Mä olen vuosikausia taistellut painoni kanssa. Itse asiassa sain jo 10 vuotiaana päähäni että olen lihava ja minun pitää laihduttaa. Olin tuolloin täysin normaali painoinen ja äidin mukaan söinkin ihan normaalisti perheen ruokahetkillä. Mutta itse olin sitä mieltä et paino piti saada missin mittoihin. Pitkä kun olen aina ollut. Mutta jo kuudennella luokalla painoni oli yli 60kg. Pituutta tuolloin minulla oli 168cm. No siitä olen venähtänyt vielä 9cm ja vuosiakin on kulunut 20.
Näihin vuosiin mahtuu paljon nälän näkemistä, paastoamista, ahmimista ja oksentamista. Minulla on diagnosoitu BED siihen liittyen satunnaisia bulimian oireita. En ole koskaan oksennellut montaa kertaa päivässä. Ensimmäisen lääkkeen sain vuonna 2000. Se oli seronil. No senkin vaikutus vuosien saatossa hävisi. Aluksi vaikutukset olivat positiivisia ja sain hallitua syömiseni. Nyt on neljäs lääke menossa ja se on masennus/ahdistuslääke. 7 vuotta sitten elämäni koki kovan kolauksen ja sairastuin masennukseen. Paino alkoi nousta. Se nousi ensin yli 80, sitten vuonna 2004 yli 90 ja nyt se on ollut vuodesta 2005 yli sadan. Laihdutusyrityksiä on vaikka millä mitoin. Olen kokeillut painonvartioita pariin otteeseen, VHH:ta South Beachin muodossa (joskin se nyt ei ole ihan täysin VHH). Olen käynyt terapiassa, ravitsemusneuvojalla sekä psykiatrilla. Ja aina vaan tämä sama saatanan kierre jatkuu. Jaksan terveellisiä elämätapojani parista viikosta kolmeen sitten sorrun. Ja minulla se sortuminen ei olekaan mikään yksi tai kaksi päivää. Vaan se on pari kuukautta masennusta ja ruoan mättäämistä.
Olen tuolloin kun jonkinlaisess transsissa. Kannan kaupasta litratolkulla limsaa, tilaan kotiin pizzoja ja kebabia, ostan karkkia, suklaata, limsaa. Syön leipäpaketin hyvillä päällysillä majooneesin kanssa ihan tuosta vain. Yksinäisyyteeni juon myös olutta ja siideriä pullotolkulla. Alkoholi tuo hetken helpotuksen ja onhan huppelissa ihan kiva olla. Mutta se myös laukaisee ahmimisen. Ja koko ajan on vain ajatus että huomenna, huomenna tämä loppuu. No tuleehan se päivä sitten taas kun saan ruokavalion kuntoon. Eli säännölliset ruoka-ajat ja paljon kasviksia.
Se tässä on posiitiivista, että painoni ei ole noussut enää reiluun puoleetoista vuoteen. Mutta eipä se ole paljon laskenutkaan. Pituutta minulla on 177cm ja painoa oli tänä aamuna 105,4.
Lihominen on siitä jännä juttu, että sitä ei huomaa. Kieltäminen onnistuu oikein hyvin. Peilistä katsoo samat silmät kuin ennen. Ja välillä kokovartalopeilistä katsoessa kroppa ei näytä "valaalta tai muodottomalta läskipossulta". Mulla on siitä jännä vartalomalli että mulla on painosta huolimatta säilynyt selkeä vyötärö sekä lantion kaari. Rinnat ovat suuret. Sääret ovat pitkät ja hoikat.
Mutta tuossa pari viikkoa sitten otin itsestäni valokuvan pelkissä alusvaatteissa. Ja siinä se todellisuus iski päälle! Ei käy enää kieltäminen että "en minä ole lihava, vaan hieman pyöreä." Vaikka vatsamakkara ei seistessä erotu roikkuvana renkaana, on minulla aivan liian suuri vyötärönympärys. Ei voi enää lähteä kesällä hameessa liikenteesen kun reidet hankaavat yhteen ja tulee hiertymä. Senkin olen pystynyt niin kauan kieltämään vaikka olen ostanut (tosi harvoin kyllä vaateostoksilla nykyään käyn) koon 44/46 xl tai 2xl vaatteita. Vaatteita katsellessa ajattelee että hei, eiväthän nämä näytä miltään teltoilta, eivätkä farkut sellaisilta että niihin mahtuisi kaksi.
Viimeinen pisara minulle nyt oli kun luin lääkärin minusta kirjoittamaa tekstiä, jossa hän kertoi "potilaan olleen hieman obeesi". Meinasin oksentaa. Ensin iski taas kieltämys ja suuttumus että en varmana ole mikään obeesi, mutta sitten se mieli taas vaihtui. Kyllä minä olen hyvin lihava. Jos peili ei aina kerro sitä, niin vaaka ja painoindeksi kyllä kertoo. Viimeisin niitti on ollut se kun olen alkanut kärsimään kovista niskasäryistä sekä selkäkivuista etenkin töissä (olen hoitoalalla) sekä verensokerini oli mitattaessa viimeeksi 5,9. Onneksi verenpaine on vielä normaali. Ainoastaan alapaine on nyt ollut aavistuksen korkea ollen jotain 85. Mutta suunta on huono. Sairastun kohta metaboliseen oireyhtymään.
Kuinka paljon odotan ja toivon sitä, että voisin ostaa kauniita vaatteita ja näyttää hyvältä valokuvissa. Ehkäpä silloin voisin tavata jonkun miehenkin enkä olisi niin yksinäinen. Myös viimeisestä seksikerrasta on niin paljon aikaa että sitä ei enää tehdä varmaan edes samalla tavalla!
Mutta mitä voin tehdä sen estämiseksi etten taas parin viikon sisällä sorru kuukausien ahmimiseen? Olen kokenut sen NIIN monta kertaa. Tavoitepaino olisi 35 kilon päässä ja se tuntuu niin mahdottomalta. Siksi päätinkin nyt että yritän tiputtaa 10 kg. Se ei vielä ole paljon. Ja siihen minun on pystyttävä!!!
Miten saan pidettyä yllä sitä hyvää traivia joka nyt on päällä?
Kertokaa minulle omia kokemuksianne vastaavasta! Odotan niitä innolla. Ja kiitos kun jaksoit lukea.
Hyvää ja kevyttä kesää kaikille! :)
Näihin vuosiin mahtuu paljon nälän näkemistä, paastoamista, ahmimista ja oksentamista. Minulla on diagnosoitu BED siihen liittyen satunnaisia bulimian oireita. En ole koskaan oksennellut montaa kertaa päivässä. Ensimmäisen lääkkeen sain vuonna 2000. Se oli seronil. No senkin vaikutus vuosien saatossa hävisi. Aluksi vaikutukset olivat positiivisia ja sain hallitua syömiseni. Nyt on neljäs lääke menossa ja se on masennus/ahdistuslääke. 7 vuotta sitten elämäni koki kovan kolauksen ja sairastuin masennukseen. Paino alkoi nousta. Se nousi ensin yli 80, sitten vuonna 2004 yli 90 ja nyt se on ollut vuodesta 2005 yli sadan. Laihdutusyrityksiä on vaikka millä mitoin. Olen kokeillut painonvartioita pariin otteeseen, VHH:ta South Beachin muodossa (joskin se nyt ei ole ihan täysin VHH). Olen käynyt terapiassa, ravitsemusneuvojalla sekä psykiatrilla. Ja aina vaan tämä sama saatanan kierre jatkuu. Jaksan terveellisiä elämätapojani parista viikosta kolmeen sitten sorrun. Ja minulla se sortuminen ei olekaan mikään yksi tai kaksi päivää. Vaan se on pari kuukautta masennusta ja ruoan mättäämistä.
Olen tuolloin kun jonkinlaisess transsissa. Kannan kaupasta litratolkulla limsaa, tilaan kotiin pizzoja ja kebabia, ostan karkkia, suklaata, limsaa. Syön leipäpaketin hyvillä päällysillä majooneesin kanssa ihan tuosta vain. Yksinäisyyteeni juon myös olutta ja siideriä pullotolkulla. Alkoholi tuo hetken helpotuksen ja onhan huppelissa ihan kiva olla. Mutta se myös laukaisee ahmimisen. Ja koko ajan on vain ajatus että huomenna, huomenna tämä loppuu. No tuleehan se päivä sitten taas kun saan ruokavalion kuntoon. Eli säännölliset ruoka-ajat ja paljon kasviksia.
Se tässä on posiitiivista, että painoni ei ole noussut enää reiluun puoleetoista vuoteen. Mutta eipä se ole paljon laskenutkaan. Pituutta minulla on 177cm ja painoa oli tänä aamuna 105,4.
Lihominen on siitä jännä juttu, että sitä ei huomaa. Kieltäminen onnistuu oikein hyvin. Peilistä katsoo samat silmät kuin ennen. Ja välillä kokovartalopeilistä katsoessa kroppa ei näytä "valaalta tai muodottomalta läskipossulta". Mulla on siitä jännä vartalomalli että mulla on painosta huolimatta säilynyt selkeä vyötärö sekä lantion kaari. Rinnat ovat suuret. Sääret ovat pitkät ja hoikat.
Mutta tuossa pari viikkoa sitten otin itsestäni valokuvan pelkissä alusvaatteissa. Ja siinä se todellisuus iski päälle! Ei käy enää kieltäminen että "en minä ole lihava, vaan hieman pyöreä." Vaikka vatsamakkara ei seistessä erotu roikkuvana renkaana, on minulla aivan liian suuri vyötärönympärys. Ei voi enää lähteä kesällä hameessa liikenteesen kun reidet hankaavat yhteen ja tulee hiertymä. Senkin olen pystynyt niin kauan kieltämään vaikka olen ostanut (tosi harvoin kyllä vaateostoksilla nykyään käyn) koon 44/46 xl tai 2xl vaatteita. Vaatteita katsellessa ajattelee että hei, eiväthän nämä näytä miltään teltoilta, eivätkä farkut sellaisilta että niihin mahtuisi kaksi.
Viimeinen pisara minulle nyt oli kun luin lääkärin minusta kirjoittamaa tekstiä, jossa hän kertoi "potilaan olleen hieman obeesi". Meinasin oksentaa. Ensin iski taas kieltämys ja suuttumus että en varmana ole mikään obeesi, mutta sitten se mieli taas vaihtui. Kyllä minä olen hyvin lihava. Jos peili ei aina kerro sitä, niin vaaka ja painoindeksi kyllä kertoo. Viimeisin niitti on ollut se kun olen alkanut kärsimään kovista niskasäryistä sekä selkäkivuista etenkin töissä (olen hoitoalalla) sekä verensokerini oli mitattaessa viimeeksi 5,9. Onneksi verenpaine on vielä normaali. Ainoastaan alapaine on nyt ollut aavistuksen korkea ollen jotain 85. Mutta suunta on huono. Sairastun kohta metaboliseen oireyhtymään.
Kuinka paljon odotan ja toivon sitä, että voisin ostaa kauniita vaatteita ja näyttää hyvältä valokuvissa. Ehkäpä silloin voisin tavata jonkun miehenkin enkä olisi niin yksinäinen. Myös viimeisestä seksikerrasta on niin paljon aikaa että sitä ei enää tehdä varmaan edes samalla tavalla!
Mutta mitä voin tehdä sen estämiseksi etten taas parin viikon sisällä sorru kuukausien ahmimiseen? Olen kokenut sen NIIN monta kertaa. Tavoitepaino olisi 35 kilon päässä ja se tuntuu niin mahdottomalta. Siksi päätinkin nyt että yritän tiputtaa 10 kg. Se ei vielä ole paljon. Ja siihen minun on pystyttävä!!!
Miten saan pidettyä yllä sitä hyvää traivia joka nyt on päällä?
Kertokaa minulle omia kokemuksianne vastaavasta! Odotan niitä innolla. Ja kiitos kun jaksoit lukea.
Hyvää ja kevyttä kesää kaikille! :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
BMI:si on 33,6 = merkittävä lihavuus. Sinun kannattaa laihduttaa, jos se vain onnistuu psyyken puolelta. Tuolla laihduttajien tukiryhmissä on ryhmiä, joissa on muita samanpainoisia laihduttajia (esim aurinko). Ehdotan, että ilmoittaudut johonkin mukaan kirjoittelemaan ja laihduttamaan ja saat samalla vertaistukea.
Itse olen seilannut melkein kaikki sh läpi,eikä loppua näy.Mullakin oli aika jolloin kielsin läkeyteni ja vetelin ruokaa kun transsissa sen enempää miettimättä,välittämättä tai tuntematta.Kun havahduin oli bmi oli kivunnut lukemaan 38,6.
Jotain oli tehtävä jo pelkän terveyden kannalta ja alotin painon pudottamisen terveellisesti ja hallitusti.
En oikeen vieläkään tiedä missä vaiheessa annoin taas pikkurillin sille pedolle joka mieleni sopukoissa uinui,mutta se vastasi ja vei mennessään.
Nyt lyhyen ajan sisällä bmi on tippunut 22,8 mikä sekin on ihan liian paljon.Ennen olisin ollut iloinen tästä pudotuksesta,mutta nyt olen masentuneempi ja ahdistuneenpi kun alottaessani.
Antaisin mitä vaan,jos aikoinaan laihduttamisen sijaan olisinkin vaan opetellut rakastamaan ja hyväksymään itseni sellaisena kun olen kiloineen päivineen.
Vihaan aamuja jolloin tuntuu,että en saa henkeä.Tuntuu kun olisin paikassa missä on niin pimeätä ja ahdasta,että voin hädintuskin liikkua ja hengittää.Haluaisin niin kovasti pois,mutta en vaan löydä ovea,enkä edes tiedä haluanko todella ulos.Osa minusta haluaa ja osa ei.
Opetelkaa ihmiset rakastamaan ja hyväksymään itsenne sellaisena kun olette.
Laihuus ei edes normaalipaino ole tämän helvetin veroisia.