No niin. kerrompa.
olinkohan 15vuotias kun tapasin tämän mahtavan punkkaripojan joka oli silloin 20vuotias. Ihastuimme ja vietimme paljon aikaa yhdessä rellestäen. Hän asui 70km päässä minusta, ja vaikka junat kulkivat niin silti tapaamisemme oli ehkä n kerran 2kuukaudessa. Aika vieri näin, tapaamiset harvenivat, mutta tekstiviestitse olimme paljonkin yhteydessä. Molemmat tiesivät sen että toinen saa aina piristettyä toisen päivää, ja huolet kaikkoamaan.
Ensitapaamisesta on nyt 9vuotta, ja edelleen lähettelemme usein viestejä, mutta tapaamiset ovat harvassa. Olemme puhelimitse puhuneet rakkaudesta, ja tunnenkin, että rakkaudesta siinä on kysymys. Ja hän tuntee samoin.
Miehen elämä on ollut risaista ryyppäämistä, minkätakia en olekaan uskaltanut ajatella pidemmälle, mennyt vain tuulten mukana, with the flow. Näin ei tarvitse stressata juurikaan mistään, tämän hän on minulle opettanut, ja elämä on paljon helpompaa.
Minulla (ainakin) on ollut suhteita tässä välillä (jolloin tietenkään en ole pettänyt senhetkistä kumppaniani). hänelläkin varmasti joitakin häsläysjuttuja. Mikään ei vain ole tuntunut samalta, kuin hänen kanssaan olo. Kukaan ei ole onnistunut saamaan minua kurjana päivänä yhtä hyvälle tuulelle.
Tapamme ovat kuitenkin senverta erilaiset. Minulla maalaisjärki painaa usein päälle, kun hän taas tekee asioita liikaa miettimättä, ja antaa tuulen oikeasti kuljettaa. Kuten sanoin elämäni on helpottunut kun ei mieti itsekään niin paljon tekemisiäni ja stressaa, mutta silti "stressaaminen", suunnittelu jne ovat kuitenkin minua.
Emme ole puhuneet suhdeasioista kahden kesken, koska kun tapaamme, haluamme viettää mahdollisimman leppoista ja mukavaa aikaa. Pusuttelemme, rakastelemme, syömme, juomme. Puhumme ja koemme hauskoja juttuja.
En tiedä kuinka uskaltaa aloittaa edes keskustelua välisestä suhteestamme, koska en halua pilata mitään.
Olen nyt miettinyt asioita viimeisen kuukauden erittäin tiuhaan, koska sain eräänlaisen valaistumisen tässä taannoin siitä, että minä kyllä haluaisin kokeilla suhdetta hänen kanssaan, että olisiko se oikeasti mahdollista. Tämän sanoinkin hänelle puhelimen välityksellä ja hän osasi hyvin kiertää asian.
Tunnen, että hän on tottunut elämään yksin, eikä osaa kuvitella että hänen "pitäisi ottaa vastuu" toisestakin ihmisestä, että hänen pitäisi ilmoitella menemisistään jollekin.
Hän on ollut selvinpäin puolisen vuotta, juomatta yhtään, ja tiedän että hän myös pysyy selvänä. Aloitti opiskelun ja kaikkea.
Hän tuli kylään (viikoksi) tässä muutama viikko sitten, ja kaikki oli normaalisti, hyvin. Sanoin hänelle josko hän voisi jäädä vaikka kuukaudeksi putkeen luokseni, mutta yhtäkkiä hänen pitikin lähteä. Ymmärrettävää, että oikeasti hänellä oli paperihommia tehtävänä, ja sanoikin että ainahan hän voi tulla takaisin. Kysyin milloin (minun kun pitää aina vähän suunnitella) ja hän tietenkin sanoi että ei osaa suunnitella asioita pidemmälle. Nyt tiedän että hän on reissussa ystävien kanssa, mutta silti kuumeisesti odotan hänen saapuvan luokseni.
Tiedän että pidemmän päälle tulen ahdistamaan häntä näillä kysymyksillä ja ajatuksillani, jotka hän varmasti minut tuntien aistii. Hänen on vaikea puhua tunteistaan.
Mitä ihmettä nyt teen. Mitä mitä mitä mitä. En missään tapauksessa halua pilata yhteistä historiaamme. Olemmeko liian erilaisia, vai onko se erilaisuus oikeasti hyväksi? Onnistuuko tällainen suhde? Kannattaako "oikeaa" suhdetta edes aloittaa? Ahdistanko häntä aivan liikaa tällaisilla ajatuksillani jotka kuulemma voi lukea silmistäni?
Uskallanko kysyä näitä kysymyksiä häneltä vai ajaako se hänet pois? En kyllä uskaltaisi mutta onko se vain pakko tehdä/jättää tekemättä?
Minkälaisia tarinoita teillä muilla on?
olinkohan 15vuotias kun tapasin tämän mahtavan punkkaripojan joka oli silloin 20vuotias. Ihastuimme ja vietimme paljon aikaa yhdessä rellestäen. Hän asui 70km päässä minusta, ja vaikka junat kulkivat niin silti tapaamisemme oli ehkä n kerran 2kuukaudessa. Aika vieri näin, tapaamiset harvenivat, mutta tekstiviestitse olimme paljonkin yhteydessä. Molemmat tiesivät sen että toinen saa aina piristettyä toisen päivää, ja huolet kaikkoamaan.
Ensitapaamisesta on nyt 9vuotta, ja edelleen lähettelemme usein viestejä, mutta tapaamiset ovat harvassa. Olemme puhelimitse puhuneet rakkaudesta, ja tunnenkin, että rakkaudesta siinä on kysymys. Ja hän tuntee samoin.
Miehen elämä on ollut risaista ryyppäämistä, minkätakia en olekaan uskaltanut ajatella pidemmälle, mennyt vain tuulten mukana, with the flow. Näin ei tarvitse stressata juurikaan mistään, tämän hän on minulle opettanut, ja elämä on paljon helpompaa.
Minulla (ainakin) on ollut suhteita tässä välillä (jolloin tietenkään en ole pettänyt senhetkistä kumppaniani). hänelläkin varmasti joitakin häsläysjuttuja. Mikään ei vain ole tuntunut samalta, kuin hänen kanssaan olo. Kukaan ei ole onnistunut saamaan minua kurjana päivänä yhtä hyvälle tuulelle.
Tapamme ovat kuitenkin senverta erilaiset. Minulla maalaisjärki painaa usein päälle, kun hän taas tekee asioita liikaa miettimättä, ja antaa tuulen oikeasti kuljettaa. Kuten sanoin elämäni on helpottunut kun ei mieti itsekään niin paljon tekemisiäni ja stressaa, mutta silti "stressaaminen", suunnittelu jne ovat kuitenkin minua.
Emme ole puhuneet suhdeasioista kahden kesken, koska kun tapaamme, haluamme viettää mahdollisimman leppoista ja mukavaa aikaa. Pusuttelemme, rakastelemme, syömme, juomme. Puhumme ja koemme hauskoja juttuja.
En tiedä kuinka uskaltaa aloittaa edes keskustelua välisestä suhteestamme, koska en halua pilata mitään.
Olen nyt miettinyt asioita viimeisen kuukauden erittäin tiuhaan, koska sain eräänlaisen valaistumisen tässä taannoin siitä, että minä kyllä haluaisin kokeilla suhdetta hänen kanssaan, että olisiko se oikeasti mahdollista. Tämän sanoinkin hänelle puhelimen välityksellä ja hän osasi hyvin kiertää asian.
Tunnen, että hän on tottunut elämään yksin, eikä osaa kuvitella että hänen "pitäisi ottaa vastuu" toisestakin ihmisestä, että hänen pitäisi ilmoitella menemisistään jollekin.
Hän on ollut selvinpäin puolisen vuotta, juomatta yhtään, ja tiedän että hän myös pysyy selvänä. Aloitti opiskelun ja kaikkea.
Hän tuli kylään (viikoksi) tässä muutama viikko sitten, ja kaikki oli normaalisti, hyvin. Sanoin hänelle josko hän voisi jäädä vaikka kuukaudeksi putkeen luokseni, mutta yhtäkkiä hänen pitikin lähteä. Ymmärrettävää, että oikeasti hänellä oli paperihommia tehtävänä, ja sanoikin että ainahan hän voi tulla takaisin. Kysyin milloin (minun kun pitää aina vähän suunnitella) ja hän tietenkin sanoi että ei osaa suunnitella asioita pidemmälle. Nyt tiedän että hän on reissussa ystävien kanssa, mutta silti kuumeisesti odotan hänen saapuvan luokseni.
Tiedän että pidemmän päälle tulen ahdistamaan häntä näillä kysymyksillä ja ajatuksillani, jotka hän varmasti minut tuntien aistii. Hänen on vaikea puhua tunteistaan.
Mitä ihmettä nyt teen. Mitä mitä mitä mitä. En missään tapauksessa halua pilata yhteistä historiaamme. Olemmeko liian erilaisia, vai onko se erilaisuus oikeasti hyväksi? Onnistuuko tällainen suhde? Kannattaako "oikeaa" suhdetta edes aloittaa? Ahdistanko häntä aivan liikaa tällaisilla ajatuksillani jotka kuulemma voi lukea silmistäni?
Uskallanko kysyä näitä kysymyksiä häneltä vai ajaako se hänet pois? En kyllä uskaltaisi mutta onko se vain pakko tehdä/jättää tekemättä?
Minkälaisia tarinoita teillä muilla on?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni yksi parhaista ystävistäni on mies kymmenen vuoden takaa. Tapasin hänet 14 vuotiaana kun aloitin yläasteen ja pian jo olimme erittäin hyviä ystäviä. Meillä ei koskaan ole ollut mitään seksuaalista jännitettä vaan olemme olleet aivan platonisesti ystäviä. Mutta samassa kaveripiirissä oli muuan tyttö joka myös ystävystyi tämän pojan kanssa yhtälailla kuin minäkin. Jossain kohtaa vähän vanhempina koittivat suhdettakin mutta ei siitä sitten mitään tullut.
Kuitenkin jokin raja oli heidän väliltään mennyt rikki ja heidän ystävyys ei koskaan palautunut ennalleen. Itse sen sijaan olen edelleen molempien ystävä ja monesti tämän tytön kanssa jutellutkin, että kyllä se suhdeviritelmä vaikutti niin vahvasti heihin molempiin että platonista ystävyyttä on mahdoton saada.
Oletko miettinyt mitä ystävyydellenne käy jos ette aloitakaan vakavaa suhdetta keskenänne vaan molemmat tahoillanne? Onko ystävyytenne jo muuttunut jollain tapaa parisuhteeksi? Miehen kannalta vähän vapaammaksi ja sinä jo odottelet häntä matkoilta kotiin...
Onko sinun edes mahdollista löytää rinnallesi ketään muuta, vai onko sinun katsottava ystävyyden uhalla tuo tie ensin loppuun?? Tekstistäsi huomaa syvän kiintymyksen ja välittämisen, niin ajattelin vaan että josko teillä jo on parisuhde, miehellä käsitys vaan on venyvämpi...
"Tiedän että pidemmän päälle tulen ahdistamaan häntä näillä kysymyksillä ja ajatuksillani, jotka hän varmasti minut tuntien aistii. Hänen on vaikea puhua tunteistaan."
Mutta aijot kuitenkin pilata suhteenne, ahdistaa hänet nurkkaan, suhteen ja rakkauden nimissä?
No, et ole ensimmäinen ihminen, mutta.... Teidän suhteennne on toiminut tähän mennessä siksi niin hyvin, ettette ole heti käyneet muuttamaan toista, heti käyneet vaatimaan, omistamaan ja kahlehtimaan, kuten monet, useimmat, tekevät.
Voithan kysyä, mutta kysypä ensin itseltäsi, oletko valmis hyväksymään vastauksen. Usein kuulee ihmisten kysyvän, ja sitten painostavavn, kiukuttelevan, surevan, kun vastaus ei ole toivottu. Kysy kysymyksiä, mihin haluat saada oikeasti vastauksen.
Sinä haluat nyt muuttaa hänet suhde-mieheksi, sinulle sopivaksi... Mutta kuule, siinä kun sinä sanot, etttä se ja tämä on osa sinua, niin hänellä selkeästi on oma tiensä, enkä sano, että se olisi huonompi tai parempi, mutta luuletko todella, että hän olisi sama ihminen, kun hän eläisi, kuten sinä nyt haaveilet, kunnollisessa suhteessa? (ei).
Olet viehättynyt vapauteen ja stressittömyyteen, ihailet hänen tapaansa elää hetkessä, vaikka se on myös vienyt hänet pahoille teille ja siis: alkoholisti on alkoholisti, mieti nyt realistisesti haluatko elää alkoholistin kansssa vai et. Voi hyvin olla, että hän on vielä kauan sellainen kun on ja muuttuu jos muuttuu.
Millaiseksi kuvittelet arkielämän muodostuvan?
Kuvitteletko teidän yhdessä siivoavan ja laittavan kotia, luuletko hänen osallistuvan pesän rakennukseen ja pysyvän uskollisena?
Kuvitteletko itse rakastavasi häntä, kun olet saanut hänet muutettua tavalliseksi taatelin tallaajaksi, joka harmaantuu siinää missä muutkin?
Miksi luulet, että suhde on hänen kanssaan ollut erilainen kun muitten, mistä syistä?
Jos hyväksyt hänet sellaisena kun hän on, miksi et tyydy tuohon, mitä teillä on?
Ole realisti myös ja tee päätökset sen pohjalta.
Mieti myös miksi olet siinä ollut.