Jokaisella ihmisellä on nuorena haaveita ja unelmia siitä millainen se unelmienkumppani tulisi olla. Jotkut löytävät melkein vastaavan ja nuorena ja jotkut taas eivät millään.
Minkä ikäisenä ihmiselle tulee vastaan se vaihe, kun ne kaikki nuoruudet unelmat ja toiveet murenee kokonaan ja ihminen hyväksyy, että on pakko ottaa vaikka puoliksi edes unelmakumppani jottei tarvii olla yksin tai hyväksyy sen, että on koko elämänsä yksin?
30v, 40v, 50v? Millon iskee se kylmä realiteetti ja niiden ihanien haaveiden mureneminen ja se tajuaminen ettei sitä ihannekumppania ikinä löydy. Itse olen vielä siinä iässä, että unelmoin liikaa.
Ihmisiä kun katselee ja heidän kumppaneitaan, niin varmasti vain promille ihmisestä oikeasti pitää sitä omaa kumppaniaan unelmien täyttymyksenä, loput on sitä mikä nähdään nyt vaihtoehdoista parhaimpana, mutta ei unelmana.
Minkä ikäisenä ihmiselle tulee vastaan se vaihe, kun ne kaikki nuoruudet unelmat ja toiveet murenee kokonaan ja ihminen hyväksyy, että on pakko ottaa vaikka puoliksi edes unelmakumppani jottei tarvii olla yksin tai hyväksyy sen, että on koko elämänsä yksin?
30v, 40v, 50v? Millon iskee se kylmä realiteetti ja niiden ihanien haaveiden mureneminen ja se tajuaminen ettei sitä ihannekumppania ikinä löydy. Itse olen vielä siinä iässä, että unelmoin liikaa.
Ihmisiä kun katselee ja heidän kumppaneitaan, niin varmasti vain promille ihmisestä oikeasti pitää sitä omaa kumppaniaan unelmien täyttymyksenä, loput on sitä mikä nähdään nyt vaihtoehdoista parhaimpana, mutta ei unelmana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vain, jossain vaiheessa. Ja se ihminen ei sitten ollut sinnepäinkään mitä olin
ajatellut, millainen piti hänen olla.
Mutta ehkä olis kannattanut pitää niistä ihanteista kiinni,
ei se liittokaan ollut sitä mitä piti.Että näin mulla.
Nyt ois uusi hakusessa ja ihanteet on , , Sopivasti. Kunhan on rakas ja sopiva, suurpiirteinen elämää ja minua ymmärtävä.
Sen kun saan niin se on menoa. No kai jotain muutakin säätöä. Mutta siinä pääkohdat.
Vanhempana ihminen tajuaa ettei sellaista unelmakumppania ole olemassakaan, kaikissa on jotain vikoja. Kunhan saa sen ihanan kumppanin jota rakastaa, se on se tärkein. Ei se että kumppani on kaikkien muiden mielestä hirmuisen kuuma ja kaunis katsoa. Jotain millä nostaa omaa statustaan. Valitettavasti me ihmiset tajuamme tämän vasta keski-iässä.
Nykyihminen on opetettu uskomaan siihen että kun löytää täydellisen kumppanin niin elämästä tulee täydellistä. Se rakkaus on jotain elämää suurempaa joka kestää sitten loppuelämän sellaisena. Rakkaus muuttuu vuosien varrella. Kun menettää sen suuren himon ja alkuhuumaan moni rupeaa ajattelmaan että ei tämä nyt ollutkaan se unelmien kumppani, tajuamatta että sellainen kuuluu elämään. Rakastuminen on vaihe, mutta ihmisille uskotellaan että se on koko elämä. Mutta ei ole. Rakastumisen jälkeen tulee rakastaminen, ja se on se aito ja oikea tunne. Mutta harva sinne asti pääsee kun pitää sitä "unelmakumppania" metsästää.
Miksi sinun mielestäsi vain promille pareista on unelmakumppaninsa kanssa? Koska heidän kumppaninsa eivät olet sinun makuusi? Voi lapsiraukka jos näin on niin olet hakuteillä. Nuoret miehet luulevat että he kaikki haluavat samaa. Itse uskon jo elämää nähneenä, että suuri osa pareista löytää unelmakumppaninsa, osa menettää sen kokemattomuuttaan ja pinnallisuuttaan, mutta osa jatkaa todellisen rakkauden polkua pitkälle vanhuuteen asti. Nykyään ei ihmisille anneta mahdollisuutta. Se on surullista.
Mulla itselläni se on oikeestaan mennyt niin, että jokainen ihmissuhde on itsessään opettanut sen, ettei ihannekumppania ole olemassakaan koska jokaisessa ihmisessä on ne omat vikansa jotka romuttavat odotukset ja haaveet väkisinkin pikkuhiljaa.Myös ihmisten arvot ja toiveet kokemusten myötä muuttuvat.
Niinpä en enää elättele haaveita, vaan elän jalat maassa ja ymmärrän, että onnellisuus lähtee musta itsestäni, ei niistä haavekuvista joita rakensin joskus kumppaneitani kohtaan.Sydän on särkynyt sata kertaa kun se kylmä realiteetti on iskenyt MUTTA se on vain opettanut mut suvaitsevaiseksi sekä itsenäiseksi.
Nyt elänkin ihanan realistisessä ja rehellisessä suhteessa, jossa kumpikaan ei odota toisen olevan se "unelmien prinssi tai prinsessa", vaan hyväksytään toisen viat ja maailman julmuus tukien ja rakastaen.
En tiedä, minkälaisesta kumppanista sinä haaveilet ja toivon tietysti että sellaisin löydät.Mutta ota matkaan mukaan aimo annos suvaitsevaisuutta, kärsivällisyyttä ja hyväksy se totuus, että vaikka ensi alkuun henkilö olisikin juuri se mistä olet haaveillut, niin asiat eivät aina ole niin.Maailma tulee opettamaan sinutkin ja sitä ei kannata pelätä, eläminen ja heittäytyminen on tärkeintä! :)
Toivottavasti sait mun kirjoituksesta jonkinlaisen punaisen langan.
Mahtavaa lukea tollasia fiksuja kommentteja! Oispa nuorissakin enemmän tommosia.
Itse koen ymmärtäneeni jutut jo nuorena, vaikka en ole seurustellutkaan. Jo tapani tarkkailla maailmaa, on näyttänyt mitä se on.
Eli tavallaan oon ollut varovainenkin, enkä oo viittinyt lähteä sun päin suhteeseen vaikka olis ollut monta tilaisuutta. Ja onneks en oo mennyt, kun ovat noiden muijien suhteet pikaseen päättyneet ja vieläpä uudelleen ja uudelleen.
Oikeestaan ihan pikkupojasta asti oon ollut varovainen.
No, mulla toi todellisuuden tiedostaminen on aiheuttanut vähän semmoisen "miten sit oikeastaan ois hyvä suhtautua", fiiliksen.
Et kun tietää just noi jutut mitä te aikasemmat kommentoitte, niin on se varautuneisuus, ei odota oikeestaan mitään keltään, ja, itseasiassa on tunne että ei edes halua ketään ihmistä, kun tietää et ne unelmat on vaan omia unelmia ja satuja oikeestaan. Omia ideoita leffoiks tai tarinoiks.
Toisaalta sitten, miettii, et pitäskö vaan mennä ja sukeltaa kaikkeen mitä tarjotaan, kun ei kummiskaan mitään unelmien rakkaustarinaa tule, niin ottaa sen mitä tarjoutuu eteen. Ei oo kyllä kovin romanttista. Mut toisaalta ei oo kovin romanttista odottaa ikuisesti sitä omaa kultaakaan, jota ei oikeesti koskaan tule. Muistuttaa enemmänkin psykologista kauhutarinaa, tai tragediaa, kun romantiikkaa...kun miettii.
Vaikea sanoa miten nyt sitten käyttäytyisi, jos joku kaunis mutta ei niin fiksu ihminen pyytäisi seikkailua. Todella vaikea sanoa. Enää en unelmoi rakkaudesta ja ei ole tarvetta säilyttää neitsyyttä kellekkään, toisaalta sitten on tottunut niihin omiin näteiksi koettuihin moraaleihin, et olisiko vieras toimintapa itselle se semmoinen seikkailu. Kun jokanen parisuhde kummiskin on vaan seikkailua, ne päättyy aina kuitenkin, vähintään johonkin laimeaan =)
Mut hienoa olisi jos löytyisi ihmisiä jotka pystyy miettii tosi syvällisestikin omaa elämää, kumppanin elämää, yhteistä elämää, rakkautta ja sen luonnetta, ja keskusteleen mitä oikeasti halutaan, ja siitä onko se alkuihastus niin merkityksellinen edes kokonaisuudessa vaan halutaanko rakentaa joku yhteinen henkinen juttu pääasiassa.
Keskustelutaito ja laajat perspektiivit ois kyllä valtava turn on =)
Seurustellut "unelmieni" miehen kanssa, jokaikinen seurustelukumppani on ollut erinäköinen, erilainen, eri taustoista.
Oikeassa elämässä kun ihastuu ja rakastuu toiseen ihmiseen,kokonaisuuteen, ei unelmaan.
Kaikki ovat kuitenkin olleet OMASTA mielestäni hyvännäköisiä, ihania ihmisiä joita olen koko sydämestäni rakastanut.
Unelmat kuuluvat teinihöttövuosiin, realiteetit on aivan toiset muttei silti huonot, itse en ole koskaan tuntenut tyytyväni mihinkään.
Jos aina vaan etsii sitä mikä on ollut mielessä unelmana orjallisesti, ei todennäköisesti ikinä tyydy mihinkään eikä siten koskaan tule löytämään oikeaa rakkautta.
Sen sijaan kannattaisi olla avoin kaikille, tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti.