Olemme olleet yhdessä tyttöystävin kanssa pian 6 vuotta, tästä ajasta 3 vuotta kihloissa. Olemme olleet ainakin omasta mielestäni hyvin onnellisia. Kaikki kuitenkin muuttui hyvinkin nopeasti.
Elämämme näytti ruusuiselta ja lupaavalta, kunnes tyttöystäväni sai keskenmenon. Ei aikaakaan, kun hän halusi muuttaa pois yhteisestä kodistamme koska muistutin kuulemma liikaa tapahtuneista. Mitään muita ongelmia meillä ei oikeastaan ole ollut. Enne lähtöään, tyttöystäväni kertoi rakastavansa minua, mutta ei voi kuulemma tällä hetkellä olla kanssani. Keskenmeno sattui minuun varmasti yhtä paljon kuin tyttöystävääni, mutta tämä ei sitä juuri nyt näytä tajuavan. Pois muutosta on nyt kulunut noin kuukausi..olemme kuitenkin puhelimitse ja muutenkin yhteyksissä, mutta kasvokkain emme juuri nyt oikein pysty tyttöystäväni mielestä puhumaan...
Mitä minun pitäisi tehdä? Onko suhteemme ja kihlauksemme siis lopullisesti ohi vai vieläkö on toivoa?
Elämämme näytti ruusuiselta ja lupaavalta, kunnes tyttöystäväni sai keskenmenon. Ei aikaakaan, kun hän halusi muuttaa pois yhteisestä kodistamme koska muistutin kuulemma liikaa tapahtuneista. Mitään muita ongelmia meillä ei oikeastaan ole ollut. Enne lähtöään, tyttöystäväni kertoi rakastavansa minua, mutta ei voi kuulemma tällä hetkellä olla kanssani. Keskenmeno sattui minuun varmasti yhtä paljon kuin tyttöystävääni, mutta tämä ei sitä juuri nyt näytä tajuavan. Pois muutosta on nyt kulunut noin kuukausi..olemme kuitenkin puhelimitse ja muutenkin yhteyksissä, mutta kasvokkain emme juuri nyt oikein pysty tyttöystäväni mielestä puhumaan...
Mitä minun pitäisi tehdä? Onko suhteemme ja kihlauksemme siis lopullisesti ohi vai vieläkö on toivoa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mitään ei voi nyt tietää. On elättävä hetkessä. Päivä kerrallaan. Itse olen kokenut tuon "samankaltaisen tunteen" kuin tyttöystäväsi kokee. Ex-kumppanini päätti lopettaa toisen koiristaan edes kysymättä tai puhumatta asiasta minulle ennenkuin päätöksen oli jo tehnyt. Tunsin itseni aika merkityksettömäksi kun hän toimi liiankin itsenäisesti, vaikka kaikki oikeus siihen koiranomistajana hänellä oli. Mutta parisuhde ei ole pelkästään kahden itsenäisen ihmisen asumista samassa taloudessa.
En tiedä, miksi aloin tuntea jonkinlaista "vihaa" ja surullisuutta. Välillä ajattelin sitä eläimen murhana. Tunteeni alkoivat kuolla, enkä halunnut enää seksiä. Lopulta suhde päättyi kun petin taas kerran lupaukseni ja en tullut hänen luokseen vaikka oli siitä sovittu.
Joskus menetys on niin suuri ja tunteikas, että on vetäydyttävä omaan koloonsa sitä suremaan. Ei se pitkän päälle ole hyvä ratkaisu, mutta joillekin meistä ainoa luonnollinen valinta.