Itse haien eroa ja olemme asuneet erillämme vain muutamia kuukausia.
Mitään suurempia tuntemuksia ei entiseen siippaan ole, mutta tietysti suru välillä, että teinkö kaikkeni jne.
Onglemana on se, että en halua päästää ketään lähelleni. Tuntuu kuin olisin paksun muurin sisällä minkä sisälle en koskaan, milloinkaan tule päästämään ketään näkemään aran sisukseni.
Ajatus parisuhteesta ahdistaa ja toisaalta ei todellkaan ole kiirettä siihen. Toisaalta olo on niin pirun yksinäinen ja tuntuu siltä että kumpa olisi edes yksi ihminen jolle voisin olla minä vain vikoineni päivineni ja itkeä omaa surkeuttani ilman, että tarvitsee pelätä toisen puukottavan selkään.
Luottamus ihmiseen on mennyt täysin, enkä enää usko rakkauteen tai rakkausliittoihin. Uskon pelkkään kylmään järkeen ja minusta tuntuu, että kaikki vaan haluavat hyötyä minusta.
Ne miehet joihin olen törmännyt toitottavat kauneuttani jne. Haluavat varmaan seksiä mitäs muuta. Kukaan ei näe sitä ihmistä minun sisälläni joka olen...Tosin en todellakaan jaksa alkaa valittamaa avioerosta kekellekään, minä en ainakaan itse halua kuunnella toisten itkuvirsiä erosta baarissa ollessa. Käyn baarissa todella harvoin.
En ole katkera erosta, mitäs sitä turhaan, enkä vihaa miehiä jotenkin olen vaan oman kuoreni vanki ja haluaisin lähetä johonkin kauas pois pakoon kaikkia ihmissuhteita, sukulaisia, tuttavia...
Lapsistani saan rauhan sydämeeni ja tuntee, etten tarvitse ketään muuta elämääni kuin heidät.
Meneeköhän tämä koskaan ohi?
Olis kiva kuulla joskus myös miesten eron jälkeisiä tuntemuksia ja miten ovat selvinneet erosta...
Mitään suurempia tuntemuksia ei entiseen siippaan ole, mutta tietysti suru välillä, että teinkö kaikkeni jne.
Onglemana on se, että en halua päästää ketään lähelleni. Tuntuu kuin olisin paksun muurin sisällä minkä sisälle en koskaan, milloinkaan tule päästämään ketään näkemään aran sisukseni.
Ajatus parisuhteesta ahdistaa ja toisaalta ei todellkaan ole kiirettä siihen. Toisaalta olo on niin pirun yksinäinen ja tuntuu siltä että kumpa olisi edes yksi ihminen jolle voisin olla minä vain vikoineni päivineni ja itkeä omaa surkeuttani ilman, että tarvitsee pelätä toisen puukottavan selkään.
Luottamus ihmiseen on mennyt täysin, enkä enää usko rakkauteen tai rakkausliittoihin. Uskon pelkkään kylmään järkeen ja minusta tuntuu, että kaikki vaan haluavat hyötyä minusta.
Ne miehet joihin olen törmännyt toitottavat kauneuttani jne. Haluavat varmaan seksiä mitäs muuta. Kukaan ei näe sitä ihmistä minun sisälläni joka olen...Tosin en todellakaan jaksa alkaa valittamaa avioerosta kekellekään, minä en ainakaan itse halua kuunnella toisten itkuvirsiä erosta baarissa ollessa. Käyn baarissa todella harvoin.
En ole katkera erosta, mitäs sitä turhaan, enkä vihaa miehiä jotenkin olen vaan oman kuoreni vanki ja haluaisin lähetä johonkin kauas pois pakoon kaikkia ihmissuhteita, sukulaisia, tuttavia...
Lapsistani saan rauhan sydämeeni ja tuntee, etten tarvitse ketään muuta elämääni kuin heidät.
Meneeköhän tämä koskaan ohi?
Olis kiva kuulla joskus myös miesten eron jälkeisiä tuntemuksia ja miten ovat selvinneet erosta...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet ihan järkevä. Et jaksaisi jos taas jotain sattuisi, tekisi liian kipeää.
Minulla oli sama juttu. On paljon helpompi olla ilman sydänsuruja. Olen ollut pitkään yksin ja ihan mukava. On tietysti yksinäistä välillä.
Mutta kyllä se menee ohi. Ei kannata haaskata aikaansa sellaisiin miehiin, jotka ovat vain sitä yhtä hakemassa. Ole rauhassa ja parantele omat haavasi.
Omasta erostani (15v yhdessä) on kulunut kaksi vuotta. Mies petti ja jätti. En ole toipunut vieläkään, mutta huomaan toipuvani kuitenkin koko ajan. Surkeat kaudet jylläävät aina vain vähemmän aikaa ja aina hitusen helpommin kuin edellinen. Ne itkun aiheet on vain annettava vyöryä päälle, ja niin ne vähitellen laimenevat, kun niitä rohkeasti käsittelee. Mutta maailmaa katselee nyt vähän eri tavalla, eikä tulisi enää mieleenkään uudestaan avioitua. Luottamus on mennyt, enkä varmaan enää koskaan tule toiseen niin uskomaan kuin sinisilmäisesti aviosiippaani aikanaan. Eri asenteella miehelään, mikäli nyt joskus joku kaksilahkeinen voisi enää yhtään kiinnostaa. Ja lapset ensisijalle, se nyt on ihan selvä asia.