Olen parikymppinen nuori nainen, pari vuotta suhdetta takana. Näistä eka vuosi etäsuhdetta, toinen asuttu yhdessä.
Kihloihinkin päädyttiin miehen aloitteesta ennen kuin muutimme yhteen. Se tuntui liian nopealta toiminnalta jo silloin, mutta olin romanttisesti rakastunut ja arvelin, että jos perun lupaukseni mennä kihloihin, niin se tarkoittaa samaa kuin suhteen päättyminen.
Mieheni on minus yli kymmenen vuotta vanhempi ja tietää kai mitä tahtoo. Itse huomaan miettiväni aivan liiaksi muita miehiä, toisenlaista elämää. Suhteeseemme on mahtunut tähän mennessä jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja niiden vuoksi olen ollut päivät yksin kotona melkein koko vuoden.
Ystäviä meillä ei oikein ole kummallakaan, eikä sen myötä omia harrastuksia, kuten baarissa käymistä. Itse olen tänä aikana käynyt n. pari kertaa ulkona tuulettumassa.
Koska tienestimme ovat olleet tosi vähäisiä koko vuoden, ymmärrän, ettemme oikein ole pystyneet käymään missään. Miehen intohimot ovat kalliita toteuttaa, tavisbaareista hän ei pidä. Siksi illat, arkena ja viikonloppuna menevät kotona telkkaria tuijotellessa.
Ensi syksynä minulla alkavat opiskelut vieraalla paikkakunnalla. Ehkä se tuo lisää minun elämääni, mutta mistä saisin potkua meidän suhteeseemme?
Seksikin tökkii usein ja pahasti, parhaimmillaan 1krt/vko, mutta usein harvemmin, alussakaan sitä ei ollut kovin usein. Silloin kun sitä on, niin se kyllä on äärimmäisen tyydyttävää, mutta sepäs siinä onkin...kun olen varustettu tosi aktiivisella seksivietillä, ja toinen kokee, että painostan kaiken aikaa, vaikken tietoisesti edes tarkoita. Meillä lienee sukupuoliroolit vähän nurinkurisesti...
Eipä siis ihme, että vieraat miehet tunkevat uniini ja usein myös valvekuviini...tuntuu että jopa koko miesmakuni on muuttunut näiden muutaman vuoden saatossa. En ole mikään huippukuntoinen/-näköinen itsekään, mutta ainakin vaatteet päällä ihan hyvännäköinen, saan katseita kadulla kävellessä jne. Tuntuu siltä, että haluaisin testata viehätysvoimaani vielä ihan vapaana, ehkä minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen laisinkaan?
Mutta kun en haluaisi erota, vaan löytää jonkin ratkaisun. Älkää sanoko, että "osta hienoja alusvaatteita tai seksileluja", kokeiltu on.
Kihloihinkin päädyttiin miehen aloitteesta ennen kuin muutimme yhteen. Se tuntui liian nopealta toiminnalta jo silloin, mutta olin romanttisesti rakastunut ja arvelin, että jos perun lupaukseni mennä kihloihin, niin se tarkoittaa samaa kuin suhteen päättyminen.
Mieheni on minus yli kymmenen vuotta vanhempi ja tietää kai mitä tahtoo. Itse huomaan miettiväni aivan liiaksi muita miehiä, toisenlaista elämää. Suhteeseemme on mahtunut tähän mennessä jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja niiden vuoksi olen ollut päivät yksin kotona melkein koko vuoden.
Ystäviä meillä ei oikein ole kummallakaan, eikä sen myötä omia harrastuksia, kuten baarissa käymistä. Itse olen tänä aikana käynyt n. pari kertaa ulkona tuulettumassa.
Koska tienestimme ovat olleet tosi vähäisiä koko vuoden, ymmärrän, ettemme oikein ole pystyneet käymään missään. Miehen intohimot ovat kalliita toteuttaa, tavisbaareista hän ei pidä. Siksi illat, arkena ja viikonloppuna menevät kotona telkkaria tuijotellessa.
Ensi syksynä minulla alkavat opiskelut vieraalla paikkakunnalla. Ehkä se tuo lisää minun elämääni, mutta mistä saisin potkua meidän suhteeseemme?
Seksikin tökkii usein ja pahasti, parhaimmillaan 1krt/vko, mutta usein harvemmin, alussakaan sitä ei ollut kovin usein. Silloin kun sitä on, niin se kyllä on äärimmäisen tyydyttävää, mutta sepäs siinä onkin...kun olen varustettu tosi aktiivisella seksivietillä, ja toinen kokee, että painostan kaiken aikaa, vaikken tietoisesti edes tarkoita. Meillä lienee sukupuoliroolit vähän nurinkurisesti...
Eipä siis ihme, että vieraat miehet tunkevat uniini ja usein myös valvekuviini...tuntuu että jopa koko miesmakuni on muuttunut näiden muutaman vuoden saatossa. En ole mikään huippukuntoinen/-näköinen itsekään, mutta ainakin vaatteet päällä ihan hyvännäköinen, saan katseita kadulla kävellessä jne. Tuntuu siltä, että haluaisin testata viehätysvoimaani vielä ihan vapaana, ehkä minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen laisinkaan?
Mutta kun en haluaisi erota, vaan löytää jonkin ratkaisun. Älkää sanoko, että "osta hienoja alusvaatteita tai seksileluja", kokeiltu on.
Vastaukset 7
Vanhimmat
merkittävä luonne-ero, josta alkuaikoina ajattelin lähinnä itsekkäästi, että voihan toinen muuttua minun mukanani, vaikka yhtä hyvinhän asiaa voisi ajatella toisinkin päin. Hän on tosi järjestelmällinen ja tarkka minuun verrattuna, sama on erilaisten menojen kanssa. Kaiken pitää mennä etukäteen suunnitellusti ja seremoniallisesti (myös arjessa), tai reissu on hänen mielestään lähes piloilla. Itse taas olen näiden asioiden suhteen tottunut erilaiseen "ex tempore"-kulttuuriin, jossa lähdetään tuollaisille päivän pituisille reissuille hetken mielijohteesta.
teidän kannattaisi yrittää tehdä niitä ex tempore juttuja. vaikeampaahan se on tieten jos on pee aa, eikö oikein ole kavereita kummallakaan, mutta edes jotain pientä. kuinka vanhoja olette? Ja miten tiukilla olette varallisesti?
Entä jos alatte säästää rahaa vaikka interrail matkaan ensi kesäksi? Se on sellaista seikkailullista ex tempore juttua. Piristäisi myös seuraavaa talvea ku reissua voi vähän suunnitella ja etsiä mielenkiintoisia kohteita euroopasta. Yrittäkäähän keksiä jotain.
Itse on aikalailla kaltaisesi, joka kaipaa seikkailuja, mutta kuitenkin myös parisuhdetta. Minulle kävi tuuri, sillä olen löytänyt aika lailla samankaltaisen miehen. Olen 20-vuotias ja olemme seurustelleeen poikaystäväni kanssa 5-vuotta. Haluamme olla kaikessa mukana ja tulla ja mennä, mutta yhdessä. Molemmat pelkäämme hidasta kuolemaa, kotisleikkejä liian nuorena. Ymmärrän poltteesi, ja uskon että miehesi voisi innostua seikkailuihin, kunhan niitä ei ole liikaa.. jos koti-ihminen hänkin on.
Kuitenkin tosiaan mielestäni teille olisi ehdottoman tärkeää, että tekisitte jotain, koska muuten suhde varmasti kaatuu.. sinun aloitteestasi. Kuolet ja kuihdut ja lopulta inhoat miestäsi, kun hän on este sinun elämällesi.. ja ero tulee.
Uskon että kunhan elämän ilo löytyy ja teistä tulee parhaat kaverit, niin myös seksielämä paranee ikään kuin siinä sivussa..
Ensinnäkin, toista ihmistähän ei voi muuttaa. Mutta kompromissejahan voi aina tehdä eli kumpikin voi tulla jonkin verran vastaan. Olen itse parisuhteissani pyrkinyt siihen, että kumppani hyväksytään sellaisen kuin hän on ja tietyissä asioissa, mitkä osoittautuvat ristiriidoiksi, voidaan keskustella rauhallisesti ja päästä jonkinlaiseen ratkaisuun. Mä itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että parisuhteessakin kummallakin täytyy olla myös omia menoja ja kavereita ja myös yksin kotona vietettävää aikaa, jolloin saa tehdä ihan mitä haluaa. Sellainen antaa parisuhteen molemmille osapuolille omaa tilaa ja siten sen kumppanin kanssa vietetty aika on 'laatuaikaa'. Mä itse huomaan, että työmatkojen jälkeen ja kavereiden kanssa vietetyn ajan jälkeen on entistäkin mukavampi mennä kotiin. Myös kumppanistani huomaan hänen kiinnostuksensa aivan eri tavalla :) Myös se, että molemmilla on eri työ/opiskelupaikat, saa illat tv:n ääressä/iltalenkit/yhteisen ruuan laiton/juttelun päivän tapahtumista tuntumaan laatuajalta. Ainakin omasta mielestäni. Toki, mä olen sua varmaankin vähän vanhempi, alle 30 kuitenkin. Mä olen nuorempana juoksuni juossut ja baareissa ja muualla notkunut niin paljon, että kaikki sellainen tuntuu jo yhdentekevältä ja nyt haluan elää rauhallista, tavallista elämää. Mulle riittää se, että on mukava työpaikka, hyviä ystäviä, hyvä parisuhde, ehkä harrastuksia ja välillä jotain arjesta poikkeavaa tekemistä.
Ehkä kaikista tärkeintä on kuitenkin miettiä, että rakastatko sä sun miestäsi? Onko hän mies, jonka kanssa voisit kuvitella viettäväsi loppuelämäsi? Mä olen seurustellut kaksi kertaa. Molemmat suhteet ovat olleet pitkiä suhteita (toinen nuorempana ja toinen on tämä nykyinen,väliin mahtui muutaman vuoden sinkkuaika, josta muuten nautin ihan mielettömästi) ja oon kummallakin kerralla ollut tosissani ja tiennyt, että juuri tämän ihmisen kanssa voisin elää loppuelämäni.
Niin ja se piti vielä sanoa, että myös mä olen kovin erilainen luonteeltani kuin avopuoliso. Mä olen vilkas, puhelias ja suht menevä ihminen. Kumppani taas on rauhallisempi ja viihtyy enemmän kotosalla. Meillä tilanne on ratkaistu niin, että tehdään paljon yhdessä sellaisia juttuja, joista molemmat tykkää mutta sitten kumpikin voi tehdä itsekseen tai omien kavereiden kanssa sellaisia asioita, joita haluaa tehdä.
Tsemppiä jatkoon:)
jutelleetkin, kun mieheni kaveri matkannut noin...hänen mielipiteensä on kyllä aika pessimistinen, ei hän kuulemma uskaltaisi heittäytyä tuollaiseen menemiseen... En minäkään yksin, kun luonteeni tiedän, mutta kyllä minä mieheni/jonkun hyvän kaverin (jos olisi sellainen) kanssa uskaltaisin lähteä vallan hyvin.
Juuri tässä ehdotin, et lähdetään vaikka ihan parin päivän matkalle jonnekin ulkomaille, kun on halpalentoyhtiöitä ja hotelleissakin näemmä tarjouksia, yö muualla Euroopassa maksaisi vähemmän kuin yö Suomessa. Kun kotimaan matkailussakin kuitenkin joutuu maksamaan hotelleja sekä juna/linja-automatkoja jne. jos johonkin menee, niin miksei samalla rahalla menisi vähän kauemmaksi. Mutta kun hänen mielestään pari päivää on sitten taas yhtä tyhjän kanssa ulkomailla...kai sekin nyt sentään olisi heitto pois näistä ympyröistä, kun emme ole ikinä käyneet Ruotsia pidemmällä. Hän yleensäkin elämässä aina odottaa, että sitten, kun kaikki on täydellistä (kun ei ole stressiä töistä, rahoista, kouluista, asutaan oikealla paikkakunnalla), niin tehdään kaikenlaista...mutta jos odotamme sitä, emmehän voi milloinkaan tehdä mitään? Elämä vain on epätäydellistä, siksi siitä olisi nautittava sellaisenaan.
olen vasta 20 v. ja tuo sinkkuelämä on jäänyt totaalisesti kokematta. Olen ollut myös enemmän kuin tosissani parissa suhteessani ja se on ehkä ollut virhe. En ole ollut tarpeeksi itsenäinen ollakseni yksin. Toisaalta parisuhde antaa sitä, mitä olen toivonutkin, mutta sitten taas välillä miettii, että tässäkö se nyt oli. Se maailmankuulu nuoruus? Kotona asuessa oli tosi tiukat rajat, en saanut mennä mihinkään, vaikka olisi pyydettykin mukaan. Kohta kukaan ei tietty pyytänytkään. Nyt taas en voi viettää vapaata elämää, kun olen tilivelvollinen ja vastuussa tekemisistä miehelleni. Haluaisin toki mieluiten tehdä kaikkea kivaa mieheni kanssa, koska rakastan häntä, mutta kun hän ei halua samoja asioita. Ei ole kivaa olla parisuhteessa, jossa kaikkiin itseä kiinnostaviin juttuihin pitäisi mennä yksin tai oman perheen kanssa...niihin, joissa normisti toisesta on seuraa ja kaikki ovat omien kumppaniensa kanssa. Tuntee itsensä ihan hylätyksi/luuseriksi tuollaisissa tilanteissa.
Mä haluan olla hänen kanssaan loppuelämäni...mutta välillä tuntuu, että hän ei todellakaan halua, koska ei ole valmis myöntymään missään minulle tärkeässä asiassa.
Mä melkein voisin sanoa, että tiedän tunteen, mikä sulla on :) Mulle itelleni sinkkuvuosista oli se hyöty, että sinä aikana opin todella tuntemaan itseni, tietämään mitä haluan ja tietämään, että tarvittaessa olen onnellinen myös yksin. Sinä aikana tapasin myös ihan mielettömän paljon ihmisiä, sain uusia ystäviä, matkustelin kotimaassa ja ulkomailla, urheilin paljon, vietin aikaa kummilapsen kanssa jne. Se oli tosi aktiivista aikaa. Ja nyt mä voin sitten rauhoittuneena elellä 'aikuista elämää.'
Mutta mutta. Ei kaikki välttämättä tarvitse tuollaista sinkkuaikaa. Mulla on kavereita, jotka on eläneet samassa parisuhteessa 18-vuotiaasta asti (nyt pariskunnat on kolmekymppisiä) ja he ovat selvinneet yhdessä toisiaan tukien kaikesta 'nuoruuden kuohunnasta' ja ovat edelleen onnellisia. Ja monen vuoden sinkkuilussa on se huono puoli, että kun pitkään elelee sinkkuna, toisen kanssa asuminen ei enää sujukaan niin helposti, kun on omat piintyneet tavat jne. Sen olen huomannut itsestäni.
Voisiko teidän tilannetta auttaa se, että jos opiskelujen alettua, löytäisit uudesta koulusta ystäviä, joiden kanssa harrastaa ja mennä? Parisuhdehan ei kuitenkaan ole este omille menoille ja ystäville.
Meillä on itse asiassa vähän sama tilanne, että on asioita, jotka haluaisin tehdä ja jakaa mieluumin kumppanini kanssa mutta koska hän ei halua, joudun tekemään ne yksin tai kavereiden (joilla usein on poika/tyttöystävät mukana) kanssa. Ollaan jonkin verran asiasta keskusteltukin ja mun avokki on selittänyt, miksi tietyt menot eivät häntä kiinnosta. Niinpä me ollaan tehty kompromisseja ja ollaan kehitetty ja keksitty paljon sellaista yhteistä tekemistä, josta kumpikin pitää.
Ps. Mulla oli kanssa kotona tiukat rajat ja parikymppisenä iski tarve nähdä ja kokea uusia asioita. Omalla kohdalla siihen ei auttanut muu kuin tosiaan nähdä ja kokea. Mutta se ei toki sulje pois mahdollisuutta elää samanaikaisesti hyvässä ja uskollisessa parisuhteessa :)