En tiedä onko tämä edes oikea palsta, mutta mistään en löytänyt keskustelua joka olisi suunnattu "typerille haihatteleville naisille jotka eivät saa mielestään miestä, jonka tunteista ei ole mitään tietoa mutta josta nainen tietää varmasti, että hän on se jonka nainen haluaa."
Tunnen itseni niin typeräksi, tuntuu kuin minusta fiksusta, harkitsevasta nuoresta naisesta olisi taas tullut teini-ikäinen, joka on juuri kokenut ensi-ihastuksensa ja on täysin sen pauloissa eikä osaa ajatella mitään muuta.
Ehkä tämä onkin typerää kirjoitella tällaiselle palstalle ja pyytää että ihmiset vastaisivat sitä mitä haluan kuulla, vaikka omakin järki sanoo muuta. Tästä tilanteesta on kuitenkin järki nyt kaukana, en ikinä kuvitellut että toinen ihminen voisi napata jalat altani tällä tavalla, ja jättää sitten vaikenemiseen ja epätietoisuuteen.
Lyhykäisyydessäänhän tämän voisi tiivistää, "Mikset sä soita?"
Tapasin siis viikonloppuna miehen, jonka olen tuntenut noin puolitoista vuotta. Meillä on välimatkaa, jonka vuoksi emme tapaile sattumalta missään tms. Ihastuin jo silloin ensimmäistä kertaa tavatessamme aikanaan, mutta kun miehestä ei juurikaan mitään kuulunut jälkeenpäin, annoin asian olla, löysin toisen ihmisen ja elin eteenpäin.
Suhde oli ja meni, ja tämä toinen ihminen pyöri päässäni tasaisin väliajoin. Silloin tällöin viestittelimme hieman, vastausta ei silloinkaan välttämättä kuulunut heti, vaan vasta aikojen päästä.
Jokin aika sitten otin häneen yhteyttä kyselläkseni kuulumisia. Siinä sitten tekstailimme, ja aloimme jutella myös Facebookissa. Hän kertoi pitävänsä minusta kovasti ja ihastuneensakin silloin aikoinaan. Kysein miksei hän sitten ottanut yhteyttä, ja sanoi vain ettei tiedä.
Viikonloppuna siis olin suuntaamassa hänen kotikaupunkiinsa, missä käyn suht melko usein muutoinkin. Kysyin kiinnostaisiko tavata, ja kiinnostihan tuo.
Viikonloppu oli kertakaikkisen ihana, ja jolleivat vaistoni nyt ihan täysin hakoteillä olleet, tajusin kyllä miehen kiinnostuksen.
Kotiin palattuani lähetin miehelle viestin, jossa kiitin ihanasta viikonlopusta ja kerroin että oli kivaa. Tähän hän vastasi lyhyehkösti että hänelläkin oli.
Tämän jälkeen ei sitten mitään kuulunutkaan. Kerran satuimme Facebookiin samaan aikaan, mutta hän poistui sieltä välittömästi. Lähetin tekstiviestin, johon en saanut vastausta. Ei minkäänlaista yhteydenottoa.
Tiedän, oma vikanihan tämä on. Meillä ei ollut minkäänlaisia sitoumuksia, saati sitten lupauksia jatkosta. Minä typerä nainen vain retkahdin mieheen niin, ettei mistään tahdo nyt tulla mitään. Aloin jo epäillä kuvitelleenikin viikonloppuna jotain mitä ei todellisuudessa ollutkaan, mutta siihen en kuitenkaan usko. Ehkä sitten tein tai sanoin jotakin mitä ei olisi pitänyt...
Kertokaa nyt minulle, mitä ihmettä teen? Vieläkö yritän ottaa yhteyttä, vaikka ylpeys vetelisikin viimeisiään sen teon jälkeen, tapoihini kun ei todellakaan kuulu roikkua kenessäkään ja lähetellä viestiä toisensa perään, jollen saa vastausta edellisiinkään. Kerroinko suoraan fiiliksistäni ja kysyn mitä hän ajattelee, vai vaikuttaako sellainen yksinomaan typerältä roikkumiselta yhden viikonlopun perusteella?
Toisaalta, eipä kai tässä hävittävääkään ole, muuta kuin se tarkoin varjelemani ylpeys ja omanarvontunto. Näin en kuitenkaan pysty olemaan, haluan kuulla sitten edes sen ettei kiinnosta, tämän vaikenemisen sijaan. Eikö se kuitenkin olisi reilua käytöstä mieheltä?
Vai odotanko edelleen mahdollista vastausta tai yhteydenottoa, mistä en tiedä tuleeko sellaista koskaan. Ajatteleeko hän ylipäätään minua, joten onko turhaa "antaa aikaa"?
Tunnen itseni niin typeräksi, tuntuu kuin minusta fiksusta, harkitsevasta nuoresta naisesta olisi taas tullut teini-ikäinen, joka on juuri kokenut ensi-ihastuksensa ja on täysin sen pauloissa eikä osaa ajatella mitään muuta.
Ehkä tämä onkin typerää kirjoitella tällaiselle palstalle ja pyytää että ihmiset vastaisivat sitä mitä haluan kuulla, vaikka omakin järki sanoo muuta. Tästä tilanteesta on kuitenkin järki nyt kaukana, en ikinä kuvitellut että toinen ihminen voisi napata jalat altani tällä tavalla, ja jättää sitten vaikenemiseen ja epätietoisuuteen.
Lyhykäisyydessäänhän tämän voisi tiivistää, "Mikset sä soita?"
Tapasin siis viikonloppuna miehen, jonka olen tuntenut noin puolitoista vuotta. Meillä on välimatkaa, jonka vuoksi emme tapaile sattumalta missään tms. Ihastuin jo silloin ensimmäistä kertaa tavatessamme aikanaan, mutta kun miehestä ei juurikaan mitään kuulunut jälkeenpäin, annoin asian olla, löysin toisen ihmisen ja elin eteenpäin.
Suhde oli ja meni, ja tämä toinen ihminen pyöri päässäni tasaisin väliajoin. Silloin tällöin viestittelimme hieman, vastausta ei silloinkaan välttämättä kuulunut heti, vaan vasta aikojen päästä.
Jokin aika sitten otin häneen yhteyttä kyselläkseni kuulumisia. Siinä sitten tekstailimme, ja aloimme jutella myös Facebookissa. Hän kertoi pitävänsä minusta kovasti ja ihastuneensakin silloin aikoinaan. Kysein miksei hän sitten ottanut yhteyttä, ja sanoi vain ettei tiedä.
Viikonloppuna siis olin suuntaamassa hänen kotikaupunkiinsa, missä käyn suht melko usein muutoinkin. Kysyin kiinnostaisiko tavata, ja kiinnostihan tuo.
Viikonloppu oli kertakaikkisen ihana, ja jolleivat vaistoni nyt ihan täysin hakoteillä olleet, tajusin kyllä miehen kiinnostuksen.
Kotiin palattuani lähetin miehelle viestin, jossa kiitin ihanasta viikonlopusta ja kerroin että oli kivaa. Tähän hän vastasi lyhyehkösti että hänelläkin oli.
Tämän jälkeen ei sitten mitään kuulunutkaan. Kerran satuimme Facebookiin samaan aikaan, mutta hän poistui sieltä välittömästi. Lähetin tekstiviestin, johon en saanut vastausta. Ei minkäänlaista yhteydenottoa.
Tiedän, oma vikanihan tämä on. Meillä ei ollut minkäänlaisia sitoumuksia, saati sitten lupauksia jatkosta. Minä typerä nainen vain retkahdin mieheen niin, ettei mistään tahdo nyt tulla mitään. Aloin jo epäillä kuvitelleenikin viikonloppuna jotain mitä ei todellisuudessa ollutkaan, mutta siihen en kuitenkaan usko. Ehkä sitten tein tai sanoin jotakin mitä ei olisi pitänyt...
Kertokaa nyt minulle, mitä ihmettä teen? Vieläkö yritän ottaa yhteyttä, vaikka ylpeys vetelisikin viimeisiään sen teon jälkeen, tapoihini kun ei todellakaan kuulu roikkua kenessäkään ja lähetellä viestiä toisensa perään, jollen saa vastausta edellisiinkään. Kerroinko suoraan fiiliksistäni ja kysyn mitä hän ajattelee, vai vaikuttaako sellainen yksinomaan typerältä roikkumiselta yhden viikonlopun perusteella?
Toisaalta, eipä kai tässä hävittävääkään ole, muuta kuin se tarkoin varjelemani ylpeys ja omanarvontunto. Näin en kuitenkaan pysty olemaan, haluan kuulla sitten edes sen ettei kiinnosta, tämän vaikenemisen sijaan. Eikö se kuitenkin olisi reilua käytöstä mieheltä?
Vai odotanko edelleen mahdollista vastausta tai yhteydenottoa, mistä en tiedä tuleeko sellaista koskaan. Ajatteleeko hän ylipäätään minua, joten onko turhaa "antaa aikaa"?
Vastaukset 1
Vanhimmat
kysyt reilusti, että nähdäänkö vielä, että sulle jäi epäselväksi. Ja että sun tapoinasi ei kuulu roikoskella, jos ei nähdä. Ja että jos et vastaa, sen voi tulkita kieltäväks vastaukseks ja et hyvää jatkoa sitten.
ei kaikista ole vastaan, mutta sä et sinällään vastausta ehkä tarvitse, jos teot tai tekemättömyys puhuu puolestaan.
Ajan anto on turhaa. Ei se mitään muuta.