka vaatii valtavasti työmaata ja TAHTOA. On myös mahdollista, että ette löydä enää "yhteistä säveltä" parisuhdeterapeutin avusta huolimatta. Silloin olet ainakin yrittänyt pelastaan avioliittosi ulkopuolisen avun turvin ja tehnyt kaikkesi avioliiton eteen.
Jos avioliitossa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms kannattaa avioliiton puolesta aina taistella. Vaikkakin olen sitä mieltä, että pettäminen on kamalinta mitä kumppanille voi tehdä. Sellaisen asian anteeksi antaminen on äärimmäisen vaikeaa.. mutta mahdollista.
Toivon sinulle paljon voimia tulevaisuuteen!