Sivusta seuranneena voisitteko ihanat ja hyvät eroamassa olevat pariskunnat keskustella/tapella silloin kun lapset ei ole paikalla tai sitten hoitaa keskustelunne hiljempaa. Käy sääliksi kun lapset joutuvat kuuntelemaan riitelyänne/syyttelyänne ja heidän pienet päänsä menee sekaisin asioista joita heidän ei todellakaan tarvitsisi miettiä. Ja kertokaa lapsille erostanne ilman toisen vanhemman syyttelyä. Antakaa lapsien olla lapsia eikä välikappaleita erossanne, he tarvitsevat kaiken tuen molemmilta!
Ja olen kohdannut monesti äitejä jotka lastensa aikana puhuvat pahaa (mustamaalaavat uudet suhteet, haukkuvat sukulaisia jne) lasten isästä vaikka puhelimeen ystävälleen. Muistakaa ettei ero ole vaan yhden ihmisen aikaansaama, vaan riitelyyn yleensä tarvitaan kaksi!
Ja olen kohdannut monesti äitejä jotka lastensa aikana puhuvat pahaa (mustamaalaavat uudet suhteet, haukkuvat sukulaisia jne) lasten isästä vaikka puhelimeen ystävälleen. Muistakaa ettei ero ole vaan yhden ihmisen aikaansaama, vaan riitelyyn yleensä tarvitaan kaksi!
Vastaukset 61
Vanhimmat
joo helpompi sanoa kun tehdä, kyllähän me kaikki nyt varmaan tiedämme että näin pitäisi käyttäytyä mutta harvemmat siihen pystyvät. Moni lapsi saa traumoja elämäänsä kuunnellessa niitä ero juttuja, niin se vaan menee.
enpä kannata minäkään, että ylipäänsä syytellään toista - en lasten kuullen enkä muutenkaan. Sensijaan riitoja lapsille tekee hyvää kuulla - ainakin jossain mittakaavassa. Lapsille kaikkein kaameinta on hyytävä hiljaisuus ja kireä ilmapiiri. Nämä ovat väistämättä seuraus siitä, että yritetään välttää riitelyä.
Kuinkakohan paljon tuosta exkumppanin "mustamaalaamisesta" on todellista mustamaalaamista - ja kuinka paljon vain omien paineiden, tunteiden ja ajatusten purkamista. Jos tuota jälkimmäistä, niin se on nimenomaan hyvä asia - että on joku jolle purkautua ja etenkin jos olo sen jälkeen helpottaa. Lapselle voi sanoa "olen pahoillani, että jouduit kuuntelemaan valitustani. Isäsi/äitisi on ihan hyvä ihminen, mutta jotkut asiat hänen kanssaan riepovat minua erityisen paljon."
Minusta on aivan turha yrittää kasvattaa lasta siihen uskoon, ettei vanhemmat eikä aikuiset koskaan riitele eikä heillä ole mitään erimielisyyksiä erotessaankaan.
seuranneena voin sanoa, että eipä sitä tarvita erotilannettakaan, kun lapset saavat kuulla "totuuksia" aikuisten suusta. Kyllä sitä riitelyä ja syyttelyä leijuu ilmassa ihan ns normiperheissäkin, ja kun mesoamista ei millään tavalla selitetä lapsille, jää pieniin ja isompiinkin päivin vellomaan monenlaisia kysymyksiä vanhempien välisistä asioista.
Ja vielä sivusta seuranneena... Eivät kaikki eroavat vanhemmat pui paskajuttujaan lasten aikana. Eivät hauku toisiaan kolmansille osapuolille lasten kuullen, eivät tuomitse heidän tekemisiään eron jälkeen. Asiat todellakin voidaan hoitaa niin, että lasten ei tarvitse asettua kummankaan vanhemman puolelle, vaan heillä on kaksi heitä rakastavaa vanhempaa.
vain eroamassa olevat parit riitelevät - jopa lasten kuullen?
Olen havainnut, että kaikki parit riitelevät - heille ominaisella tavallaan - jotkut äänekkäästi/asiallisesti, jotkut äänekkäästi/lyöden vyön alle, jotkut piikikkäästi, jotkut solvaten. Jotkut riitelevät rauhallisesti! Näin on jatkunut heidän suhteensa alkuajoista asti. On tietty ikävää kuunnella vanhempien riitoja - mutta monesti asia on ulkopuoliselle paljon vaikeampi kokemus kuin riitelevien vanhempien lapsille - heillä kun on siitä enemmän kokemusta, he ovat siihen tottuneet. Kodin ilmapiirillä on ratkaiseva vaikutus miten lapsi viimekädessä kokee riidat.
Joskus olen miettinyt miten ihmeessä monilapsisen perheen vanhemmat riitelisivät lasten kuulematta. Olisiko ylipäänsä järkeä sanoa lapsille "nyt heti kaikki ulkoilemaan, isä ja äiti haluaa riidellä rauhassa".
Muistuu myös mieleeni; 8-9 vuotias tyttäreni soitti aikoinaan samanikäiselle naapurin tytölle ja pyysi leikkimään "en vielä tule, myöhemmin" tyttö kommentoi pyyntöön. "No koska sitten tulet?" kysyi tyttäreni - johon naapurin tyttö vastasi "sitten kun vanhempani ovat riidelleet - heillä on hyvä riita menossa". Jonkin ajan päästä naapurin tytön vanhemmat erosivatkin - ja tyttö selviytyi erosta oikein hyvin - toisin kuin hänen nuoremmat sisarensa, jotka olivat vielä päivähoidossa.
siis sehän opittu malli miten asiat ja välit selvitetään luonnekkin vaikuttaa.
Erimieltä asioista voi olla mutta silti sen voi selvittää ilman meteliä ja ilman nyrkkiä.
Lapset ottaa sitten mallin kotoa.
Ikävää mut näin se vaan on.
Lapset joiden isät ja äidit ei puhu normaaliäänellä mitään asiaa huutavat kaiken jo päiväkodissa ja jos kotonakin on voinu nyrkillä antaa ohjeita niin tekee myös lapsi.
Jos vanhemmat on koittaneet puhumalla selvittää erimielisyyksiä ja lapset saa siitä mallin on todennäköstä että lapset osaavat puhua ja kuunnella.
Mikä oli pointtisi? Kirjoitin, että kaikki parit riitelevät heille ominaisella tavallaan - joka koostuu ihmisen persoonasta, luonteesta, taustasta, opituista käyttäytymismalleista, sosiaalista ympäristöstä ym. Jotkut selvittävät asiat ilman meteliä eli "Jotkut riitelevät rauhallisesti!" - se on heille tyypillistä, mutta EI maailman ainoa oikea tapa. Ilman nyrkkiä asiat pitäisi selvittää AINA - se taas on lakisääteistä.
Elikkäs riitelyssä on tärkeintä se, että päästään jollain keinoin ratkaisuun, sopimukseen tai yleensäkin johonkin päämäärään. On tyhmää riidellä aina toistuvasti asioista, joista ei ikinä päästä yhteisymmärrykseen eikä edes puuta pidemmälle. Mutta niinkin tapahtuu. Kuten myös niin, ettei koskaan riidellä vaan pidetään vaikkapa mykkäkoulua vuodesta toiseen. Se on haitallisempaa lapsen kehitykselle kuin riitely. Myös näennäinen sopu, jossa ns. pinnanalla kuohuu, on haitallisempaa kuin riitely. Siksi onkin JOSKUS hyvä huutaa, mikäli siltä tuntuu. Usko tai älä, niin lapsi, jonka kodissa on aina hoidettu "asioiden riitely" sivistyneesti keskustelemalla, ei pärjää elämän eri sosiaalisilla kentillä ollenkaan. Eikä myöskään, jos vanhemmat jumaloivat häntä ja/tai tekevät kaikkensa säästääkseen lasta vastoinkäymisiltä, ihan pieniltäkin.
aiheesta. Täysin samaa mieltä kanssasi.
Jos huuto aiheuttaisi jotain traumoja, niin italialaiset olisivat varmaan maailman traumaattisin kansa. Heidän normaali keskustelunsakin kuulostaa jonkun sortin huutamiselta. Vaikka ei se mua häiritse. Jokainen tyylillään.
Viitaten tuohon lapsen pärjäämiseen elämän eri sosiaalisilla kentillä, jos asiat hoidetaan perheessä aina sivistyneesti keskustelemalla ilman huutoa. Tästä on kokemusta tuttavani lapsesta, jonka vanhemmat eivät koskaan huuda lapselleen, saatikka että riitelisivät äänekkäästi lapsen kuullen. Kielletään kyllä, mutta ei huutaen.
Niinpä lapselle tuli vaikeuksia muutaman harrastuksensa parissa, kun siellä valmentajat komensivat poikia käyttäen normaalia vahvempaa äänensävyä. Tämän takia harrastukset sai jäädä.
Mielestäni vanhemmuudessa kannattaa lasta valmentaa myös kohtaamaan ulkopuolinen maailma sekä hyvässä että pahassa.
ollut mulla lupa "riidellä", siis katsastaa missä mennään. Edes kauniimmallakaan äänellä.
Kannattaa kuunnella, ei ohittaa - vuodesta toiseen
erohan tässä
Lapselle pitää näyttää, että maailmassa on todella paljon erilaisia ihmisiä kuin hän itse, sisarensa, tai vanhempansa. Ja valmentaa hänet kohtaamaan tuo ihmisten erilaisuus, opettaa ratkomaan ongelmia ja selvitymään vastoinkäymisistä. Kasvatus menee täysin pieleen, jos kuvittelee voivansa "säästää" lapsensa kaikelta omasta mielestä pahalta, ikävältä ja ei-toivottavalta.
noin. Erossa mennään niillä eväillä mitä on ollut liitonkin aikana. Riitaisat vanhemmat liiton aikana harvoin saavat sopueroa aikaiseksi. Sellaiset vanhemmat, joille toisen haukkuminen ja solvaaminen ei ole ollut tapana liitossa, eivät ala niin toimimaan erotessaankaan. Lapsella voi olla jopa vaikeampaa käsittää vanhempien sopueroa kuin eroa pitkien -ehkä vuosia kestäneiden riitojen jälkeen.
Olen täysin samaa mieltä alkuperäisen kirjoittajan kanssa, joka kyllä mielestäni tässä tarkoitti riitelyä nimenomaan erotilanteessa (eikä siis tuominnut ns. tavallista perheissä tapahtuvaa riitelyä.)
Ero on lapselle muutenkin jo tarpeeksi rankka kokemus, ja mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä vaikeampi hänen on asiaa käsitellä, siitä puhua ja sitä ymmärtää. Lapsi saattaa syyttää siitä itseään, eikä se todellakaan paranna tämän tilannetta jos hän joutuu kuuntelemaan kuinka toinen vanhempi haukkuu
ja syyttää toista. Olen nähnyt tilanteita, joissa lapsen äiti on eron jälkeen vuosikaudet haukkunut isää syyttä, ja kun murrosikäisenä lapselle on alkanut valkenemaan totuus, ettei isä olekaan paha vaikka äiti on siten väittänyt, niin tämä aikuisuuden kynnyksellä jo muutenkin valtavassa myllerryksessä oleva nuori on aivan hukassa!
Itse olen myös eronnut äiti, ja vaikka lapseni isä kohteli meitä molempia kaltoin ennen eroa ja sen jälkeenkin, en koskaan, koskaan haukkunut tätä lapselleni. Ystävieni kanssa keskustelut hoidin sen jälkeen, kun lapsi nukkui omassa huoneessaan, joten hänen ei tarvinnut miettiä aikuisten murheita.
Riitelystä yleisesti; meillä riideltiin kotona kun olin lapsi, eikä se jättänyt minulle mitään traumoja. Nyt aikuisena olenkin sitä mieltä, että riitely, ja asioista sopiminen saman päivän aikana on paljon parempi kuin piinaava, jopa viikkoja kestävä mykkäkoulu. Siitä kärsii koko perhe ja lapset vaistoavat, että kaikki ei ole kunnossa. Kuitenkin lasten aikana riidellessä voi kukin meistä siistiä suunsa ja välttää toisen haukkumista, ja keskustella lasten kanssa riidasta sovinnon jälkeen, etenkin jos heillä on kysyttävää tai jäi joku asia askarruttamaan.
Antakaamme kaikki lapsillemme mahdollisimman tasapainoinen lapsuus; he ehtivät murehtimaan aikuisten ongelmista sitten omalla kohdallaan ihan riittävästi kasvettuaan täysi-ikäisiksi.
täytyy tietää, missä mennään ja miksi erotaan.
Ei he voi ymmärtää vanhempien eroa jos heidän edessään vain hymyillään ja selitetään,ettei äiti ja isi rakasta enää toisiaan.
Itse käsittelen omaa eroa tällä hetkellä, lapsille kerron omat ajatukseni ja tunteeni. Kyllä he sen ymmärtävät.
Haluan että he tietävät miksi en vielä ainakaan pysty kohtaamaan heidän isäänsä tai sopimaan asioita hänen kanssaan. Se on minulle vielä ahdistavaa.
Lapset saavat nähdä isäänsä, en sitä kiellä.
Olen myös lukenut Fischerin eroa käsittelevää kirjaa, siinäkin "kehotetaan" käsittelemään asiat myös lasten kanssa. Saa olla vihainen!
Heidänkin täytyy antaa purkaa tunteensa.
vain muistaa, että lapset haluavat olla lojaaleja molemmille vanhemmille. Lapsille voi kertoa tunteistaan ja tilanteesta riippuen syistä miksi erottiin - mutta se pitää tehdä objektiivisesti, muistaen myös itse olla lojaali lasten toista vanhempaa kohtaan. Ystävällinen voi olla exää kohtaan, vaikka erotaankin.
On surkeaa, kun jotkut vanhemmat pitävät pieniäkin lapsiaan lähes terapeuttinaan. Uskokaa tai älkää, mutta lapsi ei oikeasti halua olla vanhemman/vanhempien uskottu.
Avioerojen yhteydessä kehotetaan välttämään mustamaalausta. Tosiasioiden kertominen ei ole mustamaalausta. En todellakaan aio lähteä valehtelemaan lapsilleni. Ex-mieheni on käyttäytynyt törkeästi ja aikuisen ihmisen pitäisi kai pystyä vastaamaan teoistaan. Jos ei pysty, niin itsekin tietää, että on toiminut väärin. Pitäisikö siis valehdella ja peitellä toisen tekoja?
selitäpä mikä mielestäsi on mustamaalaamisen ja tosiasioiden kertomisen ero? On nimittäin niin, että eron molemmilla osapuolilla on erossa eri tosiasiat.
eikä niitä pysty muuttelemaan. Pettäminen on tosiasia, lapselle valehteleminen on tosiasia.
"mustata, tahria, tahria, vetää lokaan, pilata, saattaa huonoon valoon (esim. jnk maine)"
Jos ihmisen teot ovat moraalittomia, niin kyseessähän ei ole mustamaalaus, vaan se, että henkilön todellinen luonne tuodaan esiin sellaisena kuin se on. Salailu on aivan turhaa.
mustamaalaamista on JUURI se, että arvostellaan ja tuomitaan toisen tekoja, ja näiden kautta koko ihminen. Ei pystytä ajattelemaan asiaa yhtään toisen näkökulmasta. Ts. jos ei osata ja uskalleta tunnustaa tosiasioita itselle, alkaa toisen mustamaalaus. Näin se menee.
Jos kumppani on esim. pettänyt, niin siitä ei kannata pienille lapsille edes mainita, ei aina isommillekaan. Vanhempien välinen suhde ei kuulu lapsille.
Mikäli ihan tosissaan haluaa isommalle lapselle kertoa toisen vanhemman pettämisestä, niin se pitäisi osata tehdä neutraalisti ja moralisoimatta "äidilläsi/isälläsi on toinen, emme voi jatkaa yhdessä". Niinikään lapsi voi kysyä pettäneeltä äidiltä/isältä, miksi hänellä on toinen - ja hän vastaa mahdollisimman neutraalisti miksi. Tai hän voi myös kertoa, ettei ole pitkään aikaan tuntenut oloaan hyväksi lapsen toisen vanhemman seurassa, siksi ei kannata enää jatkaa yhdessä. Vaikka ennen tuota toista ja vähän jälkeenkin vielä luuli, että yhteinen taival voi vielä jatkua - siihen asti kunnes lapset ovat kasvaneet.
tosiasioita voi muokata mieleisekseen todella pitkälle, jos vain osaa ja tahtoo. Asennetta peliin!
Kasvojen lumipesuteoria..:
Pienenä pelkäsimme ystäväni kanssa naapurin pojan lumipesuja talvisin. Yritimme juosta kirkuen karkuun, kun poika lähestyi - ja hän nautti siitä silminnähden, kun isompana sai meidät aina kiinni - ja suoritti ikävän lumipesun. Sitten kerran keksin, että seuraavaksi kun poika lähestyy, emme lähdekään karkuun vaan odotamme. Poika olikin hieman epäröivä, kun jäimme paikallemme. Hän antoi lumipesun ensin minulle - ja kikatin kokoajan. Kun hän meinasi lopettaa, nauraen pyysin lisää -hän lopetti koko touhun "sä oot ihan kumma".
Tuo edellä kertomani oli ikävän tosiasian muokkaamista uuteen uskoon. Eikä se koskaan enää sen jälkeen ollut tosiasia - missään muodossa.
Pienellä viitseliäisyydellä saa paljon aikaan ja elämästä hauskempaa. Jos tekisi mieli hakata päätä seinään ja vaikka exän siinä sivussa - hänen sanoessaan jotain ensikuulemalta "typerää", niin jos keksii tuolle typerälle toisen näkökulman - koko asia voi hoitua todella mallikkaasti - ja saa vielä kaupan päälisiksi toiselta arvostusta oman hyvän mielen päälle. Kannattaisi kokeilla..
"Tai hän voi myös kertoa, ettei ole pitkään aikaan tuntenut oloaan hyväksi lapsen toisen vanhemman seurassa, siksi ei kannata enää jatkaa yhdessä. Vaikka ennen tuota toista ja vähän jälkeenkin vielä luuli, että yhteinen taival voi vielä jatkua - siihen asti kunnes lapset ovat kasvaneet."
Eli siis lähtee toteuttamaan omia itsekkäitä halujaan välittämättä vähääkään lapsista tai aviopuolisostaan. Pettäjä on jo osoittanut oman moraalisen tasonsa ja sen, ettei osoita ex-puolisolleen vähäänkään kunnioitusta. Miksi petetyn pitäisi kunnioittaa pettäjää? Jos haluaa erota, se pitää pystyä tekemään ilman kolmansia osapuolia. Jos ei siihen pysty, on ilmeisesti itsetunnoltaan kovin vajavainen eikä tule toimeen yksin. Jos tuntee aviolittossa olonsa huonoksi, voi aina mennä terapiaan selvittelemään, miksi oma olo tuntuu huonolta. Pettäminen ei ole koskaan ratkaisu avioliiton ongelmiin.
..mutta pettämisestä avoimesti puhuminen ei ole vääristelyä, vaan tosiasia.
Ei omaa asenntta tarvitse loputtomiin muokata. Tietyt asiat eivät muutu, vaikka niitä katsoisi mistä näkökulmasta ja yksi niistä on pettäminen. Ehkä pettäjät voisvat ennen upeita tekojaan miettiä, että kohtelevat puolisoaan kuin haluaisivat itseään kohdeltavan. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Avioeron voi hoitaa hyvin tai huonosti - pettäminen ei millään tavalla auta asiaa.
"Ei pystytä ajattelemaan asiaa yhtään toisen näkökulmasta. Ts. jos ei osata ja uskalleta tunnustaa tosiasioita itselle, alkaa toisen mustamaalaus. Näin se menee."
Millä tavalla pettäjä mielestäsi ottaa huomioon toisen näkökulman? Ja ovatko pettäjän tosiasiat enemmän tosia kuin petetyn? Eiköhän pettäjä ole jo pettäessään mustamaalannut puolisoaan mielessään mitä pahimmalla tavalla. Muutenhan ei varmaan voisi pettääkään?
Mistä tiedät osoittaako petetty pettäjälle minkäänlaista arvostusta, kunnioitusta, rakkautta? Jos osoittaisi, niin tuskinpa kumppani lähtisi vieraisiin. Äläkää hyvät ihmiset olko niin putkinäköisiä ja mustavalkoisia. Syy on aina syissä. Se, ettei toinen tunne oloaan liitossa hyväksi, johtuu hänen itsensä ja tarpeidensa lisäksi myös kumppanista ja hänen tarpeistaan.
" Jos haluaa erota, se pitää pystyä tekemään ilman kolmansia osapuolia."
:D
Jos solmii avioliiton toisen kanssa, pitää osata edes alkeellisia vuorovaikutustaitoja. Et sinä pysty sanomaan miten kenenkin on erottava - ja ellei sitä niin tee, arvostelemaan "huonoa suoritusta".
On minuakin petetty - tosin siitä ilmoitettiin etukäteen. Ja kuitenkin olen yhä ystävä tuon miehen kanssa. Ollut vuosia. Arvostan ja kunnioitan häntä - rakastan ystävänä.
"Mistä tiedät osoittaako petetty pettäjälle minkäänlaista arvostusta, kunnioitusta, rakkautta? Jos osoittaisi, niin tuskinpa kumppani lähtisi vieraisiin."
Omista vajavaisuuksista on ihan turha syyttää toisia. Vain pettäjä on vastuussa pettämisestään. Se on oma virheellinen valinta, joka ei auta eikä ratkaise mitään. Jokainen ihminen tuottaa omat tunteensa ihan itse, joten jos ei tunne liitossa oloaan hyväksi, tunteitaan voi aina muuttaa esim . terapian avulla (ellei ole kyse väkivallasta).
"Et sinä pysty sanomaan miten kenenkin on erottava - ja ellei sitä niin tee, arvostelemaan "huonoa suoritusta". "
Itse asiassa pystyn - voisit tutustua muutamaan alan oppikirjaan ja parisuhteisiin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimuksiin. Erota voi todellakin hyvin ja toista osapuolta kunniottaen. Pettäminen ei kuulu siihen skenaarioon.
Niistä pääset hyvään alkuun ja voit oppiakin jotain. Eroaminen ilman kolmansia pyöriä on kaikkien etu!
"Jos solmii avioliiton toisen kanssa, pitää osata edes alkeellisia vuorovaikutustaitoja. Et sinä pysty sanomaan miten kenenkin on erottava - ja ellei sitä niin tee, arvostelemaan "huonoa suoritusta"."
Listaapa minulle
a) yksikin parisuhdeterapeutti
b) vakavasti otettava lähdeteos
c) oikea tutkimus,
joka/jossa pettäminen todetaan varteenotettavaksi keinoksi hoitaa avioero hyvin?
"Jos solmii avioliiton toisen kanssa, pitää osata edes alkeellisia vuorovaikutustaitoja."
En usko, että sinulla on varaa arvostella toisten vuorovaikutustaitoja. Jos et osaa argumentoida asiapohjalta, otat peliin alatyyliset heitot! Hienoa ja kypsää!
asenetta ei tarvitsekaan muokata, jos kykenee olemaan muutoin syyttelemättä, arvostelematta, moralisoimatta toisia. Ja kaikki näyttää todella olevan muutenkin mallikkaasti - on itse onnellinen ja kumppani myös.
Avioeron voi hoitaa hyvin tai huonosti - myös siinä tapauksessa, onko petetty vai ei.
Elämä ei ole kirjoissa eikä kansissa. Silti lähes jokaisessa psykologian oppaassa sanotaan, että parhaiten parisuhteessa, erotessa, tai elämässä yleensäkin pärjää, kun osaa ratkaista ongelmia ja antaa anteeksi. Pettäminen ei ole skenaariota - se on totta. Vaikka petetty kuinka haluaisi syyttää ja väistellä, se ei auta. Tosiasiat on ainakin kohdattava, vaikkei niitä edes ryhtyisi selvittämään. Kukaan ei edes tiedä miten paljon petetty on pettänyt, millä tavoin. Miten paljon juuri hän on tehnyt virheellisiä valintoja, joita ei ikinä tunnustaisi virheiksi, koska ne ovat vain HÄNEN valintojaan. Ihminen valitseekin vain silloin oikeasti väärin, kun hän sanoo "voi paska, erehdyin, tein väärin". Tosin senkin voi feikata. Yleensä tarvitseekin vain miettiä miltä itsestä TUNTUU. Rakastanko itse, miksi muka? Miten kumppanini rakastaa minua? TUNTUUKO minusta siltä, että hän rakastaa, yhtään?
Tutkikaa ihmiset sisimpäänne. Ja jos kumppani sanoo tai tekee jotain mielestänne "väärin", niin älkää hetikohta syyttäkö ja tuomitko. Niin ei päästä puuta pidemmälle.
on tosiasia, mutta siitä laulaminen/avoimesti puhuminen - etenkin yksipuolisesti petetyn puolelta- johtaa lähes aina mustamaalaamiseen ja vääristelyyn. Eikä yksikään lapsi halua kuulla tällaista "avointa" puhumista.
pettäjän EIKÄ petetyn tosiasiat enemmän tosia - paitsi molemmat omalta kohdaltaan.
Siksi olisikin hyvä ymmärtää myös toisen näkökulmaa. Ei se pettänyt kumppani todellisuudessa mustamaalaa mielessään toista. Korkeintaan yhtä paljon kuin petetty mustamaalaa mielessään pettäjää kuultuaan tämän pettämisestä.
"Yleensä tarvitseekin vain miettiä miltä itsestä TUNTUU. Rakastanko itse, miksi muka? Miten kumppanini rakastaa minua? TUNTUUKO minusta siltä, että hän rakastaa, yhtään?"
Jo tästä kommentista huomaa, että et tunne psykologian alan tutkimusta ja lähdekirjallisuutta. Tunne on huono perusta teoille. Tutustu esim. Daniel Golemanin Tunneäly -teokseen ennen kuin alat neuvomaan muita ns. mutu-tuntumalla.
Tosiasiat eivät muutu miksikään. Kysynpä vielä sinulta Cindy, voisitko mainita muutaman parisuhdeterapeutin, lähdeteoksen tai tutkimuksen, jossa pettämistä pidetään kypsän ihmisen toimintana ja joka edistää suhteiden kestämistä ja autta avioeroprosessissa.
Käytätkö samaa logiikkaa muussakin elämässäsi: MUSTA TUNTUU, että ilmastonmuutos ei ole tosiasia??
Pettäjät selittelevät uskottomuuttaan puolison ominaisuuksilla ja "huonoudella". Eikö se mielestäsi ole syyttelyä ja arvostelua? Ihmistä arvioidaan nimenomaan tekojen mukaan, ei puheiden. Pettäminen on todellinen teko, joka ei aiheuta mitään hyvää.
Moralisointi on eri asia kuin se, että ihminen yrittää elää oikein ja miettii aktiivisesti, milloin tekee oikein, milloin väärin. Haluaisitko, että elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki elävät ihan vain omien tuntemusten mukaa? Uskottomuus ja avioerot aiheuttavat ex-puolisolle ja lapsille todella paljon pahaa. Oletko tutustunut esim. avioerolasten hyvinvointia käsitteleviin pitkittäistutkimuksiin? Tulokset ovat aika karua kerrottavaa.
"Yleensä tarvitseekin vain miettiä miltä itsestä TUNTUU. Rakastanko itse, miksi muka? Miten kumppanini rakastaa minua? TUNTUUKO minusta siltä, että hän rakastaa, yhtään?"
Tunteet tekojen ohjaajana ilman järkeä voivat olla aivan harhaanjohtavia. Vielä vaarallisempaa on tehdä päätelmiä toisen tunteista omien tunteiden pohjalta. Yksikertainen esimerkki: pedofiilin mielestä TUNTUU hyvältä idealta harrastaa seksiä lasten kanssa ja pedofiili päättelee näiden TUNTEIDENSA pohjalta, että lapsikin haluaa varmasti seksiä pedofiilin kanssa. Tai otetaan esimerkki omasta elämästä: esiintyminen TUNTUI minusta ennen tosi ahdistavalta. Jos olisin toiminut vain tämän TUNTEEN pohjalta, en olisi koskaan oppinut esiintymään ja jopa nauttimaan siitä. Tunteemme pohjautuvat lapsuudenkokemuksiimme ja tunnemuistiin: nämä kokemukset voivat vääristää todellisuutta tavalla, jota itse emme havaitse. Omaa uskottomuutta on aivan turha perustella siten, että minusta TUNTUU, että puolisoni ei rakasta minua. Kannattaisi varmaan kysyä asiaa siltä puolisolta.
"Yleensä tarvitseekin vain miettiä miltä itsestä TUNTUU. Rakastanko itse, miksi muka? Miten kumppanini rakastaa minua? TUNTUUKO minusta siltä, että hän rakastaa, yhtään?"
Tunteet tekojen ohjaajana ilman järkeä voivat olla aivan harhaanjohtavia. Vielä vaarallisempaa on tehdä päätelmiä toisen tunteista omien tunteiden pohjalta. Yksikertainen esimerkki: pedofiilin mielestä TUNTUU hyvältä idealta harrastaa seksiä lasten kanssa ja pedofiili päättelee näiden TUNTEIDENSA pohjalta, että lapsikin haluaa varmasti seksiä pedofiilin kanssa. Tai otetaan esimerkki omasta elämästä: esiintyminen TUNTUI minusta ennen tosi ahdistavalta. Jos olisin toiminut vain tämän TUNTEEN pohjalta, en olisi koskaan oppinut esiintymään ja jopa nauttimaan siitä. Tunteemme pohjautuvat lapsuudenkokemuksiimme ja tunnemuistiin: nämä kokemukset voivat vääristää todellisuutta tavalla, jota itse emme havaitse. Omaa uskottomuutta on aivan turha perustella siten, että minusta TUNTUU, että puolisoni ei rakasta minua. Kannattaisi varmaan kysyä asiaa siltä puolisolta.
Jotkut pettäjät sanovatkin pettämisen johtuvan puolison ominaisuuksista. He ovat oikeassa, omalla tavallaan, heidän näkökulmastaan. Se on heidän tosiasia eivätkä he tarkoita arvostella tai syyttää toista. Kertovat vaan. Mutta jos se on kovin syyllistävää ja hyökkävää kuten "uskottomuuteni johtuu vain sinusta. Miksi sinun pitää olla tuollainen kuspää? Mikset ole sellainen ja tällainen": tämä on syyttelyä ja arvostelemista pettäjän taholta.
Pitää myös huomioida, että vaikka pettäminen johtuu aina myös puolison ominaisuuksista (tai ainakin siitä, että kaikkein "tärkein" ominaisuus puuttuu), niin johtuuhan se pettäjän omista ominaisuuksistakin! Mitä suuremmassa määrin. Eli kun omaisuudet eivät kohtaa - niin parisuhteessa on ongelma.
Eri ihmiset elävät eri tavoin - ja samakin ihminen erilailla ajan saatossa. Aika muuttuu, tilanteet, ihmiset ympärillä, ennenkaikkea myös kumppani. Silloin parisuhteenkin pitäisi kehittyä ja muuttua. Luinpahan kerran "suhdesoppa" -sivuilta että ellei parisuhteen "päivitys" onnistu kertaakaan 12 vuoteen, niin liitto päättyy eroon.
Luepas Tony Dunderfeltin kirjoja. Niissä - ainakin muutamassa -keskitytään ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, jossa parisuhteessakin on kysymys :). Keskeisin ajatus on jotain näin
"pahin kompastuskivi vuorovaikutuksessa on, että näkee toisen ihmisen omien silmälasien läpi - ja ikäänkuin (huomaamattaankin) vaatii, että tämän pitäisi AJATELLA, TUNTEA ja TOIMIA kuten minäkin".
Tämä on parisuhteessakin se pahin kompastuskivi. Uskottomuudessa se näkyy räikeimmin. Sen sijaan, että pyrittäisiin yhdessä selvittämään mitä on tapahtunut, mitä toinen on ajatellut, mitä tuntenut, jotta on toiminut kuten toimi - sanotaankin "et saa toimia noin, se on tuomittavaa, olet huono ihminen - (oikeastaan täysi paska)".
eli tunteen logiikkaa ;) olen käyttänyt, yhdessä järjen, ajatusten ja tahdon kanssa.
parisuhdeterapeutti tuskin uskaltaa mainostaa uskottomuutta - ei tarvitse, koska sitä on muutenkin - ja heille riittää näin ollen töitä :D.
Eikä yksikään parisuhdeterapeutti - sen enempää kuin kumppani, ystävä tai kuka vaan - ei voi antaa printattua lappua, jossa lukee "elä näin". Jokainen tekee valintansa itse ja niitähän elämässä riittää. Joillain enemmän ja joillain vähemmän. Riippuu ihmisen kiinnostuksen kohteista, persoonallisuuden piirteistä, sosiaalisesta ympäristöstä - no ties mistä.
Enpä usko, että kukaan parisuhdeterapeutti alkaisi mainostaa uskottomuutta rakentavana valintana - ainakaan, jos haluaa tulla otetuksi vakavasti.
Mikähän se mainitsemasi petetyn "tärkein" ominaisuus on? Ei omaa käytöstä voi selitellä toisen ihmisen käytöksellä ja ominaisuuksilla. Ihminen itse tuottaa kaikki omat tunteensa ja ainoa asia, mitä ihminen voi muokata, on omat tunteet, asenteet ja ajatukset. Pettämisen syyt löytyvät pettäjästä itsestään ja usein ne syyt ovat vielä sellaisia, johon petetyllä ei ole osaa eikä arpaa (esim. lapsuudenkodista imetty käsitys "rakkaudesta"). Eli kaikki petetyt: lakatkaa hakemasta syytä itsestänne ja säälikää pettäjäparkaa, joka on keinoton parisuhteen haasteiden edessä eikä osaa toimia rakentavasti.
Ja minun mielestäni niiden keskeinen viesti on se, että emme voi muokata kuin omaa käytöstämme, ajatuksiamme ja asenteitamme ja onnellisuutemme riippuu tästä joustavuudesta. Oma onnellisuus (niin yksin kuin parisuhteessa) on vain omissa käsissä. Kukaan toinen ei voi sitä tuottaa eikä ole siitä vastuussa. Jos pettäjä on onneton parisuhteessaan, kyse on pettäjän omasta joustamattomuudesta ja ainoa, joka voi tuottaa enemmän onnea parisuhteeseen, on pettäjä itse. Pettämisestä on vastuussa vain pettäjä, ei sitä vastuuta voi luovuttaa toiselle.
Ja niiden käyttäminen on tärkeää. Ei pelkkään tunteeseen voi luottaa.
millään voi sanoa mikä missäkin tapauksessa on se petetyn ominaisuus joka "ajaa" toista pois luotaan. Pettämisen syyt löytyvät varmaankin pettäjästä itsestään - mutta merkityksetöntä ei ole vuorovaikutussuhde parisuhteessa. Kyllä suhteessa tökkii pahasti, jos toinen jatkuvasti pettää. Ja jos kuvitellaan, että vain toisella tökkii suhteessa pahasti - siis petetyllä - niin tokihan siinä on petetylläkin osansa ja arpansa: jos toisella menee huonosti, menee toisellakin. Siksi molemmat ovatkin vastuussa suhteen sisällöstä- vaikkeivät toisen tekemisistä olekaan. Kaikenlisäksi kun ihmiset eivät pysty luomaan omia tunteitaan, niin loppupeleissä rakkaudessa on kysymys tunteista, järjestä ja tahdosta. Niiden selvittely ei ole aina (tuskin koskaan) niin kovin yksinkertaista.
Kuulehan. Vaikka kuinka muokkaisi omaa käytöstä, joustaisi kaikessa (suorastaan antaisi toisen talloa varpaille alvariinsa) ja yrittäisi olla onnellinen kumppaninsa kanssa, niin läheskään aina se ei onnistu. Parisuhteessa molemmat ovat vastuussa myös toisen onnesta - omansa lisäksi. Eli: toinen ei huomioi kumppaniaan eikä ota osaa perheen asioihin (vaikka asiasta on puhuttu kymmeniä kertoja) ja toinen puolestaan tulee tästä onnettomaksi - ja ajautuu sivusuhteisiin/rinnakkaissuhteisiin: esim. näin tapahtuu melko useinkin. Vaikka pettämisestä olisikin vastuussa vain pettäjä, niin suhteesta on vastuussa molemmat. Jos vuorovaikutus on retuperällä, se ei johdu vain toisesta, vaikka niin olisikin molemmille helpointa ajatella ;).
Ja jos luet tarkemmin Tony Dunderfeltin tai kenen tahansa muun psykoammattilaisen teoksia, huomaat, että kukaan ei voi olla vastuussa toisen onnesta. Jos elät parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei halua osallistua perheen asioihin, siitä huolimatta tuotat itse tunteesi ja voit valita kuinka asioihin suhtaudut. Siinä tilanteessa vastuullista on miettiä, mitä itse on valmis kestämään. Jos ei halua elää sellaisessa parisuhteessa, voi erota. Pettämistä ei tarvita.
Mielestäni juuri itse kirjoitit (lumipesuteoria), että todellisuutta voi muokata sellaiseksi kuin haluaa. Miksi sama asia ei toimisi parisuhteessa pettäjän kohdalla? Voit muokata oman suhtautumisesi parisuhteeseen sellaiseksi kuin haluat.
Ajatuminen sanana tarkoittaa sitä, että ei halua ottaa vastuuta omasta käytöksestään. Pettäminen ei koskaan ole ainoa mahdollisuus, vaikka niin olisikin pettäjälle helpointa ajatella;)
..ja tämä asia on useaan kertaan todennettu tutkimuksissa. Emme me ihmiset ole heittopusseja tunteiden armoilla - järjen käyttö on sallittua ja tunteisiin voi vaikuttaa.Tähän tosiseikkaan perustuu esim. terapian vaikuttavuus - omat ajatukset ja tunteet muuttuvat. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka voivat huonosti- olivat sitten parisuhteessa tai yksin. Jos pettäjä voi huonosti, vastuullista on hakea apua itselleen ammattilaiselta. Et sinä voi petettyä vastuuttaa pettämisestä. Ei pettäminen koskaan ole ainoa keino vaikuttaa parisuhteeseen ja omaan elämään. On monia paljon rakentavampia keinoja.
ei tietenkään ole vastuussa toisen onnesta, mutta omalla käyttäytymisellään voi vaikuttaa suuresti siihen, ettei toinen ole onnellinen. Parisuhdehan on nimenomaan VUOROvaikutusta.
Käytännössä tuo "mitä on valmis kestämään" on aina pitkän ajanjakson tuotos. Monet sopeutuvat aivan liiankin hyvin toimimattomaan parisuhteeseen - jopa sellaiseen, jossa on väkivaltaa. Voi todellakin hokea itselleen vuositolkulla, ettei suhteessa mitään vikaa ole, vaikka syvällä sisimmässään voi sikahuonosti. Joskus on järkyttävän vaikeaa myöntää itselleen, ettei suhde tyydytä missään muodossa - ja sen myöntääkin vain pala kerrallaan, pikkuhiljaa. Joskus pettämistä suorastaan tarvitaan siihen, että ihmisen on viimein myönnettävä itselleen, ettei vakisuhteesta enää mitään tule. Toisinaan taas pettämisen kautta joku voi tajuta suhteensa merkityksen. Tosin siinä tapauksessa, jos kumppaninsa tietää tästä, suhde voi kaatua siihen tietoon. Ei niinkään pettämiseen. Suhde on vuorovaikutusta edelleen...
Todellisuutta olen muokannut minäkin, muttei se silti poista parisuhteen ongelmia. Pettäminen ei ole ainoa mahdollisuus, mutta koska on petetty, niin siinä tilanteessa se on ollut parempi mahdollisuus kuin olla uskollinen.
Parisuhde on jo rempallaan, jos pitää kysyä kumppanilta rakastaako hän ja on täysin tämän tiedon varassa. Pitää tuntea kumppanin rakkaus sisimmässään. Ellei se tunnu ja kumppani väittää silti rakastavansa - niin suhde ei toimi pidemmällä tähtäimellä. Rakkaussuhde ei toimi, ellei sen MOLEMMAT osapuolet tunne rakastavansa toista ja tunne tulevansa rakastetuksi toisen taholta. Tämä sama asia mättää erinomaisesti myös tuossa pedofiiliesimerkissäsi, vaikka onkin todella ajattelematonta verrata parisuhdetta siihen.
toimintaa tarvitaan eniten suhteen ongelmien selvittelyssä - puolin ja toisin. Missään ihmissuhteessa ei voi olettaa toisen osapuolen tekevän kaiken "oikein" eli samallatavoin kuin itse. Jos kumppani on uskoton, niin eipä auta mitään käydä häntä moralisoimaan, syyttämään ja tuomitsemaan. Aivan päinvastoin. Täytyy vain miettiä miten jatkaa eteenpäin, selvitellä mahdollisuuksia ja katsoa voiko yhteiseloa jatkaa. Myös petetty on vastuussa suhteesta - vaikkei kumppaninsa pettämisestä olekaan.
taas yksi itse täydellisyys... Pidät omaa moraaliasi jumalallisena, kaikkein muiden moraalin yläpuolella. Varmasti muutkin huomaavat sen ja viis veisaavat loihtimistasi muiden ihmisten luonnekuvauksista. Muista että sanat ovat viestinnästä pienempi osa. Ja jos niilläkin saa luotua vain ikävän ilmapiirin ympärilleen - niin ketä se palvelee? Sinun egoasi?
kommentti. Päivän piristys. Miksei keskitytä enemmän oman itsetuntemuksen tarkasteluun kuin toisen mollaamiseen ja vikojen osoittelemiseen.
Ei parisuhteen toinen osapuoli voi yksin päättää, että toinen ei enää rakasta. Se, ettei tunne tulevansa ralkastetuksi voi yhtä hyvin johtua esim. siitä, että ei ymmärrä miten toinen ilmaisee rakkauttaan. Kannattaa siis kuunnella sitä toista osapuolta ja uskoa myös siihen, mitä toinen sanoo eikä alkaa leikkiä jumalaa tai selvänäkijää, joka osaa lukea toisten ajatuksia. Tunteet eivät suinkaan aina ole oikeita tekojen ohjaajia, myös järkeä ja kuuntelemista tarvitaan.
keinottoman ihmisen rimpuilua, kun ei pysty löytämään rakentavia ratkaisuja.
vaikka toki sitä kannattaa hakea myös pettämisen jälkeen.
Tarkoitin esimerkilläni sitä, että emme voi omien tunteidemme pohjalta aina tietää, mikä on totta, koska olemme oman kasvuhistoriamme vuoksi oppineet katsomaan asioita tietystä näkökulmasta ja tämä näkökulma voi olla hyvinkin vääristynyt. Jos tuntuu siltä, että puolisoni ei rakasta minua, se on vain oma tunne, ei yhtään sen enempää. Se tunne on tietenkin totta sille, joka sen tuntee, mutta ei sen tunteen perustella voi tehdä päätelmiä puolison rakkaudesta ja puolison sisäisestä maailmasta. Ei ainakaan kannata perustella eroa sillä, että puoliso ei enää rakasta, vaan ottaa reilusti vastuu siitä, että ei itse TAHDO enää rakastaa.
Ainoa tapa, millä saa selville puolison ajatukset ja tunteet, on kuunnella, mitä toisella on sanottavana.
lapseni pihalle sillä aikaa kun harvana hetkenä saa ""luvan"" seitsemäntenätoista vuonna puhua miehelle, en malta olla käyttämätta tilaisuutta, silloin oli huonoa kun lapset kuunteli.
kun et näköjään pätkääkään tajua missä mennään kun ollaan tuossa vaiheessa prosessia.
Totta puhut. Mies ja nainen voivat erota toisistaan, lapsi ei eroa vanhemmistaan eikä vanhempi lapsestaan. Lapsessa on puolet siitä parjatusta puolisosta, se tulisi muistaa.