Eli kysymys kuuluu, mitä se oikeasti tarkoittaa (mistä termi tulee jne), miten sen ymmärrätte?
Kysyn siksi, että kun erosin yli 10 vuoden liitosta olin valtavan helpottunut ja täynnä elämäniloa (eroa puitiin meillä todella pitkään). Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa alkoi kiihkeä suhde joka alun valtavan ihastuksen jälkeen muuttui satunaisemmaksi seksisuhteeksi kunnes pitkällisten jahkailujen jälkeen päättyi siihen että mies alkoi seurustella toisen naisen kanssa.
Nyt mietin jatkuvasti mitä tein väärin, olinko oma itseni jne (en varmaan, koska halusin vain hullun lailla nauttia tästä suhteesta tekemättä lainkaan mitään sitovia tulevaisuuden suunnitelmia tms.). Emme koskaan puhuneet suhteemme laadusta esimerkiksi.
Tuntuu että olen surrut tätä suhdetta jo enemmän kuin pitkää parisuhdettani ja tästä pähkäilystä on tullut minulle melkein pakkomielle. Tajuan itsekin että se on ihan hullua, rakastinhan taatusti ex-miestäni enemmän ja pidempään kuin tätä miestä, jota en vieläkään kunnolla edes tunne.
Mietin onko mahdollista, että olen jotenkin kieltänyt alkuperäisen erosuruni ja "siirtänyt" sen tähän mittakaavassaan paljon pienempään suhteeseen ja mieheen?
Tämä voi nyt kuulostaa omituiselta psykologiselta hölynpölyltä, mutta olisi kiva kuulla onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Kysyn siksi, että kun erosin yli 10 vuoden liitosta olin valtavan helpottunut ja täynnä elämäniloa (eroa puitiin meillä todella pitkään). Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa alkoi kiihkeä suhde joka alun valtavan ihastuksen jälkeen muuttui satunaisemmaksi seksisuhteeksi kunnes pitkällisten jahkailujen jälkeen päättyi siihen että mies alkoi seurustella toisen naisen kanssa.
Nyt mietin jatkuvasti mitä tein väärin, olinko oma itseni jne (en varmaan, koska halusin vain hullun lailla nauttia tästä suhteesta tekemättä lainkaan mitään sitovia tulevaisuuden suunnitelmia tms.). Emme koskaan puhuneet suhteemme laadusta esimerkiksi.
Tuntuu että olen surrut tätä suhdetta jo enemmän kuin pitkää parisuhdettani ja tästä pähkäilystä on tullut minulle melkein pakkomielle. Tajuan itsekin että se on ihan hullua, rakastinhan taatusti ex-miestäni enemmän ja pidempään kuin tätä miestä, jota en vieläkään kunnolla edes tunne.
Mietin onko mahdollista, että olen jotenkin kieltänyt alkuperäisen erosuruni ja "siirtänyt" sen tähän mittakaavassaan paljon pienempään suhteeseen ja mieheen?
Tämä voi nyt kuulostaa omituiselta psykologiselta hölynpölyltä, mutta olisi kiva kuulla onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
minullakin,tavattiin vaan silloin tällöin laastarin kanssa,ja hän tuli heti eroni jälkeen elämääni.
Kun laastarisuhde päättyi,surin todella avioeroani ja kadutti,miksi erosin,oli myös kova ikävä ex-aviomiestä,vaikka hän jo uudessa suhteessa.
Kyllä minulla oli sellaista,että tavallaan laastari autto minua eron jälkee,että selvisin paremmin,mutta tunne yllätti kun laastarisuhde loppu.
Niin,surinkin avioeroani,en niinkään laastaria?
En tiedä. Itse ymmärrän laastarisuhteen siten, että tavalla tai toisella se auttaa pääsemään edellisessä suhteessa tapahtuneista asioista yli. Mutta onko tuo pitkän suhteen jälkeistä "vipinän kaipuuta", jota täytit vai laastarisuhde? Tottakai se eromorkkis/poteminen voi tulla vipinän jälkeenkin. Jokatapauksessa asia tuli tehtyä, joten älä jää sitä vellomaan onko kyseessä laastari- vai mikä suhde.
Itse taidan ymmärtää laastarisuhteet laajemmin. Eli perinteisen mieltämän lisäksi ymmärrän, että lastaarisuhteessa voidaan myös laastaroida íhmistä kuuntelemalla ja olemalla olkapäänä ihmiselle, joka voinut menettää uskonsa parisuhteisiin huonojen kokemusten jälkeen. Osoittamalla esimerkiksi, että kaikki kumppanit eivät petä, valehtele tai mitä tahansa. Nämä joko jumittuvat laastarisuhteiksi tai sitten kun haavat on parantuneet, jää tuo laastari-etuliite pois. Eli kyse voi olla ihan normaalistakin tukemisesta ja auttamisesta, jota parisuhteessa yleensä harrastetaan, kyseessä on vain ex-suhteesta aiheutuneet pelot tai muut "traumat". Sitten on se "virallisempi", jossa laastarisuhde on suhde, jonka huumalla vain lykätään sitä, että ero käsitellään pois. Joka on lopulta outoa, sillä eihän siinä mitään lopulta laastaroida ja paranneta vaan hoetaan, että haavaa ei ole. Sitten suhteen jälkeen pistetään vasta se oikea laastari. Eli laastarisuhde voi olla hyvä tai huono.
Mutta nousi tosiaan kysymys tuosta, että käsitteleekö ihminen välttämättä heti eron jälkeen eroaan? Vai voiko asia ja käsittelyvimma iskeä vasta jälkikäteen - riippumatta siitä, onko siinä ollut parisuhde tai muu viritys. Sillä kyllähän sitä on kuullut ihan ilma mitään laastariviittauksia, että pitkän parisuhteen jälkeen on into päästä kokemaan esim. se ensi-ihastuksen tunne ja "päästä baanalle".
Niin eroni ei johtunut pettämisistä tms. vaan exäni masennuksesta ja siitä johtuvasta "näköalattomuudesta" ja eroon kasvamisesta. Ero oli yhdessä sovittu ja kävimme mm. terapiassa.
Varmaan kyllä tämä ns. laastarini oli sitä bilettämisvaihetta. Toisaalta näin eronneena sekin nyt tavallaan vielä jatkuu, kun uutta kumppania ei ole.
Mutta oikeasti tunnen myös aikamoista häpeää siitä, että suren enemmän tätä "puolituntematonta" miestä joka itse asiassa petti minua ja oli siten paljon epäluotettavampi kuin exäni, joka masennuksestaan huolimatta oli ns. "parempi" mies.
Huh, jo tämän kirjoittaminen helpotti.
helpottaa. Noi ajatukset on vaan päästettävä itselle täysin päivänvaloon ja pois sydämeltä.
Ja tehän siis olitte yrittäneet kaikkene (terapiat) ja sovussa pääsitte ratkaisuun. Ajatusta erosta olitte varmaan käsitelleet jo aikaisemmin. Tuossa puolituntemattomassa taas tuli shokki ja yllättävä tapahtuminen (pettäminen) ja tuskin niin sovussa asiasta kävitte keskustelua. Eli tottakai tapahtumat surettaa. Petetyksi tuleminen voi tuntua kamalalta, oli se toinen millainen tahansa. Ei se, miten suree ole verannollista siihen, että rakastiko tai arvostiko enemmän. Te vain hoiditte eroa edeltävän ajan ja eronkin paremmin kuin joissakin muissa tilanteissa ja siten surua ei ole niin paljon, kuin jos äkkipikaan erottu ja olisi jäänyt vaivaamaan, että jotain olisi vielä voinut tehdä. Te saitte vakituisemmassa suhteessa yrittää ja prosessoida eron mahdollisuutta enemmän ja yrititte.
tarkoittaa ihan mitä tahansa kukin haluaa :).
Itselläni on ero takanapäin. Mutta ennen eroa minulla oli muutama lyhyehkö suhde toisiin miehiin - jopa yksi yhdenyönsuhde (joita olen aina karttanut..)! Nyt olen yhdessä pitkäaikaisen rinnakkaissuhteeni kanssa. Hänen kanssaan tunnen olevani "kotona".
Oma rakkauteni exää kohtaan ei ollut koskaan oikein ystävyyttä kummempaa. Ei intohimoa, ei oikeastaan muuta yhteistä kuin lapset. Exä muuttui itsensä vastakohdaksi matkan varrella ja parisuhde hänen kanssaan ahdisti. Ahditus puolestaan ei tullut hetkessä vaan pikkuhiljaa - vuosia yhä enemmän ja enemmän. Olikin järkyttävää huomata, miten helposti sitä uskoo toisen lupauksiin. Vasta kun ex oli 10 vuotta sanonut toiveisiini saman vastauksen, alkoi minulla raksuttaa; kaikki ei todellakaan ole kohdallaan, vaikka niin yritin itselleni aina selittää "onhan niitä paljon huonompiakin miehiä". Jokatapauksessa liittomme oli varsin loppuunpalanut erotessamme. Huokasin vain helpotuksesta. Surin lähinnä sitä, että juuri minuny täytyityöstää ero alusta loppuun - ex ei tehnyt mitään. Ei sinänsä ihme, sillä hän oli jo pitkään ollut masentunut eikä ollut löytänyt paikkaansa elämässä vielä lähempänä viittäkymmentäkään.
Minulla oli merkillistä se, että olin hyvin mustasukkainen rinnakkaissuhteestani! Itselläni on yhä enemmän miehiä ystävänä kuin naisia. Kuvittelin, että minun olisi helpompaa sulattaa myös rinnakkaissuhteeni työkaverit, jotka ovat suurimmaksi osaksi naisia. No - nyt olen saanut selitettyä itselleni miten tämä homma menee - ja olen rauhoittunut. Ja jos tämä suhde joskus päättyy - miten tahansa - niin eihän sille mitään voi.
Siksi mielestäni myös sinä mietit aivan turhaan mitä teit väärin, kun tuo mies jätti. Et sinä mitään väärin tehnyt - mies vain valitsi toisin. Enkä ymmärrä miksi ihmiset yleensäkin masentuvat, kun toinen lähtee. Miksi he aina ajattelevat, että "onni" meni. Joskus se nimittäin voi olla suurempi onni, että toinen lähtee - ja säästyy ties miltä vaikeilta asioilta, jotka hänen kanssaan olisivat tulleet eteen! Kun toinen lähtee, niin päällimmäisenä tulisi ajatus "mene sitten, ei väkisin". Sen verran ylpeyttä pitää olla :D.
Näinhän se on ja näin olen ajatellutkin, tai yrittänyt ajatella :) Osasyy tähän pähkäilyyn taitaa olla se, että laastarini on ottanut minuun myöhemmin yhteyttä ja antanut ymmärtää että meistäkin olisi voinut tulla jonkinlainen pari, mutta asiat menivät toisin. Eli se haikailu tai epävarmuus omista valinnoista on tullut osittain sieltäkin suunnalta.
Minulla on ollut nyt niitä yhden illan suhteitakin eli todellakin sitä biletysvaihetta. En niitä varsinaisesti tuomitse, mutta kyllähän niistä aika ontto olo jää. Laastari tuli aika pian eron jälkeen.
Oikeasti en tiedä olenko edes valmis uuteen suhteeseen, pitkä liittoni oli sen verran raskas että en ainakaan koskaan halua mennä enää siihen, että elämä pyörii miehen (tai hänen ongelmiensa) ehdoilla. Ja luulen, että sitä tämä laastarini olisi jotenkin vaatinut, hän oli aika voimakastahtoinen ja nopea käänteissään. Aivan erilainen kuin exäni, joka oli myös tavattoman saamaton.
eli sikäli varmasti kaikki on mennyt niin kuin on pitänytkin.. :)
Ehkä suret siksi, että mies oli renttu ja sinä kuitenkin vielä rakastumisvaiheessa. Naiset rakastuvat renttuihin, miksihän ne tuntuvat mielenkiintoisilta ja niiden perään haikaillaan vaikka järki sanoo aivan muuta.
Ensimmäinen ero oli jo työstetty, mutta tämä saattoi tulla puskista eli oli löytänyt toisen, jonka kanssa haluaa ainakin yrittää. Kai se surettaa, nimittäin toiseksi jääminen.
Laastareitakin on monenlaisia, on niitä ihmisiä, joilla on kanttia sanoa, että tämä on vain surun/yksinäisyyden lievitystä ja ei ole valmis mitenkään vakavaan suhteeseen. Toiset eivät tajua omaa rikkinäisyyttään vaan yrittävät leipoa suhdetta väkisin, yksin ei uskalleta jäädä.
Kannattaa tutustua omaan itseen ja tehdä sitten niitä valintoja.