Tää on yhtä tuskaa. Sitä koittaa vaan elää ja ihmettelee miksi näin piti käydä. Miks just mulle. Tulee hapuiltua vähän joka suuntaan ja pelkää koko ajan et tekee jotain väärin. Mut oks se väärin ku yrittää jatkaa elämäänsä. Välillä on huono omatunto ja toisaalta koko ajan kauhee ikävä ja itku tulee vähän väliä. Luulen et miehillä on jotenkin helpompaa. Vai onko sittenkään. Luulisin et ainakin tää ihmisen ikävä, kun kaipaa läheisyyttä. Naisena en voi ku toivoo et joku jossain tulis juttelee ja osoittaisi mielenkiintoa. Ja odottavan aikahan on tosi pitkä. Toisaalta nyt tuntuu et puolison kuolemasta on vasta niin vähän aikaa et ei kuitenkaan pystyis olee kenenkää muun kanssa. Miten ihmeessä tästä kaikesta selvii.
yhtäkkiä yksin
leskeksi yllättäen
112041
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuskaa se on kun näin apahtuu vaikka kuinka on tietoinen että se on auttamattomasti edessä. Näin kävi myös minulle kun vaimoni kuoli leukemiaan eikä mitään ollut tehtävissä. Se kesti vuoden ja sitten viimeinen henkäisy 16:05 06-12-2004. Vaikka olen mies niin itkut on itketty ja se helpotti. On kuitenkin tyttäret ja elämän on jatkuttava heidän ja myös itsensä vuoksi. Viiden kuukauden ajan olin hänen luonaan joka päivä sairaalassa jossa minulla oli oma sänky. Olimmehan olleet aviossa 39 vuotta niin ei silloin voi jättää rakkaintaan yksin taistelusta elämän ja kuoleman välillä. On aina vcaikeaa lohduttaa toista vaikka kuinka haluaisi. Se mikä minuun koski kaikkein eniten oli että ystävät, monet tutut kaikkosivat kun eivät tieneet mitä sanoa. Elikä jäin YKSIN, vain tyttäreni olivat tukenani. Meillä miehillä se ei ole helppoa, meillä vain on sellainen jörömpi ulkokuori jonka sisään ei helposti näe koska me valitettavasti emme näytä tunteitamme kovin helposti, joka on meille lasti sinänsä. haluan sanoa sinulle että ota aktiivisesti yhtes ystäviisi niin saat selville kuka on todellinen ystävä. Siihen kannattaa rakentaa. Jos he lainaavat korvaa sinulle hetkeksi niin hyvä. silloin saat purkaa suruasi joka olisi toivottavaa meille, sinulle JA minulle. nyt olen päässyt jo hyvin tasapainoon arkipäiväni kanssa. menin työhön huvin piene loman jälkeen ja totesin että se oli hyvä minulle ja surutyölleni. Ehdotan, tee surutyösi omilla ehdoillasi, älä anna toisten ohjata kuinka sinun se pitää tehdä. minua yritettiin ohjata ja se vain pahensi tunteiden kuohua. Meitä on monta jotka on menettänyt kumppaninsa syystä tai toisesta. Elämä kyllä antaa meille voimaa kun me sitä eniten tarvitsemme. Toivon sinulle jaksamista ja voimaa joten kyllä elämäsi jatkuu ja tulet huomaamaan että sinua tarvitaan vaikka hän nukkui pois. Kyllä me selviydytään, ole huoleti vaikka joskus tuntuu vakealta ja selittämättömältä. Elämä jatkuu vaikka me olemme siinä mukana.
Hei, vilkaisehan www.nuoretlesket.fi, sieltä löytyy vertaistukea.
Täällä myös:
http://www.elakeliitto.fi/sivu.php?artikkeli_id=28
Eläkeliitto järjestää "sopeutumis"kursseja eri-ikäisille leskille, myös nuorille.
kun jäin leskeksi. Olen siis mies ja samoja asioita ajattelen kuin sinäkin.
Niinhän minäkin ajattelin, että ketään ei tule juttelemaan ja tuskin löydän ketään yms. No en ollut ketään edes etsimässä, mutta sattuma taasen puuttui peliin.
Tapasin mukavan naisen joka sitten oli kiinnostunut minusta vietettiin iltaa jne. aamulla oli mukava herätä toisen vierestä en edes muista milloin sellaista on tapahtunut. No sitten hänen täytyi lähteä kotimaahansa.
Kaippa taidan olla ihastunut. No jutellaan me netin välityksellä.
Hänelläkin on surua kannettavanaan ja samoja yksinkertaisia haaveita kuin minullakin.
Tapaamme varmaankin uudelleen vaikka siihen voi mennä aikaa ehkä 5 kuukautta. Silläaikaa opetella uuden kielen ja hän puhui, että treenaa englantiaan paremmaksi. Niin ja muutenkin laittaa elämää kuntoon eli lopettaa ryypiskely ja tupakanpoltto. Ainakin retkeily/matkustelu on mukavaa.
Mun parhaat ystävät tietää mitä on tapahtunut. Oon aatellut että muille ei kerrota mitään.
Joo pitää jatkaa elämää ja pitää surra hmm...
Kyllä minä kullan kuvallekkin vielä juttelen iltaisin, ei ne muut vaan tiedä paitsi pari ystävääni.
En kyllä tiedä voiko koko hommasta tulla yhtään mitään, mutta mitä menetettävää mulla on?
Saman asian kanssa kamppailen minäkin, nainen, nuori leski. Pitää surra, ja silti jatkaa elämää. Vaikeaa on, ja pelottavaakin, ihmiset tuomitsee, teet niin tai näin, tuskin mikään on oikein. Ei taida olla mitää ohjeita, miten lesken tulee elää. Omaa järkeä on lupa käyttää ja toimia myös tunteiden mukaan. Éi suru mihinkään katoa, jos jatkaa elämää. Edesmennyt puoliso pysyy sydämessä aina, siellä on hänelle oma paikka, ei hän sieltä häviä mihinkään. Mutta sydän voi ottaa vielä vastaan muutakin, uutta elämää, siellä on tilaa. Kun vain ympäristö antaisi sitä tilaa myös, olla ja elää, hengittää. Niinkauan kuin meillä on tämä elämä, olkaamme siitä kiitollisia.
Siitä on kolmisen kuukautta kun avomieheni kuoli, suru ja ikävä on edelleen läsnä, ei ihan joka hetki, mutta joka päivä kuitenkin. Elämän on jatkuttava, kun on vielä kaksi alaikäistäkin kotona. Joka päivä tulee asioita, joita miettii, miten tämänkin kanssa pitäisi tehdä, kun on ainut aikuinen perheessä. Mutta lapset vievät myös eteenpäin. Itku tuli taas tänään, kun otin väliaikaisesti käyttöön miehen kännykän, josta löytyi luonnoksista onnittelut lapsen synttärin johdosta, jota ei oltu vielä lähetetty, koska kuolema sattui samalle päivälle kuin synttärit.
Äitini on sairaalassa, kuolema on tulossa, ehkä jo aamulla soittavat. Hän on 90 v. Menetti juuri miehensä, jonka kanssa ehti olla yhdessä 15 v.
Kirjoitan tämän sinulle siksi, että tajuaisit, että sinun tulee elää edelleen, ei välittää muiden mielipiteistä. Kun isäni kuoli 90-luvun alussa, äiti oli jo iäkäs, mutta elämänhaluinen edelleen. Hän ei halunnut jäädä yksin istuskelemaan vaan ottaa kaiken irti lopuista vuosistaan. Ilmoitus lehteen (nykyisin tietysti nettiin) ja jo löytyi elämänsä mies! Isän kanssa oli vierähtänyt 50 vuotta koko elämän ja tunteiden kirjo vaihdellen, nyt oli aikaa lopultakin vain itselle! Saivat nauttia ja matkustella, upea vanhuus! Kateellisia kyllä löyti, elossa olevista ystävistä erottuivat jyvät ja akanat.
Tänään äitini on sairaalassa, näkee kuolleita sänkynsä ympärillä, puhuu höpöjä. Mutta vanuss on ollut onnellinen, nyt on edessä onnellinen kuolema.
katoa. Tänään on taas tällainen päivä, jolloin haluisin että kaikki olisi niinkuin ennenkin.
Nyt on aika olla se jästipää vihdoin joka tekee kaiken niinkuin huvittaa, enää ei muiden mielipiteet paina pätkääkään.
Kultani puhui, että ei haittaa jos joskus löydän uuden ennen kuolemaansa.
Hän osasi arvostaa kaikkia pieniä asioita, kuten minäkin. Halusi vain että olisin vielä onnellinen.
Perhana...ketkä ei koskaan hyljänneet toisiaan vaikka kaikki asiat oli meitä vastaan?
Sitä sopii moralisoijien miettiä...verratkoon omaa elämäänsä siihen.
Katsot ympärilles ja muut ei oo lähelläkään sitä...
Se oli jotain mahtavaa, jotain tavoittelemisen arvoista. Turha luulla että ikinä unohdan.
Nyt vaan koko homma tuntuu mahdottomalta, mutta mulla on aikaa...
sehän on sun luonteesta kiinni. Eikä miehillä ole sen helpompaa. jos viedään kaikki , en ikinä rakenna mitään. Elämäni kaksi kaunempaa on haudassa. Kaunenpia ei tule. menkää sinne hautausmaalle ja koetkaa se että sä välität niistä, kynttilät palaa niille sieluille. Mutta herran jumala, missä he ovat?
Poikien kanssa ( 5 ja 8 vuotiaat) haudalle oltiin menossa mutta hautausmaan parkkipaikalla pojat sanoi ettei he halua tulla-iskän kuolema on vielä liian kova juttu kokea arjessa vaikka minä haudalla joka päivä käynkin ja kotona keittiön ikkunapöydällä on mieheni kuva onnellisimmillaan hyvän soittokeikan jälkeen väsyneenä hymy huulilla, ja kukat-niitä olen kantanut kotiin itse kun osanotto-kukkaset ovat lakastuneet.
Olen uskonut en nyt välttämättä just tähän luterilaiseen jumalaan mutta johonkin elämää suurempaan kuitenkin, ja enkeleihin ennenkaikkea-poikiemme nimissäkin on enkeleitä ihan minun halusta toisissa nimissä. Mieheni uskoi johonkin elämää suurempaan kuoleman jälkeen muttei kertonut mihin-joskus kännipäissään saattoi sanoa että tämä elämähän se helvetti on ei se kuoleman jälkeen enää pahalta tunnu.
Minä kyllä siellä haudalla juttelen ääneen (juttelen kyllä kotonakin, kun kaikki on hammasharjaa lukuunottamatta niinkuin ennenkin) miehelleni vaikka tiedän että se on mun uskosta kiinni kuinka paljon se helpottaa omaa oloani-sen kuitenkin jotenkin vankasti tiedän että siellä missä minun aviomieheni ja lasteni isä on on kaikki juuri niinkuin hän haluaa-siellä on aika monta hyvää muusikkoa ja varmasti tarjoilu pelaa jos siinä vaiheessa vielä tarjoilua tahtoo-ei ole kovia fyysisiä kipuja, ahdistusta masennusta vaan vapaa sielu.
Omissa toiveissani ja välillä kyllä olen tonne taivaankannen suuntaan huutanutkin että katsokkin välillä meidän perään sieltä vaikka täällä olikin paha olla.
Toisessa keskustelussa olen lukenut sinun kirjoituksia ja toivoisin että voisin vaihtaa sun kanssa ajatuksia mutta täytyy ensin kirjautua jäseneksi tähän suomi24seen.
Voimia sinulle tähän keskiviikkoon Suicider, kyllä sinäkin jaksat vaikkei siltä välillä tuntuisikaan, elämä on vain välillä tällaista taistelua.
Aika on se joka selkeyttää ajatuksia,ehkä jossain on ihminen joka on tarkoitettu sinulle,kun sen aika on tullut,en kehottasi hakeen hetken seuraa koska se voi entisestään pahentaa,tai itse sen ehkä parhaiten tietää.Nyt on kesä,saa ihastella luonnon kauneutta ja hiljaisuutta,itkeä kun itkettää,hymyillä lämpimille muistoille. Ja tärkeimpänä;itse tiedät mikä sinulle on paras tapa elää ja surra,kuuntelet sisintäsi sillä sieltä se voima löytyy ja usko huomiseen ja parempaan aikaan. Kaikki mikä tuottaa sinulle hyvää oloa on sallittua,näin edesmennyt puolisosi asian varmasti ajattelisi.