hei. ajattelin koettaa purkaa tänne vähän ajatuksia. Ja voi kommentoida jos siltä tuntuu, tai se olisikin suotavaa:-)
olen herkkä ja ujo nainen 30v, ja olen ollut avoliitossa jo 10 v saman miehen kanssa. Oikeastaan kun ajattelen suhdettamme taaksepäin, meillä on ollut aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.
Mutta samalla mieheni on myös ollut paras tukijani ja ystäväni.
Minulla on ollut paniikkihäiriötä myös... ja olen varmasti ollut välillä vaikea kumppani. Ja samoin mieheni kyllä, hänellä on jonkinasteista alkoholismia. yhdessä kuitenkin olemme pysyneet, ja kyllä voisin sanoa että rakastamme toisiamme.. (vaikka kyllä tässä suhteessamme on jonkinlaista riippuvuuttakin mukana molemmin puolin)
no ongema nyt mihin haluaisin kommentteja olisi seuraavanlainen..
kaikki tuttavat ja sukulaiset odottavat, että milloin perustamme perheen. Ja puhuvat, että ei tuosta suhteesta tule tuon valmiimpaa. Ja joku on minua neuvonutkin, että kun noin kauan olette olleet yhdessä, niin lähde hyvä ihminen... kyllä te jo olisitte naimisiin menneet ja lapset tehneet jos teistä jotain tulisi. jne.
sitä olen sitten alkanut itsekin miettimään, että miksi emme mene naimisiin tai yritä lapsia saada.
Toisaalta tiedän itse kyllä syytkin tähän; olen siis ollut kovin arka, ja vastuun ottaminen pelottaa (huonoja lapsuuskokemuksia myös taustalla),
ja lisäksi minulla on ollut lääkityksiä joiden kanssa raskaus ei olisi tullut kysymykseen. Ja myös mieheni alkoholinkäyttö on aina minua vaivannut.
Ajatukset siis meinaa sotkeentua, kun tunnen että ympäristön mielestä meistä ei tule mitään... että ovatko he oikeassa? ja tilannetta pahentaa se, että olen myös ollut ihastunut toiseen mieheen (itseasiassa kerran aiemminkin olin) ja tiedän myös miehelläni olleen vastaavaa...
erokin siis käy ajoittain mielessäni.
Mutta sitten taas ei oikeastaan osaa kuvitellakaan olevansa ilman toista. Ero ajatuksena samalla houkuttelee ja samalla hirvittää tosi paljon.
eli miten osaan erottaa, ovatko nuo ajatukset erosta ympäristön aiheuttamia vai omiani? olen jotenkin niin sekaisin...
koska emmehän ole mikään 'normaali' pari siinä mielessä, emme ole ostaneet taloa/asuntoa, tehneet lapsia, menneet naimisiin.. mitä suurin osa yhtä kauan yhdessä olleista on tehnyt.
Mutta sitten taas, onko suhde huono tai tuhoon tuomittu, kun emme näin ole tehneet?
Ajoittain tuntuu, että meidän on ihan hyvä näin. Kumpikaan ei hingu naimisiin... mutta tiedämme kyllä tunteemme muutenkin. Ja ei kai se muille kuulu, jos me vietämme elämämme näin.
Enkä missään nimessä koe näitä yhteisiä vuosia hukkaan heitetyksi (joku on niinkin kommentoinut minulle, että heitän elämäni hukkaan.. )
tällaista siis.. jos joku saisi jotain selkoa tästä. Olen vähän huono kirjoittamaan ajatuksiani, kun ne muutenkin ovat sekaisin.
olen herkkä ja ujo nainen 30v, ja olen ollut avoliitossa jo 10 v saman miehen kanssa. Oikeastaan kun ajattelen suhdettamme taaksepäin, meillä on ollut aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.
Mutta samalla mieheni on myös ollut paras tukijani ja ystäväni.
Minulla on ollut paniikkihäiriötä myös... ja olen varmasti ollut välillä vaikea kumppani. Ja samoin mieheni kyllä, hänellä on jonkinasteista alkoholismia. yhdessä kuitenkin olemme pysyneet, ja kyllä voisin sanoa että rakastamme toisiamme.. (vaikka kyllä tässä suhteessamme on jonkinlaista riippuvuuttakin mukana molemmin puolin)
no ongema nyt mihin haluaisin kommentteja olisi seuraavanlainen..
kaikki tuttavat ja sukulaiset odottavat, että milloin perustamme perheen. Ja puhuvat, että ei tuosta suhteesta tule tuon valmiimpaa. Ja joku on minua neuvonutkin, että kun noin kauan olette olleet yhdessä, niin lähde hyvä ihminen... kyllä te jo olisitte naimisiin menneet ja lapset tehneet jos teistä jotain tulisi. jne.
sitä olen sitten alkanut itsekin miettimään, että miksi emme mene naimisiin tai yritä lapsia saada.
Toisaalta tiedän itse kyllä syytkin tähän; olen siis ollut kovin arka, ja vastuun ottaminen pelottaa (huonoja lapsuuskokemuksia myös taustalla),
ja lisäksi minulla on ollut lääkityksiä joiden kanssa raskaus ei olisi tullut kysymykseen. Ja myös mieheni alkoholinkäyttö on aina minua vaivannut.
Ajatukset siis meinaa sotkeentua, kun tunnen että ympäristön mielestä meistä ei tule mitään... että ovatko he oikeassa? ja tilannetta pahentaa se, että olen myös ollut ihastunut toiseen mieheen (itseasiassa kerran aiemminkin olin) ja tiedän myös miehelläni olleen vastaavaa...
erokin siis käy ajoittain mielessäni.
Mutta sitten taas ei oikeastaan osaa kuvitellakaan olevansa ilman toista. Ero ajatuksena samalla houkuttelee ja samalla hirvittää tosi paljon.
eli miten osaan erottaa, ovatko nuo ajatukset erosta ympäristön aiheuttamia vai omiani? olen jotenkin niin sekaisin...
koska emmehän ole mikään 'normaali' pari siinä mielessä, emme ole ostaneet taloa/asuntoa, tehneet lapsia, menneet naimisiin.. mitä suurin osa yhtä kauan yhdessä olleista on tehnyt.
Mutta sitten taas, onko suhde huono tai tuhoon tuomittu, kun emme näin ole tehneet?
Ajoittain tuntuu, että meidän on ihan hyvä näin. Kumpikaan ei hingu naimisiin... mutta tiedämme kyllä tunteemme muutenkin. Ja ei kai se muille kuulu, jos me vietämme elämämme näin.
Enkä missään nimessä koe näitä yhteisiä vuosia hukkaan heitetyksi (joku on niinkin kommentoinut minulle, että heitän elämäni hukkaan.. )
tällaista siis.. jos joku saisi jotain selkoa tästä. Olen vähän huono kirjoittamaan ajatuksiani, kun ne muutenkin ovat sekaisin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
>>eli miten osaan erottaa, ovatko nuo ajatukset erosta ympäristön aiheuttamia vai omiani?>Ajoittain tuntuu, että meidän on ihan hyvä näin. Kumpikaan ei hingu naimisiin... mutta tiedämme kyllä tunteemme muutenkin. Ja ei kai se muille kuulu, jos me vietämme elämämme näin.
ilmeisen hyvä ja tasainen suhde, jota ulkopuoliset "hyvää tarkoittavat" ihmiset jostain syystä katsovat asiakseen arvostella. Toteat itsekin, että teidän on hyvä noin, ja sehän on pääasia. Ei kaikkien tarvitse haluta isoja kirkkohäitä, lapsia, omakotitaloja...Te elätte teidän näköistänne elämää, ja siihen ei ole muilla nokan koputtamista. Ilmeisesti olet arka sanomaan mitään takaisin näille ihmettelijöille..? Voisit kuitenkin sanoa vaikka tuon toteamasi, että teillä on hyvä noin - eikä asia muille sitten kuulukaan. Nauti hyvästä suhteestasi, äläkä anna muiden höpinöiden häiritä :-)