Koko pitkän suhteemme ajan ongelmana on ollut, että minä (n 30 ) olen avokistani (m 40 ) hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen, sekä riippuvainen. Haluaisin olla koko ajan yhdessä hänen kanssaan ja minun on vaikea kestää minkäänlaista erossa olemista. Edistystä on kuitenkin tapahtunut verrattuna niihin aikoihin, kun mies ei voinut edes käydä töissä, ei olla kavereidensa kanssa, eikä käydä missään ilman minua. Mutta tämä olikin ihan kärjistynyttä aikaa. Mies on jokseenkin vakaa, kiltti, huomioiva ja hyvin epäitsekäs persoona. Minun koko elämä on rakentunut suhteemme ja miehen ympärille. Mutta, kuten sanoin edistystä on mielestäni tapahtunut, koska viimeiset kaksi vuotta mies kulki viikot reissuhommissa ja näimme vain viikonloppusten. Ja minä siis pystyin "kestämään" sen, joka oli mielestäni jo aika paljon.
Mutta nyt on käynyt ilmi, että mies on kaikesta huolimatta ahdistunut siitä, että hänellä ei ole "omaa elämää". Olen kuitenkin liikaa kiinni hänessä, en tee asioita omatoimisesti vaan tukeudun häneen lähes kaikessa. Jos pitää soittaa puhelu jonnekin virastoon niin pyydän häntä soittamaan (vaikka olisi viikolla töissä muualla) En ole halunnut hänen osallistuvan mihinkään työpaikan illanviettoon tai kyläilevän missään. Lisäksi olen ollut hänestä taloudellisesti täysin riippuvainen koko suhteemme ajan, hän on elättänyt minua. Hänen palkasta on maksettu koko elämisemme.
Pahin pelkoni koko suhteemme ajan on ollut, että mieheni pettäisi minua tai olisi suhde jonkun muun kanssa. Tätä olen epäillyt, pelännyt ja kysellyt koko ajan (ilman syytä) ja tiedän, että mies on kärsinyt epäluuloisuudestani. On ollut toki aikoja, että nuo piirteeni ovat olleet taka-alalla, mutta kuitenkin aina enemmän tai vähemmän mukana. Olen sellainen, että en kestä miehen puolelta minkäänlaista "irtiottoa". Jos hän sanoo menevänsä jonnekin yksin alan automaattisesti miettiä miksi hän haluaa yksin mennä, mitä siellä tapahtuu ja kenen kanssa. Ilmaisen suuttumusta ja loukkaantumista "omista menoista", pahimmillaan suutun, mökötän, purskahdan itkuun.
Kun mies on poissa (kuten nyt työmatkalla) olen kuin tulisilla hiilillä. Olen ahdistunut, en osaa tehdä mitään, lamaannun täysin. Makaan vain sängyssä puhelin vieressäni ja odotan, että hän soittaisi tai viestisi. Kaikki paheni, kun pahin painajaiseni kävi toteen 2kk sitten, kun mies halusi ottaa etäisyyttä suhteeseemme olemalla poissa kotoa ja samalla hänellä oli toinen nainen kuvioissa. Mies sanoi syyksi sen, että minun käytös on ajanut suhteemme siihen pisteeseen, ettei hän enää jaksa ja haluaa "oman elämän". Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä ja on nostanut kaikki kauhuni ja traumani pintaan.
Nyt olemme yrittäneet kuitenkin olla yhdessä ja miettiä asioita, keskustella jne. Mies siis palasi kotiin. Minä vain sain kamalan trauman tuosta "erovaiheesta" ja nyt olen entistä epäluuloisempi, pelokas, ahdistunut. Pelkään koko ajan menettäväni hänet, että hän ei tulekaan kotiin vaan "häipyy" taas ulottumattomiini. Mies oli 2 viikko kotona ja suurinpiirtein seurasin hänen joka liikettään, kun puhelin soi tai tuli tekstari kysyin heti "kuka se oli", kun mies meni kioskille pelkäsin hänen katoavan. Monta kertaa tuli riitaa noista. Mies sanoi, ettei kestä kyttäämistäni. Kun sanoin, että ilman syytä en niin kyttäisi, mutta mies on nyt antanut itse aihetta epäilyille (toinen nainen, kotoa poissa oleminen). Siihen mies sanoo, että olen itse aiheuttanut tilanteen käytökselläni.
Menettämisen pelko on kauhea. Tuntuu, että koko elämä meni painajaiseksi siinä vaiheessa, kun mies ei halunnut tulla kotiin, se oli minulle hirveä shokki. Nyt kaiken tapahtuneen jälkeen hetkellinenkin yksinoleminen ahdistaa kohtuuttomasti. Nytkin olen hermostunut, ahdistunut, mietin joka minuutti vain miestäni, missä hän on, mitä tekee, mitä ajattelee, miten suhteellemme käy jne.. Olen aivan loppu ja väsynyt itsekin. Pelkään että toinen nainen "vie" mieheni lopullisesti. Välillä vain itken hysteerisesti. Joudun ottamaan ahdistukseeni rauhoittavia pillereitä kestääkseni. Ajatus, että mieheni jättäisi minut on täysin kestämätön ja sen aikaa kun hän ei ollut kotona makasin päivät itkien sängyssä ja mietin itsemurhaa.
Minulla on tunne, että mies on täysin kyllästynyt suhteeseemme. Ja nyt kaiken jälkeen, kun hän on tavallaan pettänyt luottamukseni (sen heikonkin) tuntuu, että on mahdotonta enää ollenkaan luottaa häneen ja se aiheuttaa juuri niiden piirteiden kärjistymisen, joita hän inhoaa ja jotka ajavat hänet luotani. Tunnen olevani hulluuden partaalla, tunnen että kaikki hajoaa, jopa minä itse...
Mutta nyt on käynyt ilmi, että mies on kaikesta huolimatta ahdistunut siitä, että hänellä ei ole "omaa elämää". Olen kuitenkin liikaa kiinni hänessä, en tee asioita omatoimisesti vaan tukeudun häneen lähes kaikessa. Jos pitää soittaa puhelu jonnekin virastoon niin pyydän häntä soittamaan (vaikka olisi viikolla töissä muualla) En ole halunnut hänen osallistuvan mihinkään työpaikan illanviettoon tai kyläilevän missään. Lisäksi olen ollut hänestä taloudellisesti täysin riippuvainen koko suhteemme ajan, hän on elättänyt minua. Hänen palkasta on maksettu koko elämisemme.
Pahin pelkoni koko suhteemme ajan on ollut, että mieheni pettäisi minua tai olisi suhde jonkun muun kanssa. Tätä olen epäillyt, pelännyt ja kysellyt koko ajan (ilman syytä) ja tiedän, että mies on kärsinyt epäluuloisuudestani. On ollut toki aikoja, että nuo piirteeni ovat olleet taka-alalla, mutta kuitenkin aina enemmän tai vähemmän mukana. Olen sellainen, että en kestä miehen puolelta minkäänlaista "irtiottoa". Jos hän sanoo menevänsä jonnekin yksin alan automaattisesti miettiä miksi hän haluaa yksin mennä, mitä siellä tapahtuu ja kenen kanssa. Ilmaisen suuttumusta ja loukkaantumista "omista menoista", pahimmillaan suutun, mökötän, purskahdan itkuun.
Kun mies on poissa (kuten nyt työmatkalla) olen kuin tulisilla hiilillä. Olen ahdistunut, en osaa tehdä mitään, lamaannun täysin. Makaan vain sängyssä puhelin vieressäni ja odotan, että hän soittaisi tai viestisi. Kaikki paheni, kun pahin painajaiseni kävi toteen 2kk sitten, kun mies halusi ottaa etäisyyttä suhteeseemme olemalla poissa kotoa ja samalla hänellä oli toinen nainen kuvioissa. Mies sanoi syyksi sen, että minun käytös on ajanut suhteemme siihen pisteeseen, ettei hän enää jaksa ja haluaa "oman elämän". Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä ja on nostanut kaikki kauhuni ja traumani pintaan.
Nyt olemme yrittäneet kuitenkin olla yhdessä ja miettiä asioita, keskustella jne. Mies siis palasi kotiin. Minä vain sain kamalan trauman tuosta "erovaiheesta" ja nyt olen entistä epäluuloisempi, pelokas, ahdistunut. Pelkään koko ajan menettäväni hänet, että hän ei tulekaan kotiin vaan "häipyy" taas ulottumattomiini. Mies oli 2 viikko kotona ja suurinpiirtein seurasin hänen joka liikettään, kun puhelin soi tai tuli tekstari kysyin heti "kuka se oli", kun mies meni kioskille pelkäsin hänen katoavan. Monta kertaa tuli riitaa noista. Mies sanoi, ettei kestä kyttäämistäni. Kun sanoin, että ilman syytä en niin kyttäisi, mutta mies on nyt antanut itse aihetta epäilyille (toinen nainen, kotoa poissa oleminen). Siihen mies sanoo, että olen itse aiheuttanut tilanteen käytökselläni.
Menettämisen pelko on kauhea. Tuntuu, että koko elämä meni painajaiseksi siinä vaiheessa, kun mies ei halunnut tulla kotiin, se oli minulle hirveä shokki. Nyt kaiken tapahtuneen jälkeen hetkellinenkin yksinoleminen ahdistaa kohtuuttomasti. Nytkin olen hermostunut, ahdistunut, mietin joka minuutti vain miestäni, missä hän on, mitä tekee, mitä ajattelee, miten suhteellemme käy jne.. Olen aivan loppu ja väsynyt itsekin. Pelkään että toinen nainen "vie" mieheni lopullisesti. Välillä vain itken hysteerisesti. Joudun ottamaan ahdistukseeni rauhoittavia pillereitä kestääkseni. Ajatus, että mieheni jättäisi minut on täysin kestämätön ja sen aikaa kun hän ei ollut kotona makasin päivät itkien sängyssä ja mietin itsemurhaa.
Minulla on tunne, että mies on täysin kyllästynyt suhteeseemme. Ja nyt kaiken jälkeen, kun hän on tavallaan pettänyt luottamukseni (sen heikonkin) tuntuu, että on mahdotonta enää ollenkaan luottaa häneen ja se aiheuttaa juuri niiden piirteiden kärjistymisen, joita hän inhoaa ja jotka ajavat hänet luotani. Tunnen olevani hulluuden partaalla, tunnen että kaikki hajoaa, jopa minä itse...
Vastaukset 6
Vanhimmat
ja MENE SINNE TERAPIAAN niin kuin sulle on moneen kertaan näiden postauksiesi yhteydessä ehdotettu. SINÄ TARVITSET APUA. Sitä ei voi miehesi antaa, eikä se ole hänen tehtävänsä, koita nyt jo VIHDOIN hyväksyä ja tajuta se. Jos lääkkeesi ahdistukseen ei auta niin neuvottele lääkärisi kanssa toivimammasta lääkityksestä ja kerro tilanteestasi, jotta pääset terapiaan. Tarvitset terapiaa, jotta pääsisit eteenpäin edes joku päivä noiden pelkojesi kanssa. Olisi hauska tietää, oletko itse pettänyt edellisissä suhteissasi tai tässä? Monesti vainoharhaisimpia pettämisten suhteen ovat ne, jotka itse ovat harrastaneet pettämistä, silloin sitä kuvittelee kaikkien toimivan samalla mallilla kuin itse, mikä ei pidä paikkaansa.
Sinun tulisi vihdoin hyväksyä se asia, että että miehesi ei voi olla terapeuttisi eikä tukipylvääsi. Sun itse on noustava omille jaloillesi tuosta suosta. Säälin kovasti miestäsi ja mielestäni hän on ollut äärettömän kärsivällinen sinua kohtaan. Kuten edellisessä postauksesi kerroit hänen psyyke on alkanut järkkyä jo vuoksesi, joten eikö olisi jo sun aika myöntää, että tarvitset ammattiapua tuon ihan sairaan mustasukkaisuutesi, omistushalun ja riippuvaisuutesi vuoksi? Mielestäni on tosi huono merkki, ettet kykene hyväksymään avuntarvettasi ja siistit aina seuraavan postauksen niin, että se antaa paremman kuvan sinusta, kun edelliseen sait oikeutetusti kehoituksia hakea apua itsellesi.
Sun pitäisi vihdoin hyväksyä se, että ilman pitkäkestoista ulkopuolista apua ei tuosta sinun hommastasi tule hevon helvettiä. Miksi et voi hakea apua? Miehesikin oli hakenut apua kun sairastutat hänet tuolla mallillasi, niin kerroit edellisessä postauksessasi. Koita olla rehellinen ITSELLESI, meistä näillä palstoilla ei ole väliä. Mutta lopeta säälin kerjääminen ja hyväksynnän etsintä ja ryhdistäydy sen verran, että haet apua. Muuta ei sinulle voi vieläkään sanoa.
Sulle hieman linkkejä sairaalloiseen mustasukkaisuuteen, en tiedä onko niistä sinulle apua kun kiellät avuntarpeesi, mutta auttaa ehkä tajuamaan jotain, jos viitsit lukea
http://www.savonsanomat.fi/viihde/viihdeuutiset/minun-ja-vain-minun/311685
http://www.mtv3.fi/helmi/arkisto.shtml/741721
http://www.suhdesoppa.fi/kysymykset/mista-apua-sairaalloiseen-mustasukkaisuuteen/
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=196
ei se terapiaan meno niin yksinkertaista ole. Olen toki miettinyt sitä jo vuosikaudet, mutta en ole vain saanut alettua mistään päästä asiaa selvittämään. Ehkä siksi, että välillä on mennyt niin hyvinkin ja olen ajatellut ongelmien jääneen jonnekin. No, sitähän en ole edes tiennyt, että mieheni on NIIN paljon kärsinyt, koska hän ei puhu mitään. Siis yleensäkään hän ei puhu "vaikeista" asioista, on huono puhumaan tuntemuksistaan. Olen siis luullut kaiken olevan ok. No, myönnän että joskus hän on maininnut noista asioista, mutta ei mielestäni tarpeeksi selvästi, että olisin todella tajunnut missä mennään. Minusta on loukkaavaa, että hän on puhunut kavereilleen ja "toiselle naiselle" ja etsinyt helpotusta sieltä suunnalta, mutta minun kanssa "ei ole voinut kaikista asioista puhua", kuten hän sanoo.
Miehelläni on kyllä muitakin ongelmia, kuten työuupumus ja ilmeisesti jonkinasteinen keski-iän kriisi (en selosta niistä tarkemmin) Ja mielestäni ei ole valitusta jos kirjoitan tänne helpottaakseni pahaa oloani, toinen vaihtoehto on maata sängyssä huumaten itsensä rauhottavilla pillereillä.
Ydinasia on se, että en vain kestä ajatusta, että mies lähtisi elämästäni. Pidän hänestä kiinni viimeiseen saakka. Nyt kun hän on poissa, ajattelen häntä joka ikinen minuutti, tuntuu että rakastun häneen hetki hetkeltä enemmän, mutta samalla olen kuollakseni ahdistunut siitä, että en ole varma haluaako hän enää olla kanssani. Hän puhui jopa naimisiinmenosta, joka oli minun unelmien täyttymys, mutta pettymys tuli koska hän alkoikin harkita asiaa, koska ei ole varma voiko mennä naimisiin minun kanssani, koska en luota häneen ollenkaan. Nyt hän on puhunut, että muuttaisimme muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, että pääsisimme näistä ympyröistä eroon. Se olisi aivan mahtavaa ja toivon, että hän ei ala sitä harkitsemaan samalla tavalla kuin tuota toista asiaa.
Ilmeisesti hän siis haluaisi olla kuitenkin kanssani. Mutta kuitenkin haluaisi "oman elämän", minun korviin se kuulostaa ristiriitaiselle. Myönnän, että minua ahdistaa ja pelottaa suunnattomasti tuo miehen puhe "oman elämän" tarpeestaan, koen sen erkaantumiseksi minusta. Hän ei ole aikaisemmin puhunut tuollaisia, ei koskaan. Minusta tuntuu, että hän on puhunut nyt meidän suhteesta ulkopuolisten kanssa ja saanut sieltä näitä neuvoja, ehkä häntä on jopa manipuloitu (toinen nainen?) jolla oma lehmä ojassa..
En vain kestä pätkääkään ajatusta että mies ei olisi elämässäni. No, kaipa minulla ei sitten ole muuta elämää. Enkä oikeastaan haluaisikaan, en osaa elää muuten.
Aina kun mies on vieressäni minulla on hyvä ja rauhallinen olo (vaikka silloinkin mietin kuinka kauan hän mahtaa siinä pysyä, ajatteleeko mahdollisesti jotain toista, onko katoamassa jonnekin..) Mutta jotenkin tunnen olevani kokonaisempi ja toimintakykyisempi silloin kun hän on kanssani. Minulla on silloin turvallinen olo, kun hän sanoo miten joku homma on tehtävä tai neuvoo minua asioissa. heti kun hän sanoo, että minun on itse päätettävä joku asia tai tehtävä joku homma itsenäisesti niin minua alkaa ahdistamaan, koska tulkitsen sen niin, että hän haluaa erkaantua minusta.
Olen yrittänyt kaikkeni, etten nyt ahdistaisi häntä. Mutta en voi itselleni mitään. Ahdistukseni lientyy vain kun laitan hänelle säännöllisin väliajoin tekstiviestin ja hän vastaa siihen tai soittaa minulle. Silloin minulla on jonkun aikaa vakaampi olo, mutta pian taas tunnen masennusta ja laitan taas tekstarin.. tiedän, että miestä voi ahdistaa tämä, mutta en voi sille mitään.
Äsken hän soitti ja juttelimme niitä näitä, hän oli jotenkin kyllästyneen kuuloinen ja minulle tuli paha mieli. Jälkeenpäin sorruin viestillä kyselemään onko kaikki ihan ok, kun hän oli sen kuuloinen. Vastasi, että se työ tympii.. voihan olla niinkin, mutta luulenpa, että myös minä tympäisen, hän ei vain sano sitä...
Taas helpotti ahdistus hieman, kun juttelimme. Hän saa oloni aina hyväksi. Siksi rakastan häntä NIIN paljon! Ja hän saa minut usein hyvälle tuulelle, hänellä on sellainen taito. Mutta huom, silloin kun juttelemme niin varon puhumasta mitään ahdistuksestani vaan koitan jutella niitä näitä ja olla ihan normaalin oloinen, vaikka tekisi mieli itkeä ja valittaa, etten pysty olemaan ilman häntä. Tiedän vain, ettei hän jaksaisi nyt yhtään kuunnella sellaista, siksi hillitsen itseni.
siinä terapiaan menossa on? Sulla on lääkkeet ahdistukseen eli sulla on lääkärisuhde. Kerrot hänelle REHELLISESTI tilanteenne ja oman osasi siinä ja pyydät ohjaamaan sut terapiaan. Tai soitat suoraan paikkakuntasi mielenterveystoimistoon. Vai onko sekin MIEHESI tehtävä? Kuinka kehtaat enää tässä tilanteessa olla vapaamatkustajana kaikesta vastuusta? Sulla on sellainen ote asioihin, että kaikki pitäisi taivaasta tipahtaa ilmaiseksi sulle; koti, matkat, miehesi rakkaus, kaikki elämiseen tarvittavat pikkujutut. Mielestäni olet täysi hyväksikäyttäjä, ELLET hae itsellesi apua. En tajua miten kehtaat valittaa edes tänne miehesi käytöksestä, koska oma käytöksesi on ala-arvoista. Et tainnut lukea edes linkkejä. Sulle on selvää, että miehesi on takiasi hakenut psykiatrista apua mutta edelleen olet sitä mieltä, ettei sulle ole tullut viestiä käytöksesi tuhoavuudesta tarpeeksi selvästi?
Miehelläsi on oikeus omaan elämään, vaikka on suhteessa. Ei hän ole omaisuuttasi. Varsin narsistinen ihminen olet.
Terapia varmasti auttaisi sinua paremmin kuin tänne kirjoittelu. Kai haluat parantaa elämänlaatuanne ja pelastaa suhteen? Joten ota itseäsi niskasta kiinni ja mene sinne terapiaan! "tiedän, että miestä voi ahdistaa tämä". Ihan varmasti ahdistaa! Teitä molempia ahdistaa tuo tilanteenne! Vaikka välillä menisi paremmin niin sinulla on sen laatuinen ongelma, että ei se vain yhtäkkiä johonkin katoa.
Ehkä pelkäät miehesi menettämistä siksikin niin kovasti, kun olet kovin riippuvainen hänestä. Mietit miten pärjäisit ilman häntä. Onko sinulla ystäviä? Yrittäisit sinäkin hankkia jonkuin harrastuksen, työn jne. Että saisit muutakin ajateltavaa ja lisäksi et olisi niin riippuvainen miehestä. Vaikka tässä vaiheessa sekään ei ehkä pelkästään auta.
Jos syöt rauhottavia pillereitä, olet käynyt ainakin lääkärissä? Mistä syystä sait pillerit, mitä kerroit vastaanotolla? Eikö lääkäri suositellut terapiaa?