Olen lukenut näitä juttuja ja ajattelin liittää luettavaksenne oman tarinan.
Olen nyt 45 v. mies ja naimisissa. Tämä suhteeni on toinen joka johti sitten avioliittoon. Seurustelin aikoinani itseäni puolitoistavuotta vanheman naisen kanssa. Tästä seurustelusta on kulunut nyt noin 26 v. Oikeammin suhteeme katkesi 26 v sitten. Olin kihloissa hänen kanssaan. En pysty sanomaan seurustelumme kestoa ihan tarkaan koska suhteemme alkoi ensin ystävyytenä ja sitten seurusteluna. Tunsin hänet kuitenkin yli 5 v. Tämä entinen kihlattuni oli minulle erittäin rakas. Kuitenkin suhteemme katkesi hänen intresseistään. Syy suhteemme katkeamiseen oli ilmeisemmin ikäeromme. Jälkeenpäin minulle on myös kerrottu ettei hän ollut edes tosissaan.
Olen nähnyt hänet muutamia kertoja eromme jälkeen ja nuo tilanteet ovat minulle todella vaikeita. En ole jutellut hänen kanssaan, enkä edes pysty. Yritän vältää tilanteista missä joutuisin tekemisiin hänen kanssaan.
Tarina on aivan tavallinen pettyneelle ihmiselle.
Kuitenkin vielä vuosia jälkeenpäin tunteeni häntä kohtaan on olemassa. Tämä ei ole rakkautta eikä vihaa. EI katkeruutta tai muuta sellaista.
Eikö olekkin villiä. Yritän vältää hänen tapaamistaan ja kuitenkin toivoisin sisälläni tapaavani hänet. Välitän edelleen hänestä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tämä rakkauslaulu on käyty lävitse ja joudun hyvästelemään hänet ihan oikeasti. Toivoisin vaan että vielä joskus, se pieni mahdollisuus, olkoon vaikka promille luokkaa, voisimme aikuisten oikeesti nauraa koko jutulle ja jatkaa loppuelämämme todellisina ystävinä.
Olen nyt 45 v. mies ja naimisissa. Tämä suhteeni on toinen joka johti sitten avioliittoon. Seurustelin aikoinani itseäni puolitoistavuotta vanheman naisen kanssa. Tästä seurustelusta on kulunut nyt noin 26 v. Oikeammin suhteeme katkesi 26 v sitten. Olin kihloissa hänen kanssaan. En pysty sanomaan seurustelumme kestoa ihan tarkaan koska suhteemme alkoi ensin ystävyytenä ja sitten seurusteluna. Tunsin hänet kuitenkin yli 5 v. Tämä entinen kihlattuni oli minulle erittäin rakas. Kuitenkin suhteemme katkesi hänen intresseistään. Syy suhteemme katkeamiseen oli ilmeisemmin ikäeromme. Jälkeenpäin minulle on myös kerrottu ettei hän ollut edes tosissaan.
Olen nähnyt hänet muutamia kertoja eromme jälkeen ja nuo tilanteet ovat minulle todella vaikeita. En ole jutellut hänen kanssaan, enkä edes pysty. Yritän vältää tilanteista missä joutuisin tekemisiin hänen kanssaan.
Tarina on aivan tavallinen pettyneelle ihmiselle.
Kuitenkin vielä vuosia jälkeenpäin tunteeni häntä kohtaan on olemassa. Tämä ei ole rakkautta eikä vihaa. EI katkeruutta tai muuta sellaista.
Eikö olekkin villiä. Yritän vältää hänen tapaamistaan ja kuitenkin toivoisin sisälläni tapaavani hänet. Välitän edelleen hänestä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tämä rakkauslaulu on käyty lävitse ja joudun hyvästelemään hänet ihan oikeasti. Toivoisin vaan että vielä joskus, se pieni mahdollisuus, olkoon vaikka promille luokkaa, voisimme aikuisten oikeesti nauraa koko jutulle ja jatkaa loppuelämämme todellisina ystävinä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Et koskaan varmaan tehnyt lopullista eroprosessia ja kun se päättyi kummasti, jäit.
uskonpa juuri siihen mitä kerroit, että kerran kun puhuttas asiat läpi, nille vois nauraa tai saattas siitä suruaki riittää. Ikäero on niin pieni, että en itse usko tuollaiseen...mutta ihana kaunis muisto sulla on
joidenkin sielut värähtelee samalla taajuudella ikuisesti, vaikka mitä tapahtuisi.
Uskotko anteeksiantoon? Voisitko antaa anteeksi?
Pakko uskoa, että joidenkin sielut värähtelee samaan tahtii tms..Muuten en pysty itselleni selvittämään 28 vuotta vanhan tosirakkauden muistoa. Tällä miehellä on aina ollut paikka sydämessäni. En kuitenkaan ole haikaillut kaikki nämä vuodet häntä vaan rakensin ihan hyvän perhe-elämän toiseksi parhaan kanssa.Elämässä ei vaan aina saa kaikkea.
Kerron vielä tuosta "eroprosessista".
Kun tuo ero tapahtui 26 v sitten, olin kuin kala kuivalla maalla. Isku tuli aivan kulmantakaa. Vielä viikko ennen eroa vannoimme toisillemme rakkaudestamme toisiimme. On merkillistä miten jotkut asiat jäävät mieleen niin selkeästi. Lamaannuin erostamme täysin.Yyritin olla yhteydessä häneen monet kerrat seuraavien kuukausien aikana. Oma järkeni ei toiminut ollenkaan. Elin sitä hetkeä tunteella. En halunnut uskoa todeksi tapahtunutta. Yritin kysellä syytä. Miksi? Miksi? Taisipa siinä vierähtää jopa vuosi. Tämä muisto on jättänyt pysyvän arven sisälleni ja aina silloin tällöin vanha rupi irtoa ja muistuttaa itsestään.
Kuten tuossa aikaisemmin kirjoitin en tunne enään rakkautta, katkeruutta tai vihaa häntä kohtaan, mutta silti kaipaan häntä. En elämänkumppanina vaan ihmisenä. Se aika joka sain olla hänen kanssaan on ollut osa elämäni.
Nykyistä vaimoa rakastan omalla merkillisellä tavalla. Teen kaikkeni tämän perheen eteen itseäni säästämättä, mutta aika ajoin nousee muistot mieleen.
Ne muistot ovat minun eikä kukaa voi niitä pois minulta otta. Enkä halua niistä luopua. Nuo muistot eivät hallitse elämääni vaan ovat osa minun elämääni. Olen oman elämäni herra.
Tuossa viestiketjussa kyseltiin uskonko anteeksiantoon, ja voisinko antaa anteeksi.
Totta kai uskon ateeksiantoon. Mutta anteeksi anto kuuluu korkeamalle taholle. Mutta tässä minun rakkauslaulussani ei ole mitään anteeksi annettavaa. Ei hän ole minua kohtaan tehnyt mitään sellaista mitä täytyisi pyytää anteeksi. Intressit eroon olivat hänestä lähtöisin.Olpa syy mikä tahansa hyväksyn sen. En ollut hänelle se oikea. Se paha olo mikä silloin minulla oli johtui minusta itsestäni. En halunnut päästää irti jostain sellaisesta mikä on ollut erittän rakas minulle. Tässä yhteydessä voisi ajatella eroa kuoleman kautta. Ainoa mikä jää jäljelle on muistot. Ne muistot kulkee läpi elämän halusin tai en. Aika tasoittaa huiput ja aallonpohjat, mutta muisto elää.
Ainoa mitä toivon, että vielä sen mahdollisuuden, että voisin kertoa hänelle omista ajatuksistani ennen kuin todella tulee se hetki että joudun hyvästelemään hänet ihan oikeasti. Olen joutunut tekemään tuon lopullisen hyvästelyn omalle pikkusiskolleni ja minulla on enää muistot jäljellä hänestä
Toivottavasti voin omalla tarinallani antaa jollekin sydämensä särkeneelle ihmiselle toivoa siitä, että eron kestää. Se jättää jälkensä ja sattuu, mutta ei tapa. Ne muistot ovat rakkaita. Muistoja ei pois oteta. Rakkautta ei voi pakottaa eikä ostaa. Rakkauden tunne pitää olla molemminpuolinen. Minun rakkauslaulussani ei ollut sitä onnellista loppua, ainoastaan mahtava alku ja luen sitä tunteella läpi elämän yhä uudestaan ja uudestaan ilman katkeruutta ja vihaa vain kaipaus sydämessä siitä mitä olen saanut joskus kokea.
T: Mies 45v
ei ole aitoa rakkautta. En voi ajatella, että joku, joka olisi hylännyt olis muka mulle se oikea, se ei ole. Se ei jätä. Sä olet idealisoinut toisen tuossa täysin. Jostain syystä kuvittelet vieläkin hänen olevan se oikea, mutta todellisuudessa jos olisit uudestaan siinä tilanteessa ja joku sut jättäis, sä kokisit vihaa ja raivoa, petetyksi ja hylätyksitulemista, epävarmuutta ja nöyryytystä. Et sitten enempää osannut itselles toivoa. Noinko vähän sä itseäs arvostat. Sut joku jättää ja sä alat ihannoida sitä ihmistä yli äyräiden. Normaalit ihmiset käsittelis kaikki hylkäämisen tunteensa ja menis eteenpäin toisesta enää koskaan välittämättä.
Ja niitä ei aika kultaa. Hän ei ollut sulle oikea, eikä tule olemaankaan. Jos sä olet jotenkin sadistisesti kieroutunut, että joku tuollainen on oikea, niin niitä asioita voi käsitellä sit jossain terapiassa vaikka. Aitoa rakkautta se ei ollut.
Inhottaa lisäksi vaimosi puolesta. Naimisissa ja ikuisesti haikailee jonkun jättäjän perään, vaikka kuinka koristelee sen imelästi itselleen mieluiseksi asiaksi.
Sinä et ole vaimollesikaan se oikea. Hänkin on ansainnut jonkun, jolla on järkeä vähän enemmän ja oikeasti tuntee, ettei tarvi haikailla mitään homeisia pölyisiä typeriä jättämisjuttuja.
En mielestäni missään vaiheessa kirjoittanut että hän olisi se oikea tai haikailisin hänen peräänsä. En haikaile hänen peräänsä. Nämä asiat on faktoja. Olen naimisissa sen oikean kanssa ihan oikeesti ja onnellisesti. Olen saavuttanut paljon hänen kanssaan. Me matkustelemme ja vietämme paljon aikaa keskenämme nauttien toisistamme.
Tuo edellinen ihmissuhde ei ole jokapäiväisessä elämässä esillä. Ei millään tavalla. Joku tietty tilanne voi laukaista tunteet esille, aivan kuin paniikkihäiriöisillä ihmisillä paniikkikohtauksen. Tosin erona se etttei nämä tunteet hallitse elämää.
Tai toisaalta ymmärsin tekstistäsi sen että et itse ole menettänyt yhtään ihmissuhdetta. Et ole menettänyt lähiomaistasi tms. Tai sitten olet vahva ihminen vailla tunteita.
En myös mielestäni ihannoi häntä. Kirjoitin tekstissäni etten ole katkera, en tunne rakkautta en vihaa. Ainoastaan kaipausta siitä asiasta mikä on ollut osa elämääni.
Väitän että joku tapahtuma sinunkin elämästäsi on tehnyt sinusta kyynisen tunneasioita kohtaan.
Semmosta tää elämä on... vai mitä pieni ystäväiseni :)
Ilmeisesti kirjoitin viestini väärälle foorumille. Voisit tuon kommenttisi laittaa jokaisen tällä palstalla olevan viestin perään. Eikö totta.
Mulla ei ole pieniä eikä isompia ystäväisiä, joista ykskään ajattelis noin, että jättäjälle pitää vääntää jotkut kultakehykset.
joo, olen menettänyt montakin, ja jokainen, joka itse kävelee mun elämästä pois saa mennäkin. Ja toivotan vielä hyvää ja tarvaseksillistä matkaa perään ja se siitä. Menkööt. Teikäläinen kaipaa sitä, että toinen heittää sut elämästään pois. Joo, oot sä kyllä ihme epeli. Oli varmaan tosi ihanaa.
Kyllä ihminen saa vähän enemmän itselleen haluta. Itsearvostus on asia, mitä et voi saada, jos sulla ei sitä ole. Ja jos se on susta kyynisyyttä, niin olkoot. Musta surkeeta on vouhkata jonkun vanhan homeisen jutun ja jättäjän perään. Härreguud kun ihminen vois saada oikeesti sen paniikkikohtauksen siitä, että joku tekee noin, niin sä ihannoit sen jokskin ajan kultaamaks haikaamiseks.
Paskat täällä kukaan ei ole vahva, toiset vaan joutuu sietämään enemmän asioita kuin toiset. Kyynisyys voipi olla jopa itsesuojelua sellasilta, jotka tykkää käyttää ihmisiä leluinaan.
"Teikäläinen kaipaa sitä, että toinen heittää sut elämästään pois. Joo, oot sä kyllä ihme epeli." (lanaus)
Kuten jo sanoin taidat nyt lukea katkeroituneiden lasien lävitse näitä minun juttuja.
En edelleenkään halua sitä entistä elämää takaisin, vaikka niin väität. Enkä ole vääntänyt kulta tai edes hopeakehystä entiselle suhteelleni. Kerroin omista (minun) tunteista ja ajatuksista. Ex kihlattuni ajatukset voi olla ja todellisuudessa varmaan ovatkin aivan toisen laiset.
Katsoppas kun ihmisillä on kaikenlaisia tunteita. Viha, katkeruus, pettymys... jne. Tiedät kyllä. Tuo minun juttuni oli 26 v. sitten ja silloin se satutti. Miksi siis edelleen olisin katkera asialle millä ei ole mitään merkitystä tulevan elämäni kanssa. Tuo aika on vaan muisto. Ja ihan tosissani olis kiva vaikka nauraa niille nuoruuden tunteille tuon ihmisen kanssa, kuten ensimmäisessä viestissäni kerroin.
Kuten huomaat on olemassa ainakin kahden koulukunnan ihmisiä: sinunlaisia järki ihmisiä ja minunlaisia kummallisia epeleitä. Elämässä nyt tulee paljon asioita esille mitkä tulevat mieleen menneisyydestä: "olis hauska päästä vielä kerran..." "minä en enää ikinä mene sinne kun en silloinkaan päässyt"jne.
Kiitos kuitenkin kommenteista
Se mikä ei tapa se vahvistaa :)
Rakkaus ei katoa koskaan. Olen itse saman ikäinen nainen ja tapasin miehen 20 vuotiaana. Rakastuimme ja rakastimme, työpaikka ja opiskelut kuitenkin määräsivät tahdin ja maan. Elämä vei erilleen ja elimme tahoillamme ja molemmat menimme naimisiin ja saimme lapsia. Tapasimme sattumalta 15- vuoden jälkeen. Uskomatonta että tunteet olivat edelleen ne samat- molemmilla.
Tosiasia on että jos muuttaisimme elämäämme, niin hyvät aviopuolisot ja ihanat lapset kärsisivät ja päätimme pysyä vain ystävinä. Välillä se on jopa vaikeaa.
Tunnetta ja rakkautta kukaan muu ei voi viedä tai ymmärtää. Vaali kokemusta ja rakkauden tunnetta ja ole onnellinen kuin lottovoittaja että olet saanut kokea rakkauden jopa kahdesti. Tiedän että niitä ei voi verrata- tunteet voivat olla todella erilaisia eri miehiä / naisia kohtaan.
Hyvää jatkoa
Ymmärrän hyvin, mistä kirjoitat. Mulla oli myös 26 vuotta sitten juttu. Minulle iso ihastus, joka kylläkin lopahti melkein alkuunsa. Poika ei kai halunnutkaan sitoutua tai jotain vaikka hän oli kyllä hyvinkin ihastunut ja sitten välimatka oli liian pitkä. Perustin perheen hyvän miehen kanssa ja sain neljä aivan ihanaa lasta. En oikeastaan ole pitkään aikaan muistanut koko tapausta eikä se käynyt mielessänikään. Kunnes viime aikoina sekin muisto kaukaa nuoruudesta on tullut taas mieleeni kuin se olisi vasta tapahtunut. Olin todella murheissani useita kuukausia sen jälkeen kun tajusin, ettei mistään tulekaan mitään. Yritin ottaa poikaan yhteyksiä, mutta ei se sitten enää lämmennyt. Sitten asia oli vaan pakko hyväksyä. No niin, minusta olisi mukava tavata tuo mies ja jutella. Kyllä se tapaus jäi sisimpään sellaisena kuin sieltä olisi ollut pala pois koko tämän ajan. Tiedän, että hänellä on perhe enkä tiedä missä voisinkaan törmätä häneen, sattumalta. Mutta tiedän, että tapaan hänet joskus eikä jutustelu kai ketään loukkaa. Muuta mää en häneltä tarvi. samaa mieltä olen että meitä ihmisiä on moneksi. On niitä joille ei jää sieluun jälkiä ja sitten on meitä joille niitä jälkiä jää. Tää onkin elämää ja sinällään ihanaa.
Paljon meitä on ihmisiä jotka ovat kokeneet saman tyylisiä eroja. Toinen tullut jätetyksi ja toinen on se jättäjä. Merkki siitä sydämeen on jäänyt.
Olen miettinyt myös tuota miten yhteyden otto pitäisi tapahtua loukkaamatta toisen tunteita.
Otin aikoinani yhteyttä ex ystävääni ja ei se oikeen hyvin mennyt. Olin aivan jännityksestä sekaisin kun lähetin hänelle vahinko viestin. Minun piti kirjoittaa tai aloittaa --> Anteeksi kun häiritsen jne... Kirjoitin tietysti ensin sanan :"Anteeksi"
Sitten aloin epäröimään ja minun piti poistaa viesti mutta painoin niin tottuneesti LÄHETÄ NAPPIA.
Häneltä tuli pitkä viesti ja minä tietysti ymmärsin sen väärin. Kirjoitin yhtä pitkän viestin melkein tyyliin etten kaipaa häntä jne.
Huomasin, kun kaikesta siitä yhteisestä on kuitenkin kulunut niin monta vuotta on todella vaikea saada ainakaan kirjoittamalla niitä asioita pistettyä ylös niin ettei väärinymmärryksen mahdollisuus olisi suuri.
Tässä viestiketjussa olen useasti kirjoittanut ja niinkuin sinäkin sanot, olis todella kiva tietää ihan oikeesti mitä tuolle ex kumppanille kuuluu. Onhan sitä yheistä taivalta ollut jonkin verran.
Minä en enää yskalla edes trittää lähestyä ex kihlattuani tuon oman emämunauksen jälkeen.
Eikä ne miehetkään nyt niin vahvoja näissä erotilanteissa ole mitä väitetään.
Jos siitä sinun yhteydenotosta on kulunut vuosia niin suosittelen sinulle että otat naisena rohkeesti yhteyttä. Sinä et todennäköisesti ole munannut niinkuin minä.
Tsemppiä
Näyttää siltä että kohtalon tovereita on olemassa. Tarinani on kutakuinkin samanlainen sillä poikkeuksella, että olin rohkea ja otin yhteyttä ex:ään. Lopputulos oli että sain "shittiä" silmille.
No sellaista sattuu eikä sen jälkeen ole ollut mitään yhteydenottoja, eikä tarvetta tulekkaan. En usko että ns. ystävyyssuhde on mahdollista. Voi tietysti olla että poikkeuksia löytyy...