Kirjoitan pian 6 vuotta kestäneestä suhteesta, jossa isä ja äiti ja yksi lapsi.
Ongelmani on tyytymättömyys suhteeseen, jatkuva mielipaha ja kaipaus entisen mieheni luo.
Kuulostaa varmasti tosi omituselta, mutta näin se on. Olen koko suhteemme ajan, alussa enemmän, ollut epävarma mieheni tunteista. Tämä ehkä siksi, että mieheni on todella vähäpuheinen ja "tunteeton". En tiedä olisiko hän jotain muuta kohtaan "tunteellisempi", mutta ainakin minua kohtaan hän on aina ollut todella neutraali.
Itse olen todella tunteelleellinen, tykkään keskustella asioista, tykkään haasteista, olen reipas ja tykkään toimia. Pidän ihmisistä ja kaipaan ympärilleni elämää! Mieheni on lähestulkoon vastakohta kaikelle edellä mainitsemalleni.
Olemme tulleet siihen pisteeseen, että alan itsekin masentua mieheni passiivisuuteen. Hän on rauhallinen ja "hidas liikkeissään", hän on usein väsynyt ja vähäpuheinen. Jos kysyn, onko hänellä jokin huonosti, saan aina vastaukseksi: No ei, miten niin? Miksi niin luulet, minä olen tällainen. Olisit valinnut paremmin.... jne.
Viime aikoina kaipaus entistä miestä kohtaan on tullut siksi, että hän oli täysin erilainen kuin tämä nykyinen mieheni. Näen entistä miestä lähes joka kuukausi ja tiedän mitä hänen elämäänsä kuuluu. Tiedän, että hän ei ole muuttunut juurikaan siitä mitä oli kun me seurustelimme. Entinen mieheni oli energinen ja elämäniloinen. Hän jutteli kanssani, kertoi omista arkipäivän asioista ja vähän toistenkin, sopivasti. Meillä ei ollut koskaan sellaista oloa, että miksi toinen on niin hiljainen. Nyt on lähes kymmenen kertaa päivässä.
Kärsin suunnattomasti passiivisesta suhteesta. Ostaltani varmasti olen itsekin aiheuttaja tähän.
Korostan, että en haluaisi erota nykyisestä miehestäni. Haluaisin saada hänet pois passiivisuuden kuorestaan. Haluaisin saada hänet innostumaan muustakin kuin omista harrastuksistaan, makoilusta, syömisestä jne. Ja haluaisin saada hänet joskus kertomaan minulle jotain muutakin kuin "virallisia asioita" ilman kysymättäkin vielä jopa!
Mieleni ailahtelee laidasta laitaan. Välillä olen tosi iloinen ja pirteä ja välillä taas tosi masentunut.
Ongelmani on tyytymättömyys suhteeseen, jatkuva mielipaha ja kaipaus entisen mieheni luo.
Kuulostaa varmasti tosi omituselta, mutta näin se on. Olen koko suhteemme ajan, alussa enemmän, ollut epävarma mieheni tunteista. Tämä ehkä siksi, että mieheni on todella vähäpuheinen ja "tunteeton". En tiedä olisiko hän jotain muuta kohtaan "tunteellisempi", mutta ainakin minua kohtaan hän on aina ollut todella neutraali.
Itse olen todella tunteelleellinen, tykkään keskustella asioista, tykkään haasteista, olen reipas ja tykkään toimia. Pidän ihmisistä ja kaipaan ympärilleni elämää! Mieheni on lähestulkoon vastakohta kaikelle edellä mainitsemalleni.
Olemme tulleet siihen pisteeseen, että alan itsekin masentua mieheni passiivisuuteen. Hän on rauhallinen ja "hidas liikkeissään", hän on usein väsynyt ja vähäpuheinen. Jos kysyn, onko hänellä jokin huonosti, saan aina vastaukseksi: No ei, miten niin? Miksi niin luulet, minä olen tällainen. Olisit valinnut paremmin.... jne.
Viime aikoina kaipaus entistä miestä kohtaan on tullut siksi, että hän oli täysin erilainen kuin tämä nykyinen mieheni. Näen entistä miestä lähes joka kuukausi ja tiedän mitä hänen elämäänsä kuuluu. Tiedän, että hän ei ole muuttunut juurikaan siitä mitä oli kun me seurustelimme. Entinen mieheni oli energinen ja elämäniloinen. Hän jutteli kanssani, kertoi omista arkipäivän asioista ja vähän toistenkin, sopivasti. Meillä ei ollut koskaan sellaista oloa, että miksi toinen on niin hiljainen. Nyt on lähes kymmenen kertaa päivässä.
Kärsin suunnattomasti passiivisesta suhteesta. Ostaltani varmasti olen itsekin aiheuttaja tähän.
Korostan, että en haluaisi erota nykyisestä miehestäni. Haluaisin saada hänet pois passiivisuuden kuorestaan. Haluaisin saada hänet innostumaan muustakin kuin omista harrastuksistaan, makoilusta, syömisestä jne. Ja haluaisin saada hänet joskus kertomaan minulle jotain muutakin kuin "virallisia asioita" ilman kysymättäkin vielä jopa!
Mieleni ailahtelee laidasta laitaan. Välillä olen tosi iloinen ja pirteä ja välillä taas tosi masentunut.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jos miehellä on omia harrastuksia, ei kyse ole passiivisuudesta.
Puhuminen on yliarvostettua.
Mies ei vain ole kiinnostunut samoista asioista kuin sinä...
Haluat siis muuttaa miehen mieleiseksesi.
No, onhan joku ennenkin yrittänyt....
Kyse ei todellakaan ole pelkisistä harrastuksista hei!!
Totta kai saa olla omia harrastuksia. Tarkoitan, että hän ei ole kiinnostunut mistää muusta kuin niistä. Olisi mukavaa, jos hän olisi joskus kiinnostunut jostain yhteisistäkin tekosista/menoistamme.
Ja lisäksi mainitsin puhumattomuuden, löhöilyn, laiskottelun, mässäilyn, väsymyksen...
Ja yleensä "kunnon parisuhteessa" puhalletaan yhteen hiileen, kunnioitetaan toista, pidetään toisen seurassa tekemisestä/puuhailuista, ollaan kiinostuineita mitä toisen työpäivään on kuulunut tai mitä se kaveripariskunta puuhaa viikonloppuna..... VAI OLENKO IHAN VÄÄRÄSSÄ??
Luettelit asioita joista vain naiset ovat kiinnostuneita.
Sekoitat asioita; passiivisuus ja kiinnostus parisuhteeseen kanssasi ovat aivan eri asioita.
jo uudemman kerran samaan "ansaan", tältä ainakin tuntuu. Tiedän siis paremmin kuin hyvin tunteesi, vaikka olenkin varmasti sinua nuorempi, ja siksi seurustellutkin vasta kaksi vuotta nykyisen mieheni kanssa, ei lapsia.
Exäni oli tosi hiljainen...tuli ihan suhteen alkumetreiltä lähtien todella vaivaantunutta hiljaisuutta aina silloin, kun minä en höpöttänyt. (Olen kyllä kova puhumaan, mutta mitäs sitä nyt saisi juttua aikaiseksi loputtomiin, jos toinen ei aloita itse mitään.) Kyse oli vieläpä kaukosuhteesta, jossa nähtiin kerran viikossa ja kommunikointi olisi pitänyt hoitaa osaltaan puhelimessa/netissä.
Mies alkoi vähitellen myös huomautella minulle aina, kun en puhunut, kysyi miksi olen hiljaa? Se vasta painostavaa olikin, ihan kuin itse olisi pitänyt olla hänelle joku puhekone, joka tuo juttuja hänen elämäänsä, koska hän nautti "keskustelusta". Itse käsitän "keskustelun" nimenomaan vastavuoroisesti, niin kuin kai useimmat ihmiset?
Nykyisessä miehessäni ihastuin hänen huumoriinsa ja puheliaisuuteensa. Hän tosin varoitti, ettei yleensä ole sellainen, kai hän oli vain sillä hetkellä riehakkaampi kun oli ihastunut? Nyt olemme asuneet vuoden yhdessä ja suhteemme on muuttunut juuri tuollaisen perinteisen kaavan mukaiseksi. Töitä, pakollinen kaupassa käynti, leffoja, nukkumaan. Mistä tässä edes puhuisi, kun mitään ei tapahdu! Ja kun ehdottaa yhteistä tekemistä, niin ei. Haluamme ja saamme tyydytystä niin erilaisista asioista.
Nykyisin mieheni on myös yhä väsyneempi ja vähäpuheisempi...ihan normaali päivätyö hänellä, ei fyysinen tms. Silti kaikki viikonloputkin menevä palautumiseen. Saa nähdä, nyt edessä kesäloma...tuoko se samanlaisen pettymyksen, kun ensimmäinen yhteinen kesälomamme viime vuonna muutettuamme juuri yhteen. Jos silloin ei kiinnostanut mikään, niin entä nyt:(
ehkä tuo kertoo vain sun oman näkökulman, sen, että sä et ole muka tiennyt millaisen ihmisen kanssa olet alkanut suhteeseen. En usko, että hän on koskaan ollut muunlainen, mutta sinä olet hänet halunnut alusta saakka, sinä itse olet aktiivisesti ollut sitä päättämässä ja haluamassa. Tuskin tuo passiivinen ihminen koskaan on edes aloittanut suhdetta, vaan sekin olet varmasti ollut sinä. Mutta miksi?
Oletko halunnut kuvitella tai kuvitellut hänet erilaiseksi, sinä olet nähnyt aina millainen hän on, mutta nytkö on alkanut silmät aueta, minkälaisen ihmisen kanssa sitä todella onkaan? Miksi et ole halunnut tietää asiaa heti, halusitko vain parisuhteen jonkun kanssa, joku perusteluhan sulla on ollut miksi halusit sen?
Jos olet alusta asti nähnyt hänen tunteettomuutensa ja passiivisuutensa, se ei ole oikeastaan yllätys, eikä ole voinut olla. Enemmän ihmettelisin sinuna sinun omaa käytöstäsi ja arvostelukykyäsi, ja itsetuntemustasi, koska sinä olet tehnyt itsellesi sellaisen valinnan. Miksi se nyt vasta olisi harmillinen juttu? Ennenhän se ei ole haitannut, olet aloittanut, jatkanut ja nytkö se harmittaa? En ymmärrä sinua? Kuusi vuotta katselee hommaa, jossa toinen ei -kukaan ei muutu koskaan- ole muuttunut.. Ja nyt vasta?
Tajuatko, että sinä olet aktiivisesti ollut rakentamassa itsellesi passiivista suhdetta? Ja eikö sulla ole mitään ideaalia, millasen suhteen sä haluat?
Haluat suhteen jonkunalaisen vaan ja sitten huomaat, ettei olekaan tyytyväinen..
Joskus ihmettelee aikuisten ihmisten ratkaisuja.
Aina asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja selkeitä.
Suhdetta on ihastumisesta ja rakastumisesesta alettu rakentaa. Välillä ollut hyviä ja välillä huonoja aikoja. Olen todella sovittelija luonne ja haluan hakea aina tasapainoa, etenkin kuppanuuden tasapainoa.
Olen alusta asti koittanut selitellä, että mies vaan on tuollainen luonne. Hän on itsekin sitä sanonut, että on vain sellainen. Jossain kohtaa, kun muut asiat painoivat vaakakupissa enemmän, se ei haitannut. Nyt on vaan yksinkertaisesti alkanut ahdistamaan niin paljon tuo passiivisuus KUN HUOMAAN ETTÄ SE TARTTUU, että haluaisin tilanteelle muutosta.
JOSKUS VAIN TAPAHTUU JOTAIN, MITÄ EI VÄLTTÄMÄTTÄ HALUAISI.... EIKÄ SILLE NÄKÖJÄÄN VOI MITÄÄN. Olen itsekin joskus (edellisessä suhteessa) ihmitellyt tällaisia ihmisiä ja suhteita missä nyt olen. Enkä todella osannut silloin kuvitella joutuvani vastaavaan tilanteeseen. Varmasti olenkin tehnyt asioita väärin. Aivan varmasti.....
Uskomatonta, että sanot, että tapahtuu asioita, joita ei halua. Kun sinä nimenomaan olet halunnut. Aktiivisesti, vuosikausia. Petät itseäsi rasskaasti.
olennaistahan tossa on se, että sä olet nähnyt ja aina tiennyt sen tilanteen ja siitä huolimatta ja etenkin ehkä SEN VUOKSI mennyt rakastumaan, olet innostunut siitä ihmisestä, hän on ollut aina sellainen ja sinä olet ollut innoissasi.. Se passiivisuus on ollut aina. Miksi se vasta nyt häiritsee? Siitäpä seuraavaan kysymykseen, että miksi nyt, kun ei ennenkään ole haitannut?
Ja tajuatko, että se tilanne, mikä nyt sinun elämässäsi on, on lähtöisin sinusta, sinun tekemistä ratkaisuista ja sinun halustasi tuohon tilanteeseen. Se ei voi olla mitään uutta, eikä yllättävää. Siitä ei voi miestä nyt alkaa syyttelemään, sinä olet halunnut sen ja varmasti järjestänyt suhdetta eteenpäin. Passiivinen mies ei sitä tee vahingossakaan, ja sinä se olet sen tehnyt, kuusi vuotta, lapsenkin olet halunnut. Sinäkö olet räpistellyt sitä suhdetta eteenpäin. Passiivinen ihminen ei tee asioille mitään koskaan. Ja senhän tietää alusta asti, että kun ei muutu, ei muutu, ja sinä olet rakentamalla rakentanut vuosikausia asiaa eteenpäin, ja nytkö harmittaa, että ei tuo toinen ole aktiivinen.. Etkö ole tajunnut asiaa aiemmin? Täysin käsittämätöntä ja järjetöntä? On vaikea tajuta, kuka ihminen alkaa tuollaiseen ja jatkaa vuosikausia. Ja onko sulle käsittämätöntä se, että silloinkun asiat ei ole selkeitä ja helppoja, niissä on jotain vikaa?
Ei hyvässä suhteessa tarvi olla epäselviä asioita noin periaatteessa.
Etkö osaa halua itsellesi muuta? Miksi halusit niin epätoivoisesti jotakin, mikä ei ole sitä mitä aidosti haluat, että olet vuosikausia vaan väkisin pukertanut jonkun passiivisen tyypin kanssa, mikä meininki ei tule koskaan muuttumaan mihinkään.
Oletko halunnut itsellesi niin epätoivoisesti suhdetta, ettei asia ole häirinnyt ennen? Oletko ollut epätoivoinen ja halunnut olla näkemättä asioita? Toivottavasti jokainen muu ihminen tajuaa, mitä itselleen saa ja mihin alkaa.
Toista et voi muuttaa. Sinä halusit hänet näin. Ota nyt vastuu siitä, mitä olet tehnyt.
Uskomatonta, että sanot, että tapahtuu asioita, joita ei halua. Kun sinä nimenomaan olet halunnut. Aktiivisesti, vuosikausia. Petät itseäsi rasskaasti.
olennaistahan tossa on se, että sä olet nähnyt ja aina tiennyt sen tilanteen ja siitä huolimatta ja etenkin ehkä SEN VUOKSI mennyt rakastumaan, olet innostunut siitä ihmisestä, hän on ollut aina sellainen ja sinä olet ollut innoissasi.. Se passiivisuus on ollut aina. Miksi se vasta nyt häiritsee? Siitäpä seuraavaan kysymykseen, että miksi nyt, kun ei ennenkään ole haitannut?
Ja tajuatko, että se tilanne, mikä nyt sinun elämässäsi on, on lähtöisin sinusta, sinun tekemistä ratkaisuista ja sinun halustasi tuohon tilanteeseen. Se ei voi olla mitään uutta, eikä yllättävää. Siitä ei voi miestä nyt alkaa syyttelemään, sinä olet halunnut sen ja varmasti järjestänyt suhdetta eteenpäin. Passiivinen mies ei sitä tee vahingossakaan, ja sinä se olet sen tehnyt, kuusi vuotta, lapsenkin olet halunnut. Sinäkö olet räpistellyt sitä suhdetta eteenpäin. Passiivinen ihminen ei tee asioille mitään koskaan. Ja senhän tietää alusta asti, että kun ei muutu, ei muutu, ja sinä olet rakentamalla rakentanut vuosikausia asiaa eteenpäin, ja nytkö harmittaa, että ei tuo toinen ole aktiivinen.. Etkö ole tajunnut asiaa aiemmin? Täysin käsittämätöntä ja järjetöntä? On vaikea tajuta, kuka ihminen alkaa tuollaiseen ja jatkaa vuosikausia. Ja onko sulle käsittämätöntä se, että silloinkun asiat ei ole selkeitä ja helppoja, niissä on jotain vikaa?
Ei hyvässä suhteessa tarvi olla epäselviä asioita noin periaatteessa.
Etkö osaa halua itsellesi muuta? Miksi halusit niin epätoivoisesti jotakin, mikä ei ole sitä mitä aidosti haluat, että olet vuosikausia vaan väkisin pukertanut jonkun passiivisen tyypin kanssa, mikä meininki ei tule koskaan muuttumaan mihinkään.
Oletko halunnut itsellesi niin epätoivoisesti suhdetta, ettei asia ole häirinnyt ennen? Oletko ollut epätoivoinen ja halunnut olla näkemättä asioita? Toivottavasti jokainen muu ihminen tajuaa, mitä itselleen saa ja mihin alkaa.
Toista et voi muuttaa. Sinä halusit hänet näin. Ota nyt vastuu siitä, mitä olet tehnyt.
viestin viimeisellä rivillä. Vastaus kaikkeen, valitettavasti.
Turha kai sitä on aikuisen miehen turhaan leukojaan louskuttaa, jos ei ole mitään faktoja kommunikoitavana.
jos sillä on kilpirauhasen vajaatoimintaa, sekun aiheuttaa passiivisuutta. tai sitten se käy rankassa työssä ja joutuu elättään sut. voi myös olla että sulla on bipolaarinen mielialahäiriö. Myöskään marsilaisten avaruusolentojen ja ranskan vallankumouksen vaikutusta asiaan ei kannata jättää huomiotta.
Minäkin tuhlasin aikaani samantyyppisen naisen kanssa 8 vuotta. Nykyisen tyttöystävän kanssa kommunikoidaan ja tehdään asioita yhdessä. Hän on aktiivinen ja avoin ihminen kuten minäkin. Aikoinaan yritin kaikkeni että elämä ex:n kanssa olisi ollut mielekästä. Se mitä opin on se että toista ihmistä ei voi muuttaa eikä ole tarviskaan. Antaa passiivisten ja asiaihmisten olla keskenään.
Ansaitset parempaa. Tai ainakin erilaista. En tarkoita että ex olisi jotenkin huonompi tai ei niin fiksu kuin minä, vaan sitä että ihmisten tarpeet ovat erilaisia. Sunkaan poikaystäväsi nyt ei vaan kaipaa keskusteluja, hän ei halua tai viitsi tehdä mitään "ylimääräistä" pakollisten kuvioiden ulkopuolella. Joistain kavereistani on vanhemmiten tullut samanlaisia; teevee kiinnostaa liikaa ja omia mielipiteitä ei enää ole tai ei kiinnostuta mistään. Aamiainen merenrannalla ei enää tuota tunteita; "voihan sen aamiaisen syödä kotonakin" Piknikillä käynti kauniina päivänä on turhaa jne. Ollaan mieluummin kotona ja keitetään perunat. Sitten löhötään sohvalla tahdottomassa olotilassa ja syödään sipsiä. Tuota sitten päivästä toiseen. Ei saatana, en halua koskaan tulla niin aikuiseksi ;-)
Sä sen sanoit. Ei saatana, en halua koskaan tulla niin aikuiseksi :)!
Hienoa, että joku ymmärtää tänkin pointin, eikä vaan käske ottaa vastuuta tekemisitä päätöksistä. Tottakai VASTUUTA OTETAAN, en jälleen sitä tarkoita.
On hienoa, jos jonkun elämä menee aina kässärin mukaan, mutta mun ei ole mennyt. Väitän, että tätäkin vaihetta minun elämässäni tarvitaan ja varmasti olen jossain vaiheessa tätä elämää pajon paljon viisaampi ISO ihminen.
Tekstiisi vielä viitaten, AVOIMUUS on juuri se mitä kaipaan. En kaipaa mitään tilitystä tai selvityksiä: mitäs teit tänään, mitäs teit eilien, mitä kello 15. En helvetti mitään sellasta. Kaipaan vaan ihan arkipäivän höpötyksiä, spontaaneja kommentteja uutisista tai "arvaa mitä se Jussi nyt on hankkimassa" -tyylisiä juttuja... Mutta, EI kun EI. Meillä sellaset on pelkkää haavetta!!
Meidän parisuhteessa ei osasata puhua kuin kaveri-kaverille -tyyliin vaan siitä keskustelusta tulee heti kysymys-vastaus meinikiä eli sellasta tentaamis meinikiä. Ja en mä sellasta jaksa. Sitte mä lopetan kokonaan puhumisen ja sitten ei puhuta kumpikaan. Jes, hienoa!
joko suostut siihen ja se on sitten sellaista ja valittaminen on turhaa tai keksit sitten jonkun muun ratkaisun ja valittaminen on turhaa.
Miksi ihmeessä sitten aikanaan erosit siitä niin "ihanasta" miehestäsi ja aloit seurustelemaan tämän nykyisen kanssa?
Nuoruuden, hulluuden ja vapaudenkaipuun vuoksi. Liian nuorena aloin seurustella. Silloin kun erottiin, ei ollut mitään muuta mielessä kuin oma vapaus.
Meille miehille tärkeintä on, ettei vapaa-aikana tarvitse tehdä mitään eikä mennä minnekään. Ja elämää ei saa ympärillä olla. Passiivinen elämä ja hiljaisuus on parasta. Jostain syystä naiset ovat erillaisia, he haluavat elämää ympärille ja aktiviteetteja, harva mies sellaista elämää jaksaa/haluaa.
kaikki miehet eivät ajattele kuten sinä. onneksi. Arrrggggggg!