Ajattelin nyt tanne kirjottaa, kun tuntuu etta kumppanille ei voi tallaisesta puhua, eika oikein ystavillekaan, kun tuntee olevansa roisto ja kamala ihminen.
Olemme avopuolisoni kanssa olleet yhdessa nyt viisi vuotta, ja molemmat melkein kolmenkympin tienoilla kohta. Meilla on paljon hellyytta, pusuja, seksi on ok, nauretaan paljon ja nahdaan yhteisia kavereita jne. Valilla tapellaan oikein kovastikin, mutta se on lahinna tappelua siivousvuoroista (mina nalkutan ja han suuttuu), rahasta, tai yhteisesta ajasta..eli ihan tavallista parisuhteen arkea.
Mutta joskus minua ahdistaa todella paljon.
Naimisiin menosta olemme puhuneet paljon, ja haaveilleet lapsista, lemmikeista ja omasta talosta. Viime viikonloppuna olimme kaverini haissa, ja puolisoni kertoi minulle kuinka paljon rakastaa ja jo suunnitteli missa omat haamme pidettaisiin, ja keta kutsuttaisiin ja kuinka ihanaa olisi. Joskus mina naen nama unelmat samoin silmin kuin han, ja pystyn yhtymaan haaveiluun, mutta viime viikonloppuna tuntui etta ei, en halua sita..ajatus tuntuu ahdistavalta.
Mina olen ollut aina kauhean itsenainen ja elamanjanoinen ihminen ja tapasimmekin puolisoni kanssa kun olimme matkustelemassa. Ennen kuin tapasin hanet, koin paljon upeita asioita, matkustelin, ja maailma tuntui niin vapaalta ja jannittavalta. Sen jalkeen kun olemme olleet yhdessa, olemme jamahtaneet paikoillemme. Nyt on mennyt jo viisi vuotta ilman jannittavia seikkailuja. Han on kiireinen uransa kanssa, ja aina on joku tekosyy miksi emme voi lahtea kauas lomalle, tai muuttaa ulkomaille...kun tapasimme, olimme molemmat matkalaisia, ja se tuntui parhaalta mahdolliselta.
Minusta tuntuu, etta olen yrittanyt elaa hanen unelmansa mukaan. Han haluaa talon, kodin, lapset ja lemmikit. Minakin haluan niita, mutta en viela, en talla tavalla. Tuntuu kuin elamanintoni olisi latistunut..masenun helposti, ja haaveilen paosta..etta ottaisin lentolipun jonnekin kauas, ja elaisin taysilla.
Kamalinta tassa on se, etta valitan toisesta niin paljon. Han on maailman huolehtivaisin ja hellin puoliso. Han on tukenut minua kun perheessani on ollut surua, kuunnellut itkujani, lohduttanut ja piristanyt. Jos olen maininnut hanelle siita, etta haluaisin enemman jannitysta elamaan, han on yrittanyt olla joustavampi ja lahtea vaikka oopperaan kanssani, mutta minusta tuntuu kuin olisimme kahta eri lajia. Han on orava ja mina olen lintu.
En haluaisi sarkea toisen sydanta, enka omaani.. Ahdistuskin menee pois viikoiksi ja kuukausiksi..mutta aina, yleensa kevaalla tai kesalla se nostaa paataan. Tuntuu kuin olisin vanki, persoonani tukahdutettu.
En oleta etta kukaan jaksoi lukea tata loppuun, mutta jos joku luki ja on samanlaisia kokemuksia, niin kertokaa olkaa kiltteja. Onko ero ainoa vaihtoehto, vai onko tasta joku toinen tie eteenpain?
Olemme avopuolisoni kanssa olleet yhdessa nyt viisi vuotta, ja molemmat melkein kolmenkympin tienoilla kohta. Meilla on paljon hellyytta, pusuja, seksi on ok, nauretaan paljon ja nahdaan yhteisia kavereita jne. Valilla tapellaan oikein kovastikin, mutta se on lahinna tappelua siivousvuoroista (mina nalkutan ja han suuttuu), rahasta, tai yhteisesta ajasta..eli ihan tavallista parisuhteen arkea.
Mutta joskus minua ahdistaa todella paljon.
Naimisiin menosta olemme puhuneet paljon, ja haaveilleet lapsista, lemmikeista ja omasta talosta. Viime viikonloppuna olimme kaverini haissa, ja puolisoni kertoi minulle kuinka paljon rakastaa ja jo suunnitteli missa omat haamme pidettaisiin, ja keta kutsuttaisiin ja kuinka ihanaa olisi. Joskus mina naen nama unelmat samoin silmin kuin han, ja pystyn yhtymaan haaveiluun, mutta viime viikonloppuna tuntui etta ei, en halua sita..ajatus tuntuu ahdistavalta.
Mina olen ollut aina kauhean itsenainen ja elamanjanoinen ihminen ja tapasimmekin puolisoni kanssa kun olimme matkustelemassa. Ennen kuin tapasin hanet, koin paljon upeita asioita, matkustelin, ja maailma tuntui niin vapaalta ja jannittavalta. Sen jalkeen kun olemme olleet yhdessa, olemme jamahtaneet paikoillemme. Nyt on mennyt jo viisi vuotta ilman jannittavia seikkailuja. Han on kiireinen uransa kanssa, ja aina on joku tekosyy miksi emme voi lahtea kauas lomalle, tai muuttaa ulkomaille...kun tapasimme, olimme molemmat matkalaisia, ja se tuntui parhaalta mahdolliselta.
Minusta tuntuu, etta olen yrittanyt elaa hanen unelmansa mukaan. Han haluaa talon, kodin, lapset ja lemmikit. Minakin haluan niita, mutta en viela, en talla tavalla. Tuntuu kuin elamanintoni olisi latistunut..masenun helposti, ja haaveilen paosta..etta ottaisin lentolipun jonnekin kauas, ja elaisin taysilla.
Kamalinta tassa on se, etta valitan toisesta niin paljon. Han on maailman huolehtivaisin ja hellin puoliso. Han on tukenut minua kun perheessani on ollut surua, kuunnellut itkujani, lohduttanut ja piristanyt. Jos olen maininnut hanelle siita, etta haluaisin enemman jannitysta elamaan, han on yrittanyt olla joustavampi ja lahtea vaikka oopperaan kanssani, mutta minusta tuntuu kuin olisimme kahta eri lajia. Han on orava ja mina olen lintu.
En haluaisi sarkea toisen sydanta, enka omaani.. Ahdistuskin menee pois viikoiksi ja kuukausiksi..mutta aina, yleensa kevaalla tai kesalla se nostaa paataan. Tuntuu kuin olisin vanki, persoonani tukahdutettu.
En oleta etta kukaan jaksoi lukea tata loppuun, mutta jos joku luki ja on samanlaisia kokemuksia, niin kertokaa olkaa kiltteja. Onko ero ainoa vaihtoehto, vai onko tasta joku toinen tie eteenpain?
Vastaukset 10
Vanhimmat
mutta koska aivosi ovat kehittyneet, joku päivä vielä keksit kuin saat häkin oven auki ja pääset vapauteen. Mutta. Vaikeuksia tulee vielä olemaan, senkin jälkeen. Mielialan bipolariteetti on aina vähän hankala ominaisuus varsinkin ikääntyessä se tuppaa oireilemaan aina enemmän tai vähemmän masennusvoittoisesti. Vanha adrenaline junkie ei löydäkään enää niitä asioita, jotka tuottavat perhosia vatsanpohjaan.
En olekaan koskaan ajatellut etta mielialani olisi bipolaarinen. Voisiko siina olla selitys miksi kaipaa niin kovasti pois sen luota jota rakastaa? Aivan hullua. Onko sulla omakohtaista kokemusta, vai oletko muuten vaan tietoinen..?
Voin vaan todeta etta hulluksi tassa tulee kun joka kesainen ahdistus iskee paalle. Toinen kyselee mika on vialla, ja kertoa ei voi kun ei halua toista satuttaa...etta haluan pois! Ja sitten kun pitaisi ne sanat sanoa aaneen, niin niiden sijasta kuuluukin: "rakastan sinua ja en halua menettaa."
Olemme suhteen aluaikoina eronneetkin pari kertaa, minun aloitteestani, ja aina palanneet yhteen kun se tuntui niin hyvalta. Siksi en haluaisi enaa tallaisia ajatuksia, koska tama on kayty lapi jo niin monta kertaa ja se sattuu.
Et sinä mikään hullu ole. On aivan luonnollista haluta elämältä muuta kuin yhtä ja samaa. On aivan luonnollista haluta kokea jotain muuta, mennä ja muuttaa muualle jne. Joillekin riittää ns. "tavallinen" elämä - toisille ei, eikä siinä ole mitään epänormaalia. Jos et ole vielä valmis jämähtämään paikalleen, älä jämähdä. Se tulee vain tekemään sinusta katkeran aikaa myöten. Lähde maailmalle. Jos toinen ei halua mukaan, niin ei sitten. Voittehan te olla välillä erillään ja kenties jatkaa sitten - tai miten vain.
Kiitos...joskus joku pienikin kommentti toiselta voi auttaa paljon..
"Lähde maailmalle. Jos toinen ei halua mukaan, niin ei sitten. Voittehan te olla välillä erillään ja kenties jatkaa sitten - tai miten vain."
Sita kun on niin solmussa omien ajatusten kanssa etta ei enaa tieda mika on mustaa ja mika harmaata. Eilen kumppanini hermostui sykkyyteeni ja sanoi, etta et selvastikaan ole kanssani onnellinen. Miksi et mene ja ela omaa elamaasi, en mina voi tehda sinua onnelliseksi.
Juuri noita ajatuksia olen pyoritellyt mielessani monet viikot, mutta sitten kun han ne sanoo, mina vastaan etta: ala puhu tuollaisia, ei tama johdu sinusta! Miksi ajatukset, ja se mita suusta tulee ulos ovat niin erilaisia??
Olen kuitenkin paattanyt alkaa miettimaan, ja eritoten toimimaan enemman itseni hyvaksi. Ja sitten kai sen nakee ajaudummeko erilleen, vai loydammeko onnen toistemme kanssa. Han soitti tanaan toista, ja kaski ruveta pakkaamaan. Lahdemme viikonlopuksi telttailemaan. Han ilmiselvasti yrittaa tuoda jannitysta meidan yhteiseen elamaan, mika on mahtavaa..han kuuntelee.
Olen myos paattanyt lahtea kaymaan espanjassa tana kesana kaverini luona, ja ehka new yorkissa myohemmin. Pidan silmat auki, ja jos tilaisuuksia tulee muuttoon, niin nappaan ne. Olen elamani aikana jattanyt enemman ihmisia taakseni, kuin pitanyt lahellani, koska en osaa olla paikoillani. Laheiset vaativat ihmissuhteet alkavat ahdistaa aina muutaman vuoden jalkeen. Alan nahda etta asiat toistavat itseaan elamassani..ja jos en opettele kestamaan naita tunteita, niin lopulta paadyn elamaan taysin yksin. Puolisoni on kuitenkin ihana, ja joustava. Itse vain olen ahdistuvaa tyyppia.
Ihan kuin olisin lukenut kertomusta omasta elämästäni. Olemme olleet yhdessä pian 7 vuotta, kihloissa alle vuoden. Saan aina kuulla ystäviltä ja sukulaisilta, miten onnekas olen, kun olen löytänyt niin hyvän miehen. Hän tulee paremmin kuin hyvin toimeen perheeni kanssa, voin aina luottaa ja tukeutua häneen tilanteessa kuin tilanteessa. Emme juurikaan riitele. Juuri tuollaisista tavallisista arkipäivän asioista tulee joskus pientä kinaa. Kaikki on niin hyvin. Liiankin hyvin?
Tuttua on tuo, että välillä ahdistus ja kaiho tuntuu katoavan. Mutta aika ajoin se nostaa päätään ja tuntuu joskus saavan liian suuren vallan pääni sisällä. Minulla on ihan sama olo, kuin persoonani olisi tukahdutettu. Olen kiltimpi, rauhallisempi ja jämähtäneempi, kuin haluaisin olla. Olemme puhuneet tästä noin kerran vuodessa. Hän alkaa kysellä, miksi olen niin ärtynyt ja vetäytyvä. Ensin sanon, että töissä on kiireistä, tämä menee ohi. Mutta kun hän kyselee ja kyselee, lopulta kerron ainakin lähes kaiken mitä ajattelen. Hän lupaa, että kyllä me elämäämme enemmän eloa saamme. Hän on innostunut ja teemme kaikenlaista, lähdemme ehkä matkalle. Tätä kestää yleensä noin viikon. Sitten taas jumitamme.
Se olen aina minä, joka ehdottaa jotain, oli kyse sitten pienistä tai suurista asioista. Minun aloitteestani matkustelemme, lähdemme ajelulle, käymme uimassa, menemme elokuviin, käymme kävelyllä, herkuttelemme.
Mies puhuu omakotitalosta, lapsista, tulevaisuudesta. Haluan samoja asioita, mutta mietin, miksi antautuisin vangiksi vielä tiukemmin. En voi mitään ajatukselle, että siinäkö se elämä sitten olikin. Kun hän kosi minua, olin aidosti onnellinen. Kaikki tuntui niin oikealta. Ja tuntuu vieläkin, suurimman osan ajasta. Mutta välillä sormus sormessa puristaa liikaa, se tuntuu sydämessä asti. Kun ahdistus sitten taas hetkeksi väistyy, ihmettelen miten olen edes voinut ajatella eroa.
Olen miettinyt paljon, olisivatko asiat kuitenkaan paremmin jos eroaisimme. Voisin olla yksin tai löytää miehen, jossa olisi ehkä sitä kaipaamaani intohimoisuutta. Mutta millaista olisi arki? Kaipaan kuitenkin myös tavallista, turvallista kotielämää, sopivassa suhteessa. Riittääkö se, että teen mieluisia asioita yksin tai ystävieni kanssa? Vai tuleeko elämäkumppanin kuitenkin olla se, jonka kanssa kaikki suuret ja ihmeelliset asiat koetaan ja tehdään? Ei minulla tosin enää edes ole sellaista ystävää, joka olisi täysin samalla aaltopituudella kanssani. Suurin osa ystävistäni on ollut miespuolisia, mitä mieheni ei ole oikein koskaan osannut ymmärtää. Niinpä ystävyyssuhteet ovat kuihtuneet.
Jos ihmisen pohimmaiseen luonteeseen vaan kuuluu levottomuus, vapauden- ja itsenäisyydenkaipuu, ahdistuneisuus ja asioiden liiallinen miettiminen, auttaako siihen loppujen lopuksi mikään? Pitääkö vaan tyytyä osaansa ja koittaa elää omien ajatustensa kanssa?
kauheeta filosofointia, mut minkäs sille tekee, jos toinen on tylsä ja riittää ihan tasapaksu elämä ja itsellä ei vois vähempää kiinnostaa.
jos lopettas sen liian miettimisen ja toteis, että that's it. Minä en halua tylsää elämää ja piste. Tekee sit elämästään mukavan.
Ei tohon ole mitään perusteluita tai järkevää keskustelua tai sitä voidaan puida loppuelämä, mut se, mikä elämään vaikuttaa on se, mitä itse tekee. Jos teet siitä itsellesi miellyttävän, hyvä, jos et, et sitten tee. Se on sit niin, kuin sä päätät.
Tylsimyksiä nyt on maailma täynnä, kerran täällä vaan eletään.
Tämä kuulostaa erittäin tutulta.
Haluaisin erota, mutta en halua satuttaa avopuolisoani...
Emme lähes ikinä tee, mitä minä haluan. Jos teemme, niin se tapahtuu vastahakoisesti.
Hän ei koskaan tee aloitetta rakasteluun, mutta jos pääsen niinkin pitkälle, niin ei se kauaa kestä ennen kuin häntä alkaa sattumaan. Emme tiedä miksi mutta hän ei "jaksa" käydä gynekologilla...
Tunnen olevani paljon eloisampi ja iloisempi kun olen yksin kavereideni kanssa.
En haluaisi satuttaa häntä mutta täytyykö minun sitten kärsiä yksin sisimmässäni?
Älkää herran jumala pitkittäkö teidän miesten piinaa.Mikään ei satuta enempää kuin teidän jahkailu haluanko vai enkö halua? Minä puhun kokemuksesta sunnittelin häitä ja tulevaisuutta exäni kanssa kuin yht äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli sanat mä en halua sua enää... Teidän on pakko tehdä valintanne. Ette oikeesti voi siirtää vääjäämätöntä.Uskokaa tai älkää mutta pitkitys ei auta mitään päin vastoin mitä enemmän annatte toiselle toivoa sitä kovemmin se tulee koskemaan.KERTOKAA TOTUUS...
Niin, mina kylla kerronkin miehelleni aina valilla milta minusta tuntuu...etta haluan matkustaa, haluan seikkailua elamaan ja jannitysta..
Hanelle se taas ei ole tarkeaa, ja itse sen myontaakin. Han yritti vahan aikaa sitten painostaa minua ottamaan lemmikin!! Se sitoisi minut viela enemman paikoilleen, ja tuntuu silta etta juuri sita han yrittaa tehda. Yrittaa vakisin laittaa minua rooliin, joka ei minulle sovi...
Ymmarran kylla mita yritat sanoa, mutta on vaan niin hankala kuvitella eroa, kun rakastaa ja valittaa kuitenkin niin paljon. Itsellani kun tuntuu olevan "ruoho on vihreampaa aidan toisella puolen"-syndrooma. En ole koskaan osannut nauttia siita mita minulla on, vaan aina mieluummin pakenen ja etsin sita jotain taydellista ihan kaikessa...kavereissa, tyossa, asuinpaikoissa.. Miten tallaisesta oravanpyorasta paranee...onko se ruoho aina vihreampaa aidan takana?
Voi, kun olisin siunattu noyralla elamankatsomuksella, enka tallaisella suuruudenhulluudella.
Helpottaa kuitenkin se, etta en nakojaan ole ainoa tallaisten mietteiden kanssa painiskeleva..kiitos kun vastasitte, ja varsinkin sina joka olet kerroit etta olet kihloissa, ja 7. vuosi yhdessa...tiedan niin milta sinusta tuntuu..
Eihän naimisiin menon tarvitse tukahduttaa omaa vapautta. Voihan siinä silti (ja kuuluisikin) matkustella ja kehittää omia taitojaan.
Kaikista tärkein on 100% luottamus molemmin puolin. Ts. jos jompi kunpi haluaa tehdä vaikka pidemmänkin matkan yksin, sen kuuluisi olla OK. Varsinkin kun päivittäinen yhteyden pito on niin helppoa mistä tahaansa maailman kolkasta (ja ilmaista SKYPEN kautta!)
Voisiko puolisosi tehdä työnsä etätyönä jolloin vain läppäri mukaan + lentoliput ja passi? Sehän ratkaisisi suuren osan ongelmaa.
On itsestään selvää ettei tuohon yhtälöön kuulu ulkopuolisia suhteita, eikä niitä tarvitsekkaan.Aikanaan tuo "häkkiin suljetun" tunne katoaa ja voitte täysin siemauksin nauttia elämästä ja kaikesta värikkyydestä ja rikkaudesta mitä sillä on tarjottavana.
Tulee todennäköisesti sekin aika jolloin on saanut yksin reissaamisesta tarpeekseen ja on valmis hankkimaan perhettä lisää ja sen pysyvän asuinsijan.