auttakaa ny mitä mä teen ku äiti alkaa joka kerta osottaan mieltään jos sen tahto ei mee läpi, nytkin kun en ehtiny lähtee sen kanssa kaupoille päivällä niin se osoitti mieltään illalla siskon tytön synttäreillä, ei kattonu mua silmiin, eikä sanaakaan mulle puhunnu ja mutisi sukulaisille musta jotain vilkuillen muhun päin happaman näköisenä.
Se on jo eläkeikäinen ja mä 35 vuotias nainen.
Ilta pilalla...
Se on jo eläkeikäinen ja mä 35 vuotias nainen.
Ilta pilalla...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Midän äiti ei pelkästään osoita mieltään, se alkaa huokailla 'että kun kuolisi pois' tai sitten hän saa vatsanvääntetiä tai migreenin. Kuolemaakin muistan hänen tehneen jo yli 40 vuotta. Voi myös olla ihme huokailuja ja mykkäkoulua lievissä tapauksissa.
Äiti nt vaan on sellainen, että hän haluaa kaikesta kaiken, määrätä kaikista jutuista, mutta itsestään hän ei anna kenellekään mitään.
minä olen vähentänyt yhteydenpitoa, kun en enää jaksa. Minä olen jo yli 50-vuotias ja äiti on jo vanha, mutta siitä huolimatta.
en ole yksin ongelamani kanssa, että on kohtalotovereita.
Kuolemaa tai sairauksia on meilläkin käyty läpi niin kauan kun muistan.
Sitä vaan ihmettelen kuinka paljon tommonen vie voimavaroja, hirveesti ahdistaa tommonen käyttäytyminen ja se saa aina mut tuntemaan oloni syylliseksi, siinä se on ollu taitava aina, olemaan ite täydellinen ja mä olen musta lammas.
En tosiaan jaksa enää yhtään, kuinka yks ihminen onnistuukin niin paljon terrorisoimaan elämää.
Mä olen siitä katkera ja vihainen, että lapsena mua todellakin pelotti se 'jatkuva kuoleminen' - näin painajaisuniakin asiasta.
Nyt aikuisena tajuan, että se oli pelkkää kiristystä ja uhkailua, millä kukaan täysipäinen vanhempi ei lapsiaan uhkaa.
Nyt kun hän on vanha ihminen, niin nyt yritetään välillä silittää hiuksista ja halatakin, mutta olen aina vetäytynyt pois. Ne silitykset ja halaukset olisi pitänyt saada lapsena..ei nyt enää viiskymppisenä akkana..
tuolla alempana on toinenkin ketju, jossa kerrotaan juuri näitä samoja asioita, joten 'kuolevia ja sairastavia' äitejä taitaa Suomessa olla aika paljon..onkohan tämä joku geeneihin sidottu ominaisuus?
Mitäköhän nykypäivän psykologit sanoisivat asiasta?
Olin 16-vuotias, kun äiti rupesi vihjailemaan kuolemastaan. Hän sai sydämentykytyksiä, piteli rintaansa, sai migreenejä jne. Kai hän luuli itsekin olevansa kuolemansairas, mutta hän pelotteli minut siihen pisteeseen, että aloin suunnitella miten elämä eletään, kun hän on kuollut. Ostin vaatteetkin syksyllä koulutielle sen mukaan, että voin niitä suruaikana pitää - silloin vielä kuljettiin mustissa - ja luovuin kauniista vierailumekosta ihan sen vuoksi, ettei se kuitenkaan ole sopiva vaate suruaikana.
Mietin, miten yhdistän koulun ja kodin hommat, koska oli pikkuveljiä. Jäisin ainoaksi naisihmiseksi kotiin, joten opettelin taloudenpitoa, koska se jäisi sitten minulle. Äiti makasi sohvalla sydäntään pidellen sillä välin.
Mutta meni talvi, meni vuosi, meni 40 vuotta, ennen kuin aika jätti. Meidän välit olivat kuitenkin pilalla. En koskaan pystynyt unohtamaan sitä, että hän pani minut uskomaan kuolemansa. Ikinä en siitä mitään sanonut, mutta kun hän myöhempinä aikoina yritti kertoa sairauksistaan tai vaivoistaan, en ollut kuulevinani. Olin kerran ne kuunnellut sydän syrjälläni, maannut peloissani yksin sängyssä huolissani ja tulevaisuutta peläten, olin surrut surtavani, turhan aikaisin.
Omille lapsilleni en koskaan sanonut sairauksistani, ja jos he kysyivät kuolemasta, vakuutin, että meidän omassa perheessä ei kukaan kuole vuosikymmeniin, älkää koskaan sellaista pelätkö. Me olemme terveitä.
Olin oikeassa! Elämme koko porukka yhä.
Kuolemalla pelottelu on raivostuttavaa, tyhmää, häijyä, pahansuopaista.
Siihen alentuva ihminen on itsekäs ja tunteeton.
itsekkäitä, kylmiä ja tunteettomia. Osaavat käyttää hyväksi, ottaa mutta ei koskaan antaa muuta kuin pahaa mieltä, sydänsuruja ja tuskaa.
Itse opin vasta aikuisena sen millainen se oma äitini oikeasti on, lapsena vielä luotin ja uskoin, enää en. Miten jotkut ihmiset ovatkin aina koko ikänsä niin itsekkäitä, että näkevät sen itsekkyydenkin vain ja ainoastaan muissa, eivät koskaan itsessään?
Äiti, jo yli 80v ja sama meno jatkuu mikä silloin lapsena, aina kaikissa muissa vikaa vaan ei koskaan hänessä. Olenkin miettinyt että ne Vampyyrit ovat sittenkin oikeasti eläviä, toivottavasti ei pääse minua puremaan sentään koskaan eikä milloinkaan.
Kuitenkin, niin kuitenkin häntä jollain tavalla rakastan vaikka en yhtään pidä hänestä ihmisenä joka hän on. Toisinaan jopa, kun oikein ajattelen näitä asioita, vihaan suorastaan äitiäni. Ikävä tunne ja niin turha, kun kaikki oikeastaan voisi olla toisin. Mutta kun ei vaan ole.
Mulla vuosia sitten lopulta paloi päreet äidin terrorisoimiseen niin että yks päivä vaan lopulta kilahdin ja huusin kurkku suorana äitille että oot niinku vampyyri, oikee elävä kuollut energiasyöppö!!!
Se ihan totta vie joka tapaamisella musta niin paljon energiaa ja voimavaroja että oon ihan uupunu sen jälkeen ja seuraava päivä meneekin nukkuessa.
Siitäkös se kimpaantui niin että kirjotti haukkumakirjeen jonka näytin siskolle ja sisko oli soittanu äidille että mistä ihmeestä on oikeen kysymys?
Myöhemmin äiti sitten kävi mun päälle koska oli suuttunu että olin näyttäny kirjeen siskolle ja käsirysyhän siitä yltyi kun yritin puolustautua ja huusin isää apuun, isä vaan pakeni pihalle ja oli niinku ei olis mitään kuullukkaan!! Pelkäsin ihan totta että kuinka kovaa äiti mut mukiloi!!
Vampyyreja on olemassa mut ei ne verta ime vaan toisten ihmisten elämänhalua ja voimavaroja.
olevan tavallista tuo äitien 'ennenaikainen kuoleminen'.
Minä aionkin nyt olla olevinani psykiatri, ja väitänkin, että tuo syyllistäminen ja kuolemalla uhkailu on pelkkää kateutta ja itsekkyyttä. Piste.
Olen itse saanut lapsena pelätä äidin kuolemaa, koska jokainen vastaansanomiseni ja jokainen yritykseni itsenäistyä oli äidin mielestä halua aiheuttaa hänelle infarkti.
Sitä kuulemma on niin kovasti suvussa. No, ehkä jonkun toisen suvussa, mutta tietääkseni ei meidän...
Tämä äitien itsekkyys ja kateus ilmenee myös monilla muilla tavoin.
Esimerkkinä... jos sekä äiti, että tytär ovat ensin pullukoita, ja tytär sitten hoikistuu, on sota valmis.
Kateuksissaan äiti pyytää sovittamaan omia vaatteitaan, nähdäkseen onko tytär nyt varmasti edelleen isompi ja paksumpi. Tyttären ostaessa kauniin juhla-asun, on se äidin mielestä taatusti epäsopiva, ellei suorastaan ruma.
Tytär saa myös neuvoja ja kommentteja ihonhoidosta, kodin perushuollosta, kampaamopalveluista, lasten ulkonäöstä ja kasvatuksesta puhumattakaan.
Kaikkia näitä rakentavia ja ystävällisiä neuvoja kuunnellen ja kestäen, tytär kehuu, ylistää ja kiittää äitiään lähes päivittäin.
Siitä kun tulee äidille niin hyvä mieli.
Sinä et ole enää mikään pikku tyttö eikä sinun tarvitse toimia äitisi mielen mukaan, eikö vain. Sinun pitäisi olla itsenäinen ihminen, joka osaa itse tehdä päätöksensä, onko näin.
Äitisi käyttää valtaansa sinuun. Se on väärin, mutta sinä itse sallit sen antamalla hänen käyttäytymisensä vaikuttaa omaan käyttäytymiseesi. Mitä se haittaa, jos se osoittaa mieltään, ei ota katsekontaktia tai sano sanaakaan! Anna olla, saahan hän käyttäytyä tyhmästi, mutta ei se sinun vikasi ole, joten sinun ei sitä tarvitse korjatakaan - ei edes välittää siitä. Typerä käytös on äitisi ongelma, ja hänen se pitää korjata, jos korjaa - sekin on hänen asiansa.
Sinun on nyt aika lakata olemasta pikku tyttö ja muuttua aikuiseksi naiseksi, jota ei äitit tai kukaan muukaan pallottele aiheettomasti. Ei sinun elämäsi tehtävä ole olla äidille mieliksi.
Mitäs jos et anna äitisi käytöksen vaikuttaa itseesi niin paljon. Koska sehän on ihan oma valintasi minkä annat mielenrauhaasi järkyttää. Kun toinen ihminen (olkoon äitisi tai kuka muu tahansa) huomaa sen että sinua typerä käytös korkeintaan vähän hymyilyttää, tuskin jaksaa jatkaa. Niin kauan kun maailmassa on provoon alistuvia ihmisiä niin kauan provosointi jatkuu. Ainoa kenen käytöstä ihminen voi muuttaa on hänen omansa.
Tämä totuus pätee myös äiteihin.
Jos äiti kiukuttelee noin pienestä asiasta, niin anna hänen olla. Odota, että hän ottaa sinuun yhteyttä.
Minulla oli aikanani oma äiti ja pari äksyä tätiä, joiden koulutuksessa opin ottamaan huumorilla kaikki muorien tiuskimiset. Siihen ei auta kuin nauru, joko omassa mielessä tai päin naamaa.
Opettele näkemään, mikä syy kiukutteluun milloinkin on takana. Onko yksinäinen, tai onko joku toinen on jättänyt, tai joku ikävä työ on tekemättä, kukaan ei auta tms. Onko joku unohtanut onnitella nimipäivänä.
Aina on joku kiukun aihe, joka on helppo purkaa sinuun, kun annat sen tapahtua.
Älä siis soita, tai jos soitat, kysy ensimmäiseksi, vieläkö sinä kiukuttelet siitä kauppareissusta.
Voin vaikka lyödä vetoa, että hän sanoo, että hän ei muka tiedä mistä puhut. :)