Tuossa toukokuun alussa tutustuin miehenalkuun, jonka kanssa suhde lähti nopeasti käyntiin. Kiinnostuksenkohteet, arvomaailma, mielipiteet ja huumori natsasi paremmin kuin koskaan kenenkään kanssa. Suhde oli avoin ja rehellinen, ja ongelmista ja iloista avauduttiin kun niitä tuli tielle.
Kesäkuussa alkoi tulla vastoinkäymisiä. Kumppani joutui kolariin, kärsi n. viikon mielettömästä päänsärystä, kuuli että isä jota ei ole tavannut on kuolinvuoteellaan, ei päässyt opiskelemaan sinne minne halusi, ei saanut edistettyä musiikillista kiinnostustaan vaikka vahvasti halusi...
Näihin aikoihin hän oli usein ankeana seurassani ja hoki "En tajua mikä mulla on, tää en ole minä" ja yhtenä iltana lähetti viestejä joissa kertoi kaiken tuntuvan turhalta. Sain kuitenkin taottua järkeä kultani päähän ja pian hän totesti että "meidän pitää pitää yhtä, uskon että ollaan vastaus toistemme ongelmiin, kiitos kun herättelit mua".
Kuitenkin jos tielle tuli pienikin vastoinkäyminen alkoi hän dramatisoimaan että "kaikki on pielessä, mitä tää on, ei tämä ole minä". Tällasta saattoi sattua ihan vain jos aurinko meni pilveen tai jos vaan istuttiin hiljaa toistemme vierellä.
Viikko ennen eroa olimme tavanneet poikaystäväni kanssa. Olin odottanut tätä tapaamista sillä emme hirveän usein pääse näkemään toisiamme (asumme eri paikkakunnilla ja silloin kun hän asuu täälläpäin kaverinsa luona hän treenaa). Olin iloinen vain koska näin hänet, mutta hän oli sama ankeileva itsensä. Kysyin että haluaako hän vaan lähteä himaan sillä odotin kuulevani jonkunlaista tunteenpurkausta, esim. "Ei kun haluan olla sun kanssa". No, hänpä oli hetken hiljaa ja totesi että kai hän sitten lähtee himaan. Kumppanin odotellessa autokyytiä itsellä nousi pala kurkkuun ja aloin kyynelehtimään. Hän huomasi ja oli hetken hämillään, kysyi mikä hätänä ja yritti halata. En pystynyt puhumaan mitään sillä olisin vain revennyt kyyneliin enkä yleisellä paikalla halunut tehdä niin. Kun kyyti saapui, hän katseli minua hetken ja odottelin että hän kävisi sanomaan kuskille ettei lähdekään ja palaisi luokseni. Näin ei käynyt. Meinasin romahtaa ja lähdin nopeasti kävelemään pois päin, eikä hän tullut perään vaan lähti.
Selvittelimme asiaa puhelimen välityksellä ja tämä päätyi siihen, että hän lähti kävelemään luokseni kaveriltaan (2h kävelymatka) sillä viimeiset junat olivat menneet. Selvitimme välimme, ja hän vannotti minua luottamaan hänen tunteisiinsa. Vannotti pysyvänsä vierelläni.
Tuo siis tapahtui keskiviikkona; viikko ennen eroa.
Viikonlopun olimme viettäneet yhdessä ja koin kaiken olevan hyvin. Tiistai-iltana hän lähetti viestin että on ollut huono päivä ja että hän on miettinyt asioita... Kyselin mitä hän on miettinyt ja että olenko minä tehnyt jotain ja hän sanoi, että "Ei tässä mitään ongelmaa ole, haluan vaan miettiä asioita ja jutella sun kanssa". Samana iltana sain revittyä hänestä irti faktan, että hän oli ajatellut kuinka sovimme toisillemme. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä, mutta sitten saankin viestin että hän ei kerkeä tapaamaan minua. Olin paniikissa ja lähetin viestejä ja rakkaudentunnustuksia - mutten saanut mitään takaisin.
Pelkäsin koko päivän saavani jättämistekstarin tai vastaavaa joten pyysin häntä juttelemaan kanssani mesen välityksellä. Hän tulikin ja koitti väkisin etsiä minusta huonoja puolia: "porukat ei hirveesti tykkää susta" "ei meillä ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita" "sun epäsosiaalisuus ei tee hyvä mulle ja mun läheisille" .... mitkä kaikki olivat naurettavia syitä jotka pystyin kumoamaan hetkessä. Jääräpää kuin oli, hän totesi että hänellä ei ole kaikki hyvin; hän on hukannut minuutensa, hänen pitää saada pohtia asioita yksin. Sanoin voivani antaa hänelle omaa rauhaa ja tukea mikäli siltä tuntuu ja kummastelin miksi hän pitää minua "esteenä" minuuden etsimiselle. Hän sanoi, että niin kauan kuin seurustelee mun kanssa hänellä on ajatukset minussa. Että hänen pitää saada ajatukset itseleen.
Olen koko ajan ollut sitä mieltä että hänellä on vain ankea kausi menossa ja jos hän antaa itselleen aikaa pohtia asioita, pitää vähän hauskaa, etsii positiivisia asioita elämästään... kaikki olisi taas hyvin. Uskon että suhteen lopettaminen oli hätiköity ja typerä päätös. Haluaisin uskoa että hän tajuaa tämän ja palaa luokseni, mutta todennäköisyydet ovat heikot. Hän unohtaa minut ja jatkaa elämää.
En saa mielenrauhaa sillä tuntuu kuin hän olisi tehnyt suuren virheen. En tahdo menettää niin oikeanlaista ihmistä niin typerän syyn takia.
Kysymys onkin: oliko hänen syynsä järkevä ulkopuolisen silmin? Muutkin mielipiteet tilanteesta on enemmän tervetulleita.
Kesäkuussa alkoi tulla vastoinkäymisiä. Kumppani joutui kolariin, kärsi n. viikon mielettömästä päänsärystä, kuuli että isä jota ei ole tavannut on kuolinvuoteellaan, ei päässyt opiskelemaan sinne minne halusi, ei saanut edistettyä musiikillista kiinnostustaan vaikka vahvasti halusi...
Näihin aikoihin hän oli usein ankeana seurassani ja hoki "En tajua mikä mulla on, tää en ole minä" ja yhtenä iltana lähetti viestejä joissa kertoi kaiken tuntuvan turhalta. Sain kuitenkin taottua järkeä kultani päähän ja pian hän totesti että "meidän pitää pitää yhtä, uskon että ollaan vastaus toistemme ongelmiin, kiitos kun herättelit mua".
Kuitenkin jos tielle tuli pienikin vastoinkäyminen alkoi hän dramatisoimaan että "kaikki on pielessä, mitä tää on, ei tämä ole minä". Tällasta saattoi sattua ihan vain jos aurinko meni pilveen tai jos vaan istuttiin hiljaa toistemme vierellä.
Viikko ennen eroa olimme tavanneet poikaystäväni kanssa. Olin odottanut tätä tapaamista sillä emme hirveän usein pääse näkemään toisiamme (asumme eri paikkakunnilla ja silloin kun hän asuu täälläpäin kaverinsa luona hän treenaa). Olin iloinen vain koska näin hänet, mutta hän oli sama ankeileva itsensä. Kysyin että haluaako hän vaan lähteä himaan sillä odotin kuulevani jonkunlaista tunteenpurkausta, esim. "Ei kun haluan olla sun kanssa". No, hänpä oli hetken hiljaa ja totesi että kai hän sitten lähtee himaan. Kumppanin odotellessa autokyytiä itsellä nousi pala kurkkuun ja aloin kyynelehtimään. Hän huomasi ja oli hetken hämillään, kysyi mikä hätänä ja yritti halata. En pystynyt puhumaan mitään sillä olisin vain revennyt kyyneliin enkä yleisellä paikalla halunut tehdä niin. Kun kyyti saapui, hän katseli minua hetken ja odottelin että hän kävisi sanomaan kuskille ettei lähdekään ja palaisi luokseni. Näin ei käynyt. Meinasin romahtaa ja lähdin nopeasti kävelemään pois päin, eikä hän tullut perään vaan lähti.
Selvittelimme asiaa puhelimen välityksellä ja tämä päätyi siihen, että hän lähti kävelemään luokseni kaveriltaan (2h kävelymatka) sillä viimeiset junat olivat menneet. Selvitimme välimme, ja hän vannotti minua luottamaan hänen tunteisiinsa. Vannotti pysyvänsä vierelläni.
Tuo siis tapahtui keskiviikkona; viikko ennen eroa.
Viikonlopun olimme viettäneet yhdessä ja koin kaiken olevan hyvin. Tiistai-iltana hän lähetti viestin että on ollut huono päivä ja että hän on miettinyt asioita... Kyselin mitä hän on miettinyt ja että olenko minä tehnyt jotain ja hän sanoi, että "Ei tässä mitään ongelmaa ole, haluan vaan miettiä asioita ja jutella sun kanssa". Samana iltana sain revittyä hänestä irti faktan, että hän oli ajatellut kuinka sovimme toisillemme. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä, mutta sitten saankin viestin että hän ei kerkeä tapaamaan minua. Olin paniikissa ja lähetin viestejä ja rakkaudentunnustuksia - mutten saanut mitään takaisin.
Pelkäsin koko päivän saavani jättämistekstarin tai vastaavaa joten pyysin häntä juttelemaan kanssani mesen välityksellä. Hän tulikin ja koitti väkisin etsiä minusta huonoja puolia: "porukat ei hirveesti tykkää susta" "ei meillä ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita" "sun epäsosiaalisuus ei tee hyvä mulle ja mun läheisille" .... mitkä kaikki olivat naurettavia syitä jotka pystyin kumoamaan hetkessä. Jääräpää kuin oli, hän totesi että hänellä ei ole kaikki hyvin; hän on hukannut minuutensa, hänen pitää saada pohtia asioita yksin. Sanoin voivani antaa hänelle omaa rauhaa ja tukea mikäli siltä tuntuu ja kummastelin miksi hän pitää minua "esteenä" minuuden etsimiselle. Hän sanoi, että niin kauan kuin seurustelee mun kanssa hänellä on ajatukset minussa. Että hänen pitää saada ajatukset itseleen.
Olen koko ajan ollut sitä mieltä että hänellä on vain ankea kausi menossa ja jos hän antaa itselleen aikaa pohtia asioita, pitää vähän hauskaa, etsii positiivisia asioita elämästään... kaikki olisi taas hyvin. Uskon että suhteen lopettaminen oli hätiköity ja typerä päätös. Haluaisin uskoa että hän tajuaa tämän ja palaa luokseni, mutta todennäköisyydet ovat heikot. Hän unohtaa minut ja jatkaa elämää.
En saa mielenrauhaa sillä tuntuu kuin hän olisi tehnyt suuren virheen. En tahdo menettää niin oikeanlaista ihmistä niin typerän syyn takia.
Kysymys onkin: oliko hänen syynsä järkevä ulkopuolisen silmin? Muutkin mielipiteet tilanteesta on enemmän tervetulleita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
nimittäin tunneasioissa, jos tuntuu siltä, ratkaisu on oikea. Selitykseksi riittää jo pelkkä se, että tuntuu siltä, että tarvii olla yksin ja ei tunnu hyvältä olla nyt suhteessa.
Ei suhteen aloittamistakaan perustella järjellä, eikä suhteeseen mennä järkisyistä. Että olisi järkevä nyt olla yhdessä, vaikkei tunnu siltä.
Eli rehellisyys painaa tuossa eniten. On aina syytä lopettaa, eikä vitkastella suhteessa epärehellisesti, jos ei tunnu hyvältä ratkaisulta.
Ei rakkautta tehdä järjellä, eikä sen puutumista tarvitse koskaan perustella järjellä. Rehellisintä on vaan sanoa, että ei tunnu siltä, vaikkei mitään järkevää syytä tietäisikään. Maailma on täynnä ihmisiä, joihin pitäisi järjen puolesta rakastua, jos se olisi järkevää. Niin ei käy, koska tunneasiat ei mene niin.
Rakastamiseen voi liittyä myös se, että suhde on järkevä, mutta ne eivät korvaa toisiaan.
..mutta uskallan ihan kokemuksesta sanoa että on ollut noita vaiheita jolloin tuntuu ettei jaksaisi olla suhteessa. Silloin ei ole tuntunut hyvältä ja on tahtonut vain viettää aikaa oman itsensä kanssa. Kun tommonen tilanne on itselle tullut vastaan, olen kertonut siitä kumppanille ja sanonut että haluan viettää aikaa hetken yksin. Toivonut että tämä ymmärtää tilanteen - että tämä ei kuitenkaan ole ero, etten hylkää häntä ja pidän tätä edelleen kumppaninani.
Jälkeenpäin kun mieli on taas selvä olen vaan kiittänyt etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Vikahan ei kuitenkaan ollut kumppanissani vaan sen hetkisessä elämänvaiheessani. Piti selvitellä päätä että voisin taas olla oma iloinen itseni.
Mielestäni ero ei vaan ole ainoa oikea vaihtoehto kun vastaavanlainen tilanne iskee. Jos rakkautta riittää ja on hyvä olla toisen vierellä, ei tästä ole syytä luopua. Olisi vähintään reilua pitää hengähdystauko eikä vain äkillisesti jättää - vaikka tämä tauko johtaisikin eroon. Ainakin jätetty saisi sen mielenrauhan, että tilannetta oltiin harkittu ja ratkaisu oli oikea. Tosin ankeana miinuspuolena noissa pohtimistauoissa on se, että toinen osapuoli saa kaiken aikaa pelätä tulosta...
Sellaistahan se on 17 vuotiaana. Anna olla, se selviää tai ei selviä.
Turhaa jahkata. Touhua omiasi ja mieti muuta. Lue vaikka joku rakkausromaani, tai joku muu kirja. Saat perspektiiviä.
Ei muuten kannata roikkua poikien perässä, silloin ei tule mitään.