Pahalta tuntuu. On selvää että ero on edessä. Mies sitä enemmän haluaa, hänen mielestään olemme liian erilaiset ja haluamme eri asioita, ja minä roikun suhteessa. Suhde on ollut kaunis ja hyvä, rakkaus on ollut todellista, mutta rumat sanat ja väliin tulleet ikävät asiat erottavat meidät. Onnellisia hetkiä on edelleen, muttei tarpeeksi, kuulemma. Minulle riittää vähempikin kunhan saan nukkua rakkaan lähellä ja tuntea turvaa. En kestäisi eroa, en jaksa yksin. Tiedän silti että omanarvontuntonikin vuoksi näin on tapahduttava. Pelkään lähestyvää lopullista eroa. Mitään "jatketaan ystävinä" -linja ei mielenterveyteni kestäisi. En voisi nähdä rakastettuani, jota en saa koskea enkä saa suunnitella tulevaisuutta hänen kanssaan.
Henkisesti ahdistaa, kun muistan edellisen eroni, kuinka hirveää tuskaa se oli ja annoin tuntemattoman miehen suunnilleen raiskata minut saadakseni edes vähän aikaa olla lähellä. Tunnen olevani totaalisen yksin. Edellisestä suhteesta selviäminen vei todella kauan seurusteluaikaan nähden, ja nyt on vuosien suhde päättymässä. Olen varma etten selviä enää koskaan, tai ainakaan nuoruusikäni aikana.
Itken ilman taukoa, olen masentunut ja toivon ihmettä. Kiusaajakommentoijat, ettehän vaivaudu, oloani ei enää voi pahentaa. Psykologit tai lääkkeet eivät vie ahdistustani ja yksinäisyyttäni pois, kokeiltu on.
Miksi toisen rakkaus loppuu, mutta minun ei? Vaikka olen ollut hyvä ja uskollinen, tilaa antava ja virikkeellinen tyttöystävä. En ole ollut tyrkky, mutta en ole pihdannutkaan. Olemme olleet onnellisia, nyt toinen haluaa pois. On jo hetken halunnutkin, olen kerjännyt ettei hän menisi.
Henkisesti ahdistaa, kun muistan edellisen eroni, kuinka hirveää tuskaa se oli ja annoin tuntemattoman miehen suunnilleen raiskata minut saadakseni edes vähän aikaa olla lähellä. Tunnen olevani totaalisen yksin. Edellisestä suhteesta selviäminen vei todella kauan seurusteluaikaan nähden, ja nyt on vuosien suhde päättymässä. Olen varma etten selviä enää koskaan, tai ainakaan nuoruusikäni aikana.
Itken ilman taukoa, olen masentunut ja toivon ihmettä. Kiusaajakommentoijat, ettehän vaivaudu, oloani ei enää voi pahentaa. Psykologit tai lääkkeet eivät vie ahdistustani ja yksinäisyyttäni pois, kokeiltu on.
Miksi toisen rakkaus loppuu, mutta minun ei? Vaikka olen ollut hyvä ja uskollinen, tilaa antava ja virikkeellinen tyttöystävä. En ole ollut tyrkky, mutta en ole pihdannutkaan. Olemme olleet onnellisia, nyt toinen haluaa pois. On jo hetken halunnutkin, olen kerjännyt ettei hän menisi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ovat juuri sellaisia mitä minä en ymmärrä ollenkaan. En ymmärrä miten joku voi olla toisesta noin tukehduttavan riippuvainen. Ei toista voi sitoa itseensä kiinni jos toinen haluaa lähteä. Jos saat miehen rukoilemalla säälistä jäämään luoksesi onko mielesi hyvä? Minusta tuo on äärimmäisen itsekästä. Anna toisen mennä ja ala elää omaa elämääsi olematta kiviriippa. Minä olen eroamassa pitkästä liitosta ja tunnen ainoastaan iloa! Olen pian VAPAA!! JIHUUU Eikä minulla edes ole toista miestä. En sellaista kaipaakaan. =)
Tuskasi on todellinen ja saat olla surullinen. Silloin kun itse vielä rakastaa ja toinen haluaa mennä- väittäen ettei rakasta, kohtaa todella tyhjiön. Olen itse sen kokenut;( Kuten varmaan moni muukin.Sinusta tuntuu nyt ettet selviä elämässäsi ja ajattelet synkkiä asioita. Onko sinulle muita ystäviä? Hakeudu heidän joukkoonsa jos mahdollista. Ole fyysisesti heitä lähellä. Itke ja kirjoita pois sitä tuskaa mikä sinulla on. PUhu jos voit. Tiedän sen tunteen kun haluaa vain "roikkua" toisen jalassa, ja toivoa ihmettä. Mutta niin kuin tunnut itsekin tietävän, sitä ei aina tapahdu. Sinun on vain surtava, muista että siihen liittyy myös viha, jonka sinun on myös annettava tulla ulos. Sen aika on sitten myöhemmin.
Kun itse koin vastaavan hetken, sain eräältä saman kokeneelta ihmiseltä neuvoksi että lähde ulos lenkille. Juokse, kävele tai liiku sillä tavalla kun sinusta hyvältä tuntuu. Tiedän että on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta se olisi nyt sinullekin parasta: liike saa aikaan hyvän olon tunteen, edes hetkeksi.
Sinä olet varmasti hieno ihminen ja hyvä tyttöystävä. Olet kiltti ja tunteellinen ihminen. Aivan varmaa on, että sinusta on helppo pitää. Olet nuori ja myöhemmin elämässäsi tulet huomaamaan ,e ttä kaikki mitä tänään koit (ja aikaisemminkin) on itse asiassa auttanut sinua nauttimaan sitten niistä hyvistä asioista, joita tulet varmasti vielä kokemaan. Tiedän ettei tämä lohduta sinua nyt yhtään, mutta kuukausien päästä tulet sen itse huomaamaan.
Älä hae läheisyyttä hinnalla millä hyvänsä! Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Naisena ja ihmisenä. Olisikohan sinun aika opetella löytämään itsesi? Etsiä asioita joita juuri sinä olet aina halunnut tehdä ja toteuttaa niitä unelmia: ne voivat olla ihan pieniäkin juttuja, palkitse itsesi siitä että uskallat lähteä yksin taas liikkeelle.
Toivottavasti en näillä sanoilla lisää tuskaasi, tarkoitukseni on päinvastoin. Sinä selviät, Iso HALI sinulle:)
Kiitos suvetar. Sait minut kirjoituksellasi itkemään , mutta toisaalta avasit ison padon. Mikään ei korvaa sitä että joku ymmärtää. Minulla on ystäviä, mutta pelkään sitä että joudun yksi toisensa jälkeen kertomaan heille erosta. En jaksa setviä asioita kaikkien kanssa. Kuten kerroin, meillä on ollut hyvä ja onnellinen suhde. Mieheni on pitänyt minua hyvänä ja osoittanut rakastavansa, eikä läheskään kaikki ystäväni tiedä mitään ongelmia olleenkaan. pari läheisintä kyllä.
Pahinta on se, että en usko että voin rakastua enää koskaan. Olen menettänyt naiseuteni, en enää ajattele, että mies voisi minua arvostaa. Varsinkaan niin hyvä mies mitä hän oli. Hänen ominaisuutensa olivat parhaat. Hän oli persoonallinen juuri sillä tavalla mitä minä toivoin. Hän sai minut nauramaan, nauttimaan läheisyydestä, hän kertoi rakastavansa. Kunnes kaikki muuttui ja hän ei enää halunnutkaan tulevaisuutta kanssani. Hänestä tuli kylmä ja välinpitämätön. Loukkasi, syytteli, oli hirviö.
Haaveilin ennen perheestä. Mutta en enää luota miehiin. En enää usko että on olemassa minulle sitä oikeaa, koska se jota sellaisena pidin, jättää minut julmasti. Hän on vielä kanssani, koska pyysin lisäaikaa, jotta voisin toipua. hän on luonani enää säälistä. Eikä minulla ole mahdollisuutta saada itsekunnioitustani takaisin, ei edes olisi keinoa loukata häntä. enkä pystyisikään.
Tuntuu ettei elämällä varsinaisesti ole arvoa, koska olen yksin. onnellinen elämä on mielestäni parisuhde, ehkä perhekin. yksin - niin, yksin olen ihan yksin.
Kiitos myös TietäjäMies. en vain jaksaisi mennä lääkäriin. tiedän että joku lääke voisi helpottaa, mutta eivät vie muistoja pois. Kauniita, kipeitä muistoja. Olen saanut suurimman mahdollisen onnen ja sitten se on kylmästi otettu minulta pois. lääke ehkä turruttaisi, mutta entä sitten kun lopettaisin lääkkeen käytön?
Miten elämä voi olla näin vaikeaa? Kadun sitä, että annoin itsestäni liikaa tälle rakkaalle miehelleni, rakastin liikaa, luotin että lupaukset ja suunnitelmat tulevasta pitäisivät paikkaansa. Nyt vain pyristelen pysyäkseni jotenkin järjissäni.
Tuskin vielä paremmin, mutta ajan myötä kaikki helpottaa. Kerronpa sulle tämän ihmeellisen yhteensattuman: kun vastasin sulle ja muistelin omaa kohtaloani (joka tunteiltaan on hyvin samanlainen kuin mitä nyt käyt läpi...) niin myöhemmin päivällä törmäsin omaan ex-mieheeni ja hänen nykyiseen perheeseensä. Mutta kumma kyllä en tuntenut enää minkäänlaista kaunaa, surua tai "rakkautta". Pidän hänestä edelleen ja juuri siksi oli mukava kohdata ihan neutraalisti. Vielä vuosi sitten tilanne olisi ollut aivan toinen.
Tuo luottamus- juttu: tunnet ettet voi enää luottaa kehenkään mieheen. Sinua on loukattu syvälle mutta myös moni mies on kokenut samaa. Minulla meni n puoli vuotta ennenkuin uskalsin katsoa ketään vierasta miestä silmiin. Nyt nautin siitäkin tilanteesta että saa flirttailla.
Ja se häpeän tunne on todella valtava, kun joutuu tunnustamaan kaikille että lusikat on jaossa- se pato purkautuu viimeistään sitten kun alat tuntea sitä vihaa, jonka varmaan kohdistat mieheesi. Rakkaus ja viha ovat saman tunteen vastakkaiset puolet- ilman rakkautta et voi tuntea vihaa. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys: tämä lohdutti minua, kun pohdin miksi mieheni lopetti rakastamasta minua...tulin siihen tulokseen, että hän ei ole lopettanut rakastamistani, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jos miehesi on edelleen vierelläsi en usko, että pelkästä säälistä, kyllä hän sinusta jollain tasolla välittää. Ei ehkä itsekään tiedä millä tasolla.
Nämä "arvailuni" ovat tietysti hieman vaarallisia koska voi olla että juttu ei ole ollenkaan näin.
Mutta jos on mahd lähde jonnekin reissuun- anna itsellesi (ja miehellesi) tilaa. Puhu ystävillesi- häpeän tunne on iso, mutta kun pystyt rehellisesti kohtaamaan tilanteen, ymmärrät itsekin sen pala palalta paremmin. Rupea järjestelemään omaa asuntoa jne. Sekin kun on pakko tehdä...mutta vähitellen huomaat että pärjäät ja osaat asioita itse!
Itke jos itkettää, huuda jos suututtaa: tunne kaikki tunteesi rauhassa. Minusta sinä olet valinnut oikean tien jos et halua lääkitä itseäsi. Masennus erossa on ihan tavallista, eikä sitä tarvitse turruttaa. Mutta toistaalta hae apua jos huomaat todella synkkiä ajatuksia. Yksin älä jää murehtimaan.
Hyvää jatkoa- joku päivä huomaat, että tunteiden hurja vuoristorata on muuttunut- ah niin helpottavan tasaiseksi ja harmaaksi, mutta uudenlaiseksi arjeksi:)
Piristää huomata, että täällä netissä voi saada jopa asiallisia ja sydämellisiä viestejä ja vastauksia. kiitos sinulle tuhannesti :)
Yksinäisyys pelottaa, tuntuu että olen ollut lapsi silloin kun viimeksi nukuin yksin. se ei ihan pidä paikkaansa, mutta tuntuu siltä, koska siitä todella on vuosikaudet (ehkä muutaman yön olemme nukkuneet erillään).
Mitä enemmän tekemistä minulla on, sitä vähemmän nämä asiat pyörivät mielessä. töissä on käytävä. Matka on hyvä ehdotus, sitä olen miettinytkin.
Hassulta tuntuu tuo tilanteesi, että todella pystyt ihan neutraalisti kohtaamaan exäsi perheineen. Minusta tuntuu, etten koskaan pysty enää tätä miestä tapaamaan, mutta toivottavasti ajatukseni osoittautuu vääriksi.
Tottakai se helpottaa, että kuulee muiden (tässä tapauksessa sinun) selvinneen samanlaisesta tilanteesta. helposti ajattelee, että tämä minun tilanteeni on ekstrahankala ja kukaan ei koskaan ole tuntenut yhtä paljon ikävää,surua ja häpeää. mutta niinhän se on että liian moni meistä joutuu näitä ihan samoja tunteita käymään läpi.
epätoivon ja järjen pilkahdukset vuorottelevat. luottamus tulevaan välillä välähtää, toisinaan taas olen niin maassa ettei pahaa oloa voi kuvailla...
Tuli vain mieleeni, että kyllä lääkitys saattaa auttaa pahimman yli. Ei se vie muistoja pois, eikä helpotakaan eron tuskaa, mutta:
minä olin eroni yhteydessä aivan romahtamaisillani. tarkoitan, olin lähellä joutua psykiatriselle osastolle. en pystynyt lopettamaan itkemistä. itkin aamusta iltaan - kirjaimellisesti. jopa supermarketissa. olin niin hajalla, etten ole koskaan ollut. reagoin eroon erittäin rajusti ja yllättävästi. Vajosin yhä syvemmälle ahdistukseen ja epätoivoon. Olin huolissani ja peloissani ja panikoin ja friikkasin. en saanut itseltäni ja ajatuksiltani hetkenkään rauhaa. ero oli minulle hirveä, traumaattinen kokemus. kuin olisin joutunut onnettomuuteen ja menettänyt kaikki läheiseni. olisin tarvinnut silloin jonkin "kriisiryhmän" apua selvitytymiseeni.
Lopulta ymmärsin mennä lääkäriin ja sain masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. Esim. Cipramil, Cipralex, Diapam, Xanor... you name it. Ja lisäksi unilääkkeitä. Pienet annokset riittivät. "Rauha valtasi mieleni".. okei, kuulostaa vitsikkäältä, mutta on totta. Nukuin yöni ja olin seuraavana päivänä rauhallinen. Rauhallinen ei tarkoita flegmaattista, vaan ihmistä, joka on järjissään eikä itke koko aikaa. Ihmistä, joka selviytyy päivän askareista, kuten lastenhoidosta ja kauppareissuista ja laskujen maksamisesta yms. Pystyy puhumaan ihmisille purskahtamatta itkuun.
Lääkkeet alkoivat vaikuttaa heti. Ja kun olin rauhallisempi, toipuminen erosta saattoi alkaa. Nykyään en käytä mitään lääkkeitä, ja olen jotenkuten selvitymässä erosta. Vuoden takainen tilanne on kauhea painajainen. Mutta se on ohi. Ja jos en olisi turvautunut lääkeapuun, en tiedä kuinka minun olisi käynyt.
En todella tiedä. Tai no, päätynyt samaan lääkeapuun mielisairaalan kautta. Ja ehkä useiden itsemurhayritysten kautta.
Sellainen kärsimys on turhaa kokea, kun apua on saatavissa. Kyllä sitä erotuskaa tuntee erittäin hyvin vaikka olisi kuinka lääkitys päällä. Mutta silloin ei ehkä ajaudu epätoivoisiin tekoihin.
masennusta ja surua. Ei lääkkeet sitä poista. Jotkut voivat helpottaa hetkellisesti. Jos on epäilystä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä edes lievässä muodossa tai tunne-elämän epävakautta persoonassa, niin kannattaa käydä yksityisellä psykiatrilla. Yksi hyvä lääke molempiin noista on tasaava antikonvulsantti, esim. lamotrigin. Ei tarvitse mitään muita lääkkeitä ja pienikin annos riittää. Itselläni puolikas 50mg tabletti aamulla ja illalla riittää.
Toinen mikä auttaa on lukeminen ja tiedon lisääminen, vaikka se lisää ensin tuskaa, niin lopulta se helpottaa. Muutamia vaikuttavia self-help teoksia joita voin suositella ovat ainakin:
Shimoff: Happy for No Reason
Tolle: Power of Now
Sen neuvon pystyn jo itse muille antamaan, että jos suhteessa ollaan kuin "paita ja peppu", se ei ole hyväksi. me olimme. harvoin teimme mitään erillämme, koska viihdyimme niin hyvin yhdessä. ja nyt.. kaikki tulee olemaan tyhjää, täysin tyhjää. tämä on minulle kuin elämäni rakkauden kuolema.
Täytyy oppia rakastamaan itseään, mikä ei tarkoita samaa kuin itsekkyys. Sinun täytyy haluta itsellesi vain parasta, mikä tarkoittaa parasta olotilaakin.
Osta vaikka kauniita vaatteita, käy kampaajalla tai vaikka kasvohoidossa..mitä tahansa, mikä on vain sinua varten.
Minä pääsin ahdistuksesta eroon hyvin yksinkertaisilla keinoilla, kunhan ymmärsin arvostaa itseäni ja itsenäisyyttäni. Ex-mieheni oli ruokien suhteen hyvin nirso, piti olla aina hiljaista ym. Nyt olen laittanut ruokia, joita hän ei olisi syönyt, mutta joista minä pidän, huudatan radiota ja imuroin milloin haluan..olen juonut jopa olutta keskellä päivää, mistä hän olisi saanut hirveän hepulin!
Miedän naisten pitäisi opetella arvostamaan tätä omaakin elämää, ei elämään kenenkään kautta tai vain sitä toisen elämää piikana ja passaamalla.
Vaikka olo tuntuu joskus yksinäiseltä, niin en kaipaa enää piikikkäitä sanoja ja salassa itkemistä.