Minä olen edelleen tänäkin päivänä katkera lapsuudessani siitä, ettei kukaan puuttunut meidän perheen asioihin. Meillä perinteinen "jouluna hankeen"-perhe. Isä kova juomaan, ei täysi alkkis. Kävi töissä yms. Pelkäsin häntä kovasti, pelkään toisinaan vieläkin. Hallitsi perhettään kovalla kädellä. Äiti ei uskaltanut, 9 vuotta vanhempi veljeni ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään. Se oli pelkoa siitä, ettei ollut paikkaa mihin mennä, yleisesti isä pelotteli meidät kaikki niin, ettemme osanneet edes kuvitella elämää ilman häntä, jos lähtisimme.
Muista olleeni noin 5-6-vuotias, kun päätin, että sitten kun minä olen tarpeeksi vanha, minä en enää katselisi sormien välistä. No sehän otti sitten juuri sen 18.vuotiaaksi asti tulemisen. Isä oli ollut jossain leikkauksessa ja käveli keppien kanssa. Humalassa taas komensi äitiä, ja kun ei heti totellut, alkoi tökkiä kepeillä. Silloin kiehahti. Menin äidin eteen ja huusin isälle että antaa olla viimeinen kerta kun äitiin koskee. Meillä meni käsirysyksi, uhkasi nyrkillä, ajoi pois kotoa. En lähtenyt. Sanoin että kukaan ei lähde, vaan hänen on muututtava. Huudettiin ja itkettiin koko yö. Se oli kamalaa.
Hänellä valtava tarve hallita kaikkea. Nyt tiedän että hänellä aivan samanlainen lapsuus kuin nyt omilla lapsillaan. Myös minun isäni puolusti omaa äitiään väkivaltaiselta isältä. Miten hänestä sitten tuli samalainen. Kaikesta huolimatta rakastan isää, ja toivon häneltä positiivista huomiota vieläkin, 30-vuotiaana. En sitä ole saanut. Vanhuuttaan rauhoittunut, nyt hänen kanssaan voi jo puhua edes jostain.
Olen ainoa tytär. Tunnen olevani todellinen huono ihminen, koska olen ollut kohta 10 vuotta avoliitossa, ja annan tänä päivänäkin isän määräillä tietyissä asioissa. Oma mieheni on niin kiltti, eikä halua konflikteja appensa kanssa. En halua isän antaa määräillä, mutta hänen kanssaan kaikki asiat pitää vetää ihan maksimiin. Hänelle ei voi nätisti sanoa, että et voi puuttua meidän suhteeseen. Jos sanon jotain, hän heti haluaa poistaa minut elämästään. Otamme aina kerran vuoteen kunnolla yhteen. Järki sanoo, että pistä välit poikki, tunteet sanoo toista. Äidin isä on jättäny rauhaan sen jälkeen kun ekan kerran tapeltiin. Tänä päivänä kukaan muu ei sano isälle vastaan kuin minä. Tuntuu että koko perheen taakka on kasattu minun harteille. Välillä itkettää, välillä harmittaa, välillä olen vahva, enkä annan hänen määräillä. En pysty laittamaan välejä poikki, toisinaan isä on mukava. Mutta hänen kanssaan on mahdoton olla.
Ajattelen kaikki isot asiat elämässä niin, miten se isälle kävisi parhaiten. En suoraan sanottuna uskalla mennä naimisiin, en tehdä lapsia, ostaa asuntoa ilman isän henkistä suostumusta. Ja se vasta sairasta on. Välillä toivon, ettei isää enää olisi olemassa, että saisin vihdoinkin tehdä niin kuin itse haluan. Melkein voisin väittää, ettei hän edes halua puuttua tälläisiin asioihin, mutta minä olen itse niin juuttunut lapsuuteni traumoihin, etten osaa ajatella itsekään toisella tavalla. Välillä epäreilusti syytän miestäni siitä, ettei hän ole repäissyt minua irti lapsudestani.
Minustahan tämä kaikki johtuu. Tiedän, että pitäisi tehdä omalle päälleni jotain. En voi lopunelämääni syyttää isää, pitää ottaa vastuuta omasta elämästä. Mutta se on niin pirun vaikeaa. Yleisesti esitän vahvaa, ja olenkin sitä aika usein. Mutta sitten epäilys kasvaa. Pyrin aina tekemään niin, että kaikilla olisi hyvä olla. Ajattelen asiat hyväksi kaikkien kannalta, ennen kuin uskallan tehdä mitään päätöksiä. En uskalla jättää edes tv-lupaa maksamatta, koska mitähän setä samuli siihen ajattelisi ja tekisi. Voihan hitto. Nyt on taas ns. herkkä hetki. Kohta työnnän ongelman taka-alalle ja vatvon sitä joku toinen yö. Voi minua.
Muista olleeni noin 5-6-vuotias, kun päätin, että sitten kun minä olen tarpeeksi vanha, minä en enää katselisi sormien välistä. No sehän otti sitten juuri sen 18.vuotiaaksi asti tulemisen. Isä oli ollut jossain leikkauksessa ja käveli keppien kanssa. Humalassa taas komensi äitiä, ja kun ei heti totellut, alkoi tökkiä kepeillä. Silloin kiehahti. Menin äidin eteen ja huusin isälle että antaa olla viimeinen kerta kun äitiin koskee. Meillä meni käsirysyksi, uhkasi nyrkillä, ajoi pois kotoa. En lähtenyt. Sanoin että kukaan ei lähde, vaan hänen on muututtava. Huudettiin ja itkettiin koko yö. Se oli kamalaa.
Hänellä valtava tarve hallita kaikkea. Nyt tiedän että hänellä aivan samanlainen lapsuus kuin nyt omilla lapsillaan. Myös minun isäni puolusti omaa äitiään väkivaltaiselta isältä. Miten hänestä sitten tuli samalainen. Kaikesta huolimatta rakastan isää, ja toivon häneltä positiivista huomiota vieläkin, 30-vuotiaana. En sitä ole saanut. Vanhuuttaan rauhoittunut, nyt hänen kanssaan voi jo puhua edes jostain.
Olen ainoa tytär. Tunnen olevani todellinen huono ihminen, koska olen ollut kohta 10 vuotta avoliitossa, ja annan tänä päivänäkin isän määräillä tietyissä asioissa. Oma mieheni on niin kiltti, eikä halua konflikteja appensa kanssa. En halua isän antaa määräillä, mutta hänen kanssaan kaikki asiat pitää vetää ihan maksimiin. Hänelle ei voi nätisti sanoa, että et voi puuttua meidän suhteeseen. Jos sanon jotain, hän heti haluaa poistaa minut elämästään. Otamme aina kerran vuoteen kunnolla yhteen. Järki sanoo, että pistä välit poikki, tunteet sanoo toista. Äidin isä on jättäny rauhaan sen jälkeen kun ekan kerran tapeltiin. Tänä päivänä kukaan muu ei sano isälle vastaan kuin minä. Tuntuu että koko perheen taakka on kasattu minun harteille. Välillä itkettää, välillä harmittaa, välillä olen vahva, enkä annan hänen määräillä. En pysty laittamaan välejä poikki, toisinaan isä on mukava. Mutta hänen kanssaan on mahdoton olla.
Ajattelen kaikki isot asiat elämässä niin, miten se isälle kävisi parhaiten. En suoraan sanottuna uskalla mennä naimisiin, en tehdä lapsia, ostaa asuntoa ilman isän henkistä suostumusta. Ja se vasta sairasta on. Välillä toivon, ettei isää enää olisi olemassa, että saisin vihdoinkin tehdä niin kuin itse haluan. Melkein voisin väittää, ettei hän edes halua puuttua tälläisiin asioihin, mutta minä olen itse niin juuttunut lapsuuteni traumoihin, etten osaa ajatella itsekään toisella tavalla. Välillä epäreilusti syytän miestäni siitä, ettei hän ole repäissyt minua irti lapsudestani.
Minustahan tämä kaikki johtuu. Tiedän, että pitäisi tehdä omalle päälleni jotain. En voi lopunelämääni syyttää isää, pitää ottaa vastuuta omasta elämästä. Mutta se on niin pirun vaikeaa. Yleisesti esitän vahvaa, ja olenkin sitä aika usein. Mutta sitten epäilys kasvaa. Pyrin aina tekemään niin, että kaikilla olisi hyvä olla. Ajattelen asiat hyväksi kaikkien kannalta, ennen kuin uskallan tehdä mitään päätöksiä. En uskalla jättää edes tv-lupaa maksamatta, koska mitähän setä samuli siihen ajattelisi ja tekisi. Voihan hitto. Nyt on taas ns. herkkä hetki. Kohta työnnän ongelman taka-alalle ja vatvon sitä joku toinen yö. Voi minua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sanoo, että olet huono? Onko se todella sinun oma äänesi? Vai lapsuudessa opetettu hokema?
Mä olin vielä parisen vuotta sitten samassa tilanteessa, mutta oli henkinen pakko päästä ja päästää irti, joten hakeuduin terapiaan. Ja se onkin auttanut suunnattomasti. Sinullakin on oikeus olla oma aikuinen itsesi kenen tahansa seurassa, tuntematta siitä syyllisyyttä tai häpeää. Sinulla on aikuisena myös vastuu omista ajatuksistasi, päätöksistäsi ja tunteistasi.
Vanhempiasi tai lapsuuttasi et voi muuttaa sellaisiksi, jotka toivoisit sinulla olevan, ja se suru pitää surra pois. Sen sijaan itsesi ja oman aikuisen elämäsi voit tehdä sen näköiseksi, minkä tunnet sisälläsi omaksesi (mahdollisesti terapeutin avustuksella). Sinulla on vielä yli puolet elämästäsi jäljellä, koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuisuus.
Voimia!
Mulla kans tällainen kulissi-alkkis-isä, joka pilasi mun nuoruuden ryypiskelyllä, vainoharhoilla, seksuaalisella ahdistelulla ja kaiken kontrolloinnilla. Muutin 18-v. kauas toiselle paikkakunnalle. On ollut iso työ päästä eroon menneisyyden haamuista. Nyt alkaa jo helpottaa. Edelleen saan kuulla veljeltäni, kuinka isäni on taas haukkunut ja mustamaalannut minua sukulaisilleni. Eivätpä tiedä mitä olen joutunut kestämään. Isäni pilasi nuoruuteni, ei pilaa aikuisuuttani. Niin olen päättänyt.