En liene ainoa ihminen jolle näin on käynyt, mutta ystäväni sai vauvan puolitoista vuotta sitten ja nyt toinen on tulossa. Sinne meni ystävyyskin. Lapsen synnyttyä ystäväni on vaihtanut toverinsa kaikki tyynni perheellisiin ihmisiin. Sitten nämä mammat kokoontuvat keskenään monta kertaa viikossa ja keskustelevat lapsista, vaipoista, kakan koostumuksesta, puhkeavista hampaista, ja äitimasua kaikilla pukkaa nyt myös uutta. Meitä on tässä myös muita samassa veneessä kuin minä, jotka olemme auttamatta jääneet täysin näistä piireistä pois. Mitään asiaa tähän sakkiin ei ole niin kauan kun itselläsi lasta ei ole. Mutta sus siunatkoon jos tulet raskaaksi niin jo sitten olet tässä koplassa mukana eri tavalla puhumattakaan kun vauva on syntynyt. Sen jälkeen sinuakin kutsutaan mukaan - ennen sitä ei. Näen ystävääni enää erittäin harvoin, ehkä kerran kolmessa kuukaudessa kun ennen tavattiin pari-kolme kertaa kuukaudessa. Kerran tällaisen tapaamisen jälkeen hän kommentoi että "olipa ihana nähdä ja huomata että pystytään vielä juttelemaan!"
Että pystytään vielä juttelemaan? Miksi emme pystyisi? Onko tosiaan niin, että lapsen saaminen on niin ainutlaatuinen juttu, että sen jälkeen ei voi enää keskustellakaan kenenkään lapsettoman kanssa mistään elämän asiasta??? Ja onko niin, että kun on saanut lapsen, ei voi enää keskustella mistään muusta kuin lapsista? Ai niin, mutta minähän en voi ymmärtää mitään tästä koska minulla ei ole lapsia.
Tässä mammakerhossa myös esiintyy todella paljon äitiyden korostamista ja hehkuttamista, ja ylipäätään tehdään selvää jakoa niiden ihmisten välille kenellä lapsia on ja kenellä ei.
Ymmärrän varsin hyvin että mammoilla on paljon yhteistä ja elämäntilanne on niin samanlainen ja on myös esim. päivällä aikaa nähdä päiväunien ja syöttöjen sattuessa somaan väliin toisin kuin meitä työläisiä, jotka vasta neljältä päästään töistä pois, kohtahan on silloin lasten nukkumaanmenoaika jne. Ymmärrän tämän ja ymmärrän nämä ikuiset jutut siitä miten arkea lapsen kanssa voi ymmärtää vasta sitten kun itsellään semmoin on blaablaa mutta minun päähäni ei mahdu, että miksi meidän lapsettomien kanssa ei voisi enää keskustella mistään vain siksi, että meillä ei ole lapsia? enhän minäkään valikoi ystäviäni sen perusteella, että olisin vain maisterina vuorovaikutuksessa muiden yliopiston käyneiden kanssa, tai että avioliittossa olevana tapaisin vain vakituisessa parisuhteessa eläviä ystäviäni jne. (koska muuten eivät voisi ymmärtää MINUN elämäntilannettani!), tai että tapaisin vain ihmisiä jotka ovat samalla tavoin kristittyjä kuin itse. En ole koskaan harrastanut tällaista karsintaa. Voi tsees sentään näitä naisia. Kai sitä pitää kaveripiiriään vaihtaa.
Että pystytään vielä juttelemaan? Miksi emme pystyisi? Onko tosiaan niin, että lapsen saaminen on niin ainutlaatuinen juttu, että sen jälkeen ei voi enää keskustellakaan kenenkään lapsettoman kanssa mistään elämän asiasta??? Ja onko niin, että kun on saanut lapsen, ei voi enää keskustella mistään muusta kuin lapsista? Ai niin, mutta minähän en voi ymmärtää mitään tästä koska minulla ei ole lapsia.
Tässä mammakerhossa myös esiintyy todella paljon äitiyden korostamista ja hehkuttamista, ja ylipäätään tehdään selvää jakoa niiden ihmisten välille kenellä lapsia on ja kenellä ei.
Ymmärrän varsin hyvin että mammoilla on paljon yhteistä ja elämäntilanne on niin samanlainen ja on myös esim. päivällä aikaa nähdä päiväunien ja syöttöjen sattuessa somaan väliin toisin kuin meitä työläisiä, jotka vasta neljältä päästään töistä pois, kohtahan on silloin lasten nukkumaanmenoaika jne. Ymmärrän tämän ja ymmärrän nämä ikuiset jutut siitä miten arkea lapsen kanssa voi ymmärtää vasta sitten kun itsellään semmoin on blaablaa mutta minun päähäni ei mahdu, että miksi meidän lapsettomien kanssa ei voisi enää keskustella mistään vain siksi, että meillä ei ole lapsia? enhän minäkään valikoi ystäviäni sen perusteella, että olisin vain maisterina vuorovaikutuksessa muiden yliopiston käyneiden kanssa, tai että avioliittossa olevana tapaisin vain vakituisessa parisuhteessa eläviä ystäviäni jne. (koska muuten eivät voisi ymmärtää MINUN elämäntilannettani!), tai että tapaisin vain ihmisiä jotka ovat samalla tavoin kristittyjä kuin itse. En ole koskaan harrastanut tällaista karsintaa. Voi tsees sentään näitä naisia. Kai sitä pitää kaveripiiriään vaihtaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Veit sanat suustani. Lapsettomana tuntuu siltä, että on muiden mielestä muutenkin vajavaisempi ihminen, sillä perinteisen käsityksen mukaanhan äitiys on maailman ihmeellisin asia. Lapsettomilla ja sinkuilla oletetaan myös olevan ylettömästi enemmän aikaa ja rahaa, vaikka tosiasiassa me kuitenkin tarvitsemme asunnon ym. tykötarpeet siinä missä perheellisetkin - ainoana erona se, että joudumme ne yksin maksamaan, ilman puolison tai yhteiskunnan tukea ja tukia.
Lapsettomuutta saa perustella muutenkin aika tavalla. Eniten ärsyttää se, että meitä pidetään itsekkäinä. Ketä kohtaan olemme itsekkäitä, kysyn vaan? Ehkä moni meistä lapsettomista vaan katsoo, että maapallo on jo sietokykynsä äärirajoilla kuuden miljardin ihmisen kanssa. Ehkä moni meistä haluaa mieluummin auttaa miljoonia nälkää näkevää kehitysmaan lasta esimerkiksi kummitoiminnan avulla ilman että lapsen pitää olla juuri minun, minun, minun vertani...
Jos lapsettomana esitän närkästykseni siitä, että huumeiden käyttäjä tai taloudellisesti peeaa oleva hankkii lapsen, minut leimataan surkeista surkeimmaksi ihmiseksi, sillä lisääntyminenhän on jokaisen velvollisuus ja oikeus, oli kyvyt vanhemmuuteen mitkä tahansa! Jos jokin on mielestäni itsekkyyttä, niin se on se, että kun vauvakuume iskee, niin vauva on saatava, vaikka talous olisi miinuksella tai pullo parempi ystävä kuin tuleva vauva... lapsi on vain saatava ja asenne on yleensä se, että kyllä yhteiskunta elättää, se on sen velvollisuus. Haluaisin minäkin hevosen, auton, isomman asunnon... mutta en saa enkä osta, kun ei ole varaa. Joo joo, ei pidä rinnastaa vauvaa ja materiaa... joo joo.
Paatosta tai ei, sama juttu on täälläkin, lapsen saaminen näyttää muuttavan ihmistä ja karsinoivan monia.
Joo, minua myös on syytetty itsekkääksi koska en halua lapsia.
En halua niitä monesta syystä. Ensinnäkään en välitä lapsiperheen arjesta. Pidän kyllä lapsista, mutta en halua itselleni sellaista elämää. Miksi minun pitäisi väen vängällä järjestää itseni elämäntilanteeseen, josta en ole ollenkaan innostunut? Toisekseen kannan perimmässäni perinnöllistä tautia aiheuttavaa geeniä. En halua tuottaa jälkeläisiä, jotka kärsivät samasta vaivasta. Lisäksi mahdolliseen raskauteen sisältyisi vauvan kannalta riskejä lääkityksen vuoksi. En halua että vauva kärsisi vuokseni. Kolmanneksi, maailmassa on jo niin paljon ihmisiä. Maailma ei minun surkeita geenejäni kaipaa. Luonnonvarat loppuvat muutenkin ja maapallo saa pinnistellä pystyäkseen jotenkin pitämään kasassa jo tämän systeemin. Viidenneksi, jos elämästäni puuttuisikin jotain, en haluaisi paikata tuota tyhjiötä tekemällä lapsia ja hankkimalla siten sisältöä elämääni. Kuudenneksi, nykymaailma on niin kova paikka, täällä lapsen kasvattaminen on kovin vaikeaa. En pystyisi suojelemaan lastani pahalta.
Nämä ovat syyni olla tekemättä lapsia ja minua haukutaan itsekkääksi oman navan tuijottajaksi.
Erittäin pelottavia ovat kertomukset siitä, että kuinka elämä oli niin tyhjää ilman lapsia ja vasta sitten elämä on saanut täyden täyttymyksen... Siis itsekästähän on nimenomaan luoda maailmaan uusia ihmisyksilöitä, jotka ainakin aluksi rakastavat täysin pyytettömästi huolimatta siitä, miten hyvät tai huonot vanhemmat lapsi saakaan. Itsekästä on luoda maailmaan uusia yksilöitä vain koska MINÄ halua täyttää tarpeeni ja MINÄ halua elämääni tietyn sisällön.
Iskit naulankantaan, odotan mitä tapahtuu kun parhaimmat ystävistäni saavat lapsia piakkoin.. tapaamiset ovat jo harvenneet ja yhteydenpito monesti vain minun puoleltani. Uusia ystävyyssuhteita on kuitenkin tullut tilalle :) Pitää vain odottaa.... ja muistaa se myös silloinkin, kun itse joskus saa lapsia, että muistaa pitää yhteyttä kavereihin....
Jo Mies ja lapsi/lapset vievät 2 verroin aikaa.. huomatkaa että myös suhteen hoitaminen oman puolison kanssa kärsii,.. ei siinä paljoa jää aikaa ystäville jos haluaa vielä hoitaa parisuhteen siinä lasten hoitamisen keskellä...
Joillakin on kuitenkin ihanat miehet, jotka hoitavat oman osuutensa lastenhoidossa, niin että myös mammakin ehtii tavata ystäviään. =)
Toiset miehet taas käyvät kalareissuilla, urheilemassa ja muulla viihteellä kavereiden kanssa ja jättävät vaimon hoitamaan kotia.. :/
Itse olin muinoin samassa tilanteessa, enkä voinut ymmärtää, kun ystävät "katosivat" perheen perustamisen jälkeen..... Nyt kun itselläni on vauva tiedän miten rankkaa on pienen lapsen kanssa yövalvomisineen ym. Kyllä se niin vaan on, että äidin ensimmäinen prioriteetti on hoitaa vauvaansa ja voimavarat ja aika ei sitten muuhun riitäkään. Eli lapsettomille ystäville ei riitä enää aikaa eikä yksinkertaisesti jaksa. Itselläni on nyt riesana lapseton ystävä, joka kuvittelee että minä kuljen vauvan kanssa hänen pillinsä mukaan. Ja hän ei millään muotoa suostu ymmärtämään miten väsynyt pienen lapsen äiti on.
Lapsensyntymä mullistaa elämän kokonaan ja se olisi hyvä kaikkien ymmärtää ja antaa pienten lasten äideille rauha lastenhoitoon. Muiden äitien seurassa on hyvä hakea vertaistukea ja jakaa kokemuksia vauvanhoidosta. Ja silloin lapsettomat ystävät pakostakin jäävät kuvioista pois. Eli ymmärrystä äideille !!!
Joo joo ymmärretään mammoja. Ja että se on niin ihmeellinen elämäntilanne ja tietty äidit on väsyneitä eikä oo aikaa parisuhteelle saati ystäville. En minä vaadikaan näkemään koko ajan, kerran kolmessa kuukaudessa vaikka on ihan ok mutta kun ei sitäkään enää. Asutaan parin kilometrin päässä toisistamme. Kaikki kivat kesäillat tämä äitiporukka viettää keskenään toistensa takapihoilla. Ei kukaan kovin uupuneelta vaikuta. Päinvastoin. Käyvät myös shoppailemassa yhdessä, ja uimarannoilla jne. Voisin minäkin poiketa istumaan takapihalle joku päivä, varsinkin nyt kun on kesä ja lomat ja olisi aikaa, mutta ei, edes yhtä päivää ei liikene lapsettomalle. En ole ainoa tässä, mikä nyt vähän lohduttaa vaan samassa veneessä muiden lapsettomien samasta kaveripiiristä olevien kanssa.
Edelleen kuitenkin ihmettelen, että nyt kun lapsi on niinkin iso että sen kanssa on helppo olla jne. ja ollaan jo totuttu uuteen elämäntilanteeseen kun lapsikin on niin iso, niin silti vain nähdään näitä äiti-ihmisiä. Ja vastaushan on se, että me lapsettomat emme tätä äitimaailmaa ymmärrä, joten miksi meitä vaivautua tapaamaan. Ja kuten alussa kirjoitin, ystävänihän oli yllättynyt siitä että "voimme vielä keskustella". Edelleenkään en vain käsitä, että miksi emme voisi keskustella, vain koska minulla ei ole lasta ja hänellä on.
Minä ymmärrän täysin sinun pointtisi asiassa, minua taas katsottiin karsaasti,kun en halunnut näihin mammapiireihin vaan pidin mieluummin ystävät, lapsilla tai ilman.
Kolme lasta ja siltikin aina välillä kadehdin lapsettomia ystäviäni...tosin nyt jo helpottaa,kun omaakin aika alkaa olla ja lapset on jo niin isoja,että pärjäävät jonkun aikaa ilman äitiä tai isää.
Ja kuule, kyllä te lapsettomatkin ymmärrette tätä äitimaailmaa,minä tosin nautin kun saan puhua aivan kaikesta muusta kuin kakruista.
Eli, kaikki me "mammat" ei olla samanlaisia....
Onko raskaampaa tavata lapseton ystävä kuin lapsellinen? Millä tavoin? Eivät kai tuoreet mammat nyt sentään tapaa vain toisiaan siksi että saisivat ruikuttaa sitä väsymystään toisilleen ja haukkua lapsettomia "itsekkäiksi" rauhassa?
Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia. Kun ei (vielä) ole lapsia, niin niiden kavereiden seuraan ei ole asiaa tai ole tervetullut, joilla on lapsia.
Itselleni on käynyt viime aikoina näin. Muutama kaveri ja ystävä on saanut lapsen/tullut raskaaksi parin vuoden sisällä. Ensin alkuraskaus jaksetaan vielä pitää yhteyttä minuun, lapsettomaan kaveriin, mutta heti kun raskaus alkaa edetä kohti loppua ja vauvajutut on paljon ajankohtaisempia, jää yhteydenpito ja tietenkään minun kanssa ei voi jutella, kun ei kokemusta ole.
No, tähän väliin voisin sanoa, että olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta yli 2 vuotta, takana 4 keskenmenoa, joten niin... Kaikki vain eivät tule raskaaksi sormia napsauttamalla! Siksi varsinkin se harmittaa ja surettaa, kun jää ulkopuoliseksi sen takia, ettei ole vielä äiti!
Ainut ystäväni, joka ei ole hylännyt kaveruutta ja lopettanut yhteydenpitoa lapsen saatuaan, jaksaa kannustaa ja olla kiinnostunut myös minun asioista, mutta kumma kyllä muut ovat jättäneet yhteydenpidon pikkuhiljaa ja pitävät vain enää näihin, joilla on lapsia.
Itse olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut lapsista, haluan itsekin lapsia, olen jokaisen kaverin raskauden aikana pitänyt yhteyttä, kysellyt kuulumisia ja vointeja, kiertänyt kauppoja heidän kanssaan ostaen vauvanvaatteita, kuunnellut loputtomasti raskaus- ja vauvajuttuja ja jokaiselle vienyt vauvalahjan ja käynyt uutta tulokasta katsomassa. Antanut tilaa ja ollut tarvittaessa apuna vauvanhoidossa ja yrittänyt kaikkeni.
Sitten saan kuulla tätä, etten voi ymmärtää ja tietää mistään mitään, koska meillä ei ole lasta! Se satuttaa... En ole mielestäni yhtään arvottomampi ihminen ilman lasta kuin lapsen kanssa, mutta näköjään nämä äidit, tuoreet tai "vanhemmat" ajattelevat näin.
Parhaalla kaverillani on 2v. poika, jonka kummikin olen. Kaverini ei enää pidä yhteyttä minuun, itse soitan aina, voiko poikaa tulla katsomaan/hoitamaan ja ainoastaan, jos tarvitsevat lapsenvahtia, hän soittaa ja pyytää vahdiksi, muuten en kelpaa edes kahviseuraksi. Jos satun omasta aloitteesta käymään, olenkin koko ajan vain lapsen kanssa, en juuri saa vastakaikua juttelulle kaverini puolesta.
Ymmärrän sen, ettei lapsen tulon jälkeen ole aikaa ystävyyssuhteisiin ja kavereille entiseen malliin, ei tietenkään! Myös parisuhteen hoitaminen on tärkeää ja sen vuoksi olenkin mielelläni silloin tällöin hoitanut kavereiden lapsia, että voivat pariskuntana tehdä jotain kaksistaan. Siksikin satuttaa kuulla, ettei minun kanssani voi jutella oikein mistään, kun en ymmärrä äitiyden ihmeitä. Ja painotan edelleen, että olen kiinnostunut kavereiden elämästä, heidän lapsistaan ja oikeasti siitä, mitä heille kuuluu. Toki kaipaan myös sitäkin, että minuakin joskus kuunneltaisiin ja oltaisiin kiinnostuneita minun elämästä, vaikka siihen ei vaippaikäistä kuulukaan tällä hetkellä.
Enkä ole koskaan ollut vaatimassa, että täytyy nähdä usein, viikottain tms. vaan vaikka kerran parissa kuukaudessa tunnin kahvittelu. Mutta ei!
No, ehkä kelpaan sitten joskus taas kaveriksi ja seuraksi, JOS nyt joskus satumme saamaan lapsen mieheni kanssa... Tai ehkä en enää jaksa roikkua näissä tyhjissä ja yksipuolisissa kaverisuhteissa ja kaverit jäävät, mikä totta kai olisi harmi.
Ymmärrän, että elämäntilanteet muuttuvat, muuttuvat ne lapsettomillakin!!!, mutta eikö ystävyyden merkki ole se, että tuetaan ja ollaan olemassa myös silloinkin, kun elämäntilanteet muuttuvat?! Ainakin itse ajattelen näin ja pyrin myös toimimaan niin. Ehkä osa tuoreista äideistä vain on niin "sokeita" omasta onnestaan, että unohtavat kaiken mikä ei liity vauvoihin ja perhe-elämään. Toisaalta, kannattaako hyvää ystävyyssuhdetta kuopata, kun vauva tulee? Lapsi kasvaa koko ajan ja kun paluu "arkeen" koittaa, mennään töihin, lapsi hoitoon, lapsi kasvaa eikä tarvi enää ympärivuorokautista hoivaa, aletaankin kaivata niitä kavereita ja ihmetellään mihin kaikki on kadonneet?!
No, onneksi näitä harvoja poikkeuksiakin on, jotka eivät hylkää äidiksi tultuaan lapsettomia ystäviään :) Toivotaan siis, että jos meistä lapsettomista joskus tulee lapsellisia, niin osaamme myös silloin arvostaa omia lapsettomia kavereitamme entiseen tapaan. Itse ainakin koitan pitää tämän mielessä jatkuvasti! Tälläistä hylkiön tunnetta en halua koskaan omille kavereilleni/ystävilleni tuottaa.
että aika moni lapseton hylkää äidiksi tulleen ystävänsä????? Sen jälkeen, kun sain lapsen, ei kukaan ole minulle soitellut. Jopa lapsen kummi, joka sattui joskus olemaan parahin ystäväni, on unohtanut meidät täysin! Minulla ei enää ole kuin yksi niistä ystävistä, ketä joskus oli ennen lasta. Jos soitan jollekin entisistä ystävistäni, he saattavat kysyä, koska minulla on vapaata jotta voisimme mennä baariin. Muuten on ihan turha odottaa heitä näkevänsä! Todella surullista, jos näin moni ihminen ajattelee asian niin, ettei äidit halua lapsettomia kavereita... Minä antaisin mitä vain, jotta voisin vielä kahvitella näiden "ystävien" kanssa ilman, että niitä häiritsisi lapseni mukana olo.
Varmaan on noinkin päin. En kiistä sitä, varmasti ihan yleistä. Lapsettomat saattavat ajatella, ettei viiti häiritä, että perhe-elämässä on niin paljon yms. varmasti on myös niitä, jotka eivät ehkä jaksaisi että lapsi on tapaamisessa mukana ja siksi ystävyys jää - mikä on kyllä aika säälittävä ajattelutapa.
Minä olen tiettyyn pisteeseen saakka kiinnostunut kaverin lapsen asioista ja tapaamisissa voin jutella myös vauvan kasvuun ym. arkeen liittyvistä asioista, vaikkei minulla ole lasta.
Minua ei myöskään yhtään häiritse vaikka lapsi olisi mukana jos mennään kahville. Olen jopa niellyt sen, että nyt kun kaverini lapsi on puolitoista, näemme AINA heillä kotona. Toki kaipaisin joskus sitä, että nähtäisiin muuallakin, mutta ymmärrän erittäin hyvin, ettei sen ikäinen lapsi jaksa istua missään kahvilassa, ei tietenkään. Kotonaan lapsi voi olla siinä rennosti kun juttelemme, leikkiä leluillaan yms. Siksi olen ajatellut, että menen sitten heille kotiin kyllä ihan mielellään jotta voimme nähdä.
Mutta minun kaverini siis näkee vain näitä äitiystäviään, minun seurani ei kiinnosta.
Harmi että ystäväsi ovat kaikonneet, kun olet saanut lapsen, se on surullista, yhtä surullista että lapsettomien ystävät ovat kaikonneet kun ovat saaneet lapsia ja ovat nyt vain keskenään. Eli suo siellä ja vetelä täällä - kaikilla samat pulmat.