Mitä tehdä sitten kun suuresta rakkaudesta jää eloon tunne, jonka tietää kulkevan mukana koko elämän? Miten jatkaa elämää eteenpäin? Erosta on kaksi vuotta ja tunne on edelleen yhtä voimakas kuin tapaamispäivänämme.
Tiedän, että vaikka kohtaisin toisen miehen ja tapailisin tätä, tämän suuren rakkauden tuoma tunne ei haalistu. Tulenko vaan aina ikävöimään? Täytyykö se hyväksyä ja ottaa se vähäisempi mitä voi saada?
Neuvoja, kohtalotovereita?
Tiedän, että vaikka kohtaisin toisen miehen ja tapailisin tätä, tämän suuren rakkauden tuoma tunne ei haalistu. Tulenko vaan aina ikävöimään? Täytyykö se hyväksyä ja ottaa se vähäisempi mitä voi saada?
Neuvoja, kohtalotovereita?
Vastaukset 36
Vanhimmat
ja riski
ja riski
Yritimme jo kolme kertaa. Mies oli narsistinen.
Juu no...tuohon sanoisin että, ÄLÄ aloita uutta suhdetta ennenkuin olet yli entisestä... Väärin sitä mahdollista uutta kohtaan... Se voiko teistä vielä tulla jotain on toinen juttu.....
Meistä ei voi tulla enää mitään, mies petti ja oli narsistinen.
Mutta millä tapat tunteen?
Sinun pitää alata arvostamaan itseäsi! Mies, joka sinua pettää ei ole arvoisesi! Kun tuon tajuat ja sisäistät niin unohdat miehen siinä hetkessä. Ennen kaikkea täytyy tutustua muihin jotta huomaat että on muitakin miehiä. Et välttämättä heti tapaa sitä oikeaa elämäsi miestä, mutta ainakin saat uusia näkökulmia elämääsi!
Suhteista toipumiseen voi tutkimuksien mukaan mennä jopa 2-5 vuotta aikaa. Klisee "aika parantaa haavat" pitää kyllä paikkansa. Itselläni kesti Suuresta Rakkaudesta, joka myös oli erittäin tuhoisa narsisti toipuminen 4 vuotta. Nyt vihdoin voin rehellisesti sanoa, etten ole enää rakastunut häneen. Mutta kauan sen tunteen kuoleminen otti. Ja vaati tietoista päätöstä lopettaa rakastaminen. Päättää unohtaa.
Hyvin sanottu tuo päättää unohtaa. Näin se menee. Päätin unohtaa ja mitä tapahtuikaan viime viikonloppuna. Ihastuin. Suhde mieheen ei ole mahdollinen mutta oli ihana huomata ihastuvansa. Totta se on, aikaa se vaatii.
kohtalotoverisi. Itsellä erosta noin vuosi aikaa, ja tunnen samoin kuin sinä. :(
Olen yrittänyt elää eteenpäin. Välillä yrittänyt unohtaa... Välillä yrittänyt käsittellä asiaa monesta eri näkökulmasta jne.
Olen tavannut muita miehiä exäni jälkeen, eikä siitä ole tullut mitään, vertaan heitä exääni. Joten on parempi olla niin kauan yksin, kun on saanut tunteensa tasapainoon. Väärin olisi ns. uutta tuttavuutta pilata jos vielä entiset on mielessä.
Itse en ainakaan haluaisi tutustua mieheen, joka voivottelisi/haikailisi exänsä perään.
Tiedän, että exäni elää elämäänsä eteenpäin, miksen sitten minä?
Jos toinen ei halua minua enää, en voi asialle mitään. Mietin, oliko hän minulle se oikea, jos kerran näin lopulta kaikki päättyi.
Voimia sulle!
Kiitos, ja samoin sulle voimia!
Itse olen koittanut myös useita lähestysmisnäkökulmia asiaan, vain huomatakseni taas että mikään ei muutu. Tunne on suuri ja kaipaan häntä, mutta tiedän, etten voisi elää hänen kanssaan sillä hän tuskin kohtelisi minua hyvin. Silti sitä tosiasiaa, että hänen kanssaan oli olo kuin olisi ollut kotona, ei poista mikään.
Sitä pohdin itsekin, että saattoiko toinen olla se oikea, jos kaikki myöskin päättyi?
Miten tunteen saa pois? Järjellä tiedän, ettei homma toimi kun taas tunteella tiedän että hän oli oikea.
Apuja kaivataan!
ei kannata rakastaa jos hän todella on sitä niin hän ei välitä mujista kuin omista tunteistaan. Osaa ja haluaa kyllä kietoa toiset sormensa ympärille ja tehdä itsestään avuttoman jota pitää passata ja hoivata. Heti kun silmä välttää, kipaisee vieraisiin.
Se suo hänelle suurimman tyydytyksen kun huomaa toisen rakastavan ja sitten
tekee jotain loukkaavaa.
Tuollaiset miehet niinkuin naisetkin pitää työntää sinne mistä ovat tulleetkin kasvamaan aikuisiksi.
Ei ole haikailemisen arvoinen asia ollenkaan kun järjellä ajattelee. Täytyy sen verran rakastaa itseään, ettei anna vahingoittaa tunteitaan toistuvasti.
Suhteen alku oli huumaava ja hän oli kaikkea mitä nainen saattoi toivoa. Mutta puolentoista vuoden ajan hän petti. Nyt vuosien jälkeen näen kuvion ja sen millä hän minua koukutti. Ei olisi ollut hyvä elämä hänen rinnallaan.
Rakastan kuitenkin tänä päivänä enemmän itseäni kuin häntä ja hänen tarpeitaan. Minä asetan ensisijaisiksi nyt itseni ja oman hyvinvointini. Haluan ihmissuhteen joka on vastavuoroinen.
”Miten tunteen saa pois? Järjellä tiedän, ettei homma toimi kun taas tunteella tiedän että hän oli oikea.”
Ei ole nopeaa keinoa saada tunteita tuhottua. Voi kunpa se olisikin yhtä helppoa kuin ns. nappia painamalla, ja ystävien järki puheita kuunnellen sekä niitä noudattaen.
Uskon, että jokaisella menee oma aikansa tajuta mikä on lopulta kaikista parasta itselleen. Vaikka nyt kärsitään, tulee meidänkin hetki jolloin saamme nauttia.
Muista, kuitenkin että sinussa on hyvää; käsittelet tunteitasi, vaikka tunteesi ja järkesi ovat nyt ristiriidassa, se on merkki että kohta pääset asiasta yli.
En osaa neuvoa hyvin, mutta itse yritän nyt elää yksin itselleni, tehdä asioita joista pidän jne. Laittaa itseni kuntoon, koska se `särkynyt sydän` ja murheet näkyvät muutoin ulospäin.
Parahin Lulu. Sinä luet aivan liikaa naistenlehtiä. Se, että mies käy vieraissa ei liity välttämättä mitenkään narsismiin. Luitko muuten taannoin artikkelin, jossa todettiin, että narsismia esiintyy enemmän naisilla kuin miehillä?
Sitä paitsi rakastaminen on antamista ja silloin keskitytään siihen mitä itse voi antaa eikä silloin lasketa toisen tunteen määrää.
Naistenlehtiin jos on uskomista, niin kaikki miehet ovat narsisteja ja käyvät vieraissa vain osoittaakseen valtaansa.... voi luoja, mitä keittiöpsykologiapaskaa. Vika ei ole koskaan naisessa, se on aina miehessä.
Mikä ihme miehestä sitten teki niin ihanan, kun et millään pysty häntä unohtamaan? Itsehän kirjoitit että hän petti sua ja oli narsistinen luonteeltaan. Niin ja tehän vielä yrititte pari kertaa senkin jälkeen, eikä siitä mitään tullut. Ehkäpä se ei edes ole enää mitään rakkautta sun puoltelta. Kaipa sulla on jokin vahva äidillinen hoivavietti ja haluaisit niin mielelläsi "parantaa" tämän miekkosen renttuudestaan?
hoivaviettiä mukana, mutta mä olen ymmärtänyt niin, että narsistit ovat usein hyviä koukuttamaan, eli osaavat vedellä oikeista naruista, jotta toinen antautuisi heidän valtaansa ehdoitta. Narsisteissakin monenlaisia alalajeja ja meissä terveissäkin ihmisissä on voimakkaita narsistisia piirteitä, ei ole olemassa vain yhtä tyyppiä jolla voi kuitata kaikki narsismin muodot.
Eli mun veikkaus on, että AP on saanut narskultaan hyvässä juuri sitä mitä on tarvinnut, häneen (APhen)voimakkaasti vaikuttaneita sanoja ja tekoja. Sellaisia, jotka ovat sitten saaneet Apn luomaan vahvan tunnesiteen narskuun ja siis siten narsku on varmistanut onnistumisensa. Eli mun mielestä avain siihen, että pystyy laskemaan irti, on sen hyväksyntä, että kaikki se hyvä ei ollut aitoa, vaan narsku "tuotti" sitä tietoisesti varmistaakseen itselleen mukavat rellestysolot. Vaikka se onkin tosi ikävää niin se on totuus.
AP kannattaa aktiivisesti pyrkiä siihen, että kun ajattelee eksäänsä niin ajattelee heti "mennyttä, hänellä ei ole enää vaikutusta minuun" ja koittaa ohjata aktiivisesti ajatuksensa muuhun, ota kirja käteen, katso leffaa, tiskaa, mene lenkille, kilauta kaverille jne... Eli tee se valinta ihan tietoisesti, että päästät irti. Älä anna ajatustasolla itsesi leikkiä koko ajan narskussa. Jos narsku tietäisi olisi hän otettu ja onnellinen huomiostasi. Siitä että tuhlaat aikasi ja energiasi häneen ja olet hänelle uskollinen ja kiinni tunnenapanuoralla. Se jos mikä saisi hänet ylpeäksi itsestään.
Tunteet harvemmin syttyy/sammuu kuin napista painamalla. Mutta kyllä kannattaa miettiä oman itsetunnon tilaa, jos tuntee vetoa kusipäähän siitä huolimatta, että tietää jo, millainen hän on. Silloin on itsearvostuksessa jotain häikkää, normaali ihminen sanoo hyi ja kävelee pois, tietäen että ansaitsee ihan aikuisten oikeasti parempaa. Itsetunnon nostaminen normaalille tasolle ei ole helppoa, etenkään kun on kohdannut narsistisen ja manipulovan ihmisen, mutta jollei itsetuntoaan saa kohdilleen on suuri vaara, että ajautuu seuraavassakin suhteessa jonkinlaiseksi hyväksikäytetäväksi. Eli huonot ajatukset ja itsesoimaus pois ja tilalle rakentavia ajatuksia.
Se ei ole hoivavietti vaan se on se, että sain kerran elämässäni sellaista rakkautta, joka paransi minua ja tunsin olevani onnellinen. Minua eivät vanhemmat rakastaneet, olivat itsekkäitä. Mies antoi niin paljon hyvää suhteen alussa. Se tunne jonka se antaminen herätti on jäänyt voimakkaana sisälleni elämään. Se ei tahdo haalistua. Se tunne mikä minussa on silloin herännyt on kuitenkin ollut minussa todellista. Huolimatta siitä että mies on lurjus enkä häntä enää takaisin haluaisi.
Kiitän sua kirjoituksestasi.
Tämä mies veti täysin oikeista naruista ainakin minun kohdallani. Ensimmäistä kertaa elämässä sain kokea olevani jollekulle hyvin merkityksellinen. Se on se heikko kohtani, johon narsisti iski.
Nimenomaan koitan mennä eteenpäin sillä että se suhde ei ollut aito. Vaikkakin tunne minussa oli, siis narsistin aiheuttama tunne. Se tunne silti elää minussa.
Koitan ajatella kuitenkin järjellä ja jos hän tulee mieleen, muistan aina sen mitä pahaa hän teki. Aika tuppaa kultaamaan muistoja, mutta nyt olen liimannut jääkaapin oveen 23 paskaa puolta jota miehessä oli jotta muistan ne aina. Niin sitten hiljalleen menen eteenpäin.
Omaksi puolustuksekseni on sanottava että sairastin masennusta kun tapasin miehen. Siinä tilanteessa on helppo kai joutua "hyvää" tarkoittavan miehen seuraan.
Onneksi siis aikaa sitten jo parannuttuani olen kiukunnut ja vihannut miestä. Hän on kuin onkin lurjus, vaikka en halunnut sitä millään uskoa. Hänhän suorastaan väitti että minä olen sekaisin kun sellaista epäilen ja minä olen se vainoharhainen. Jep jep.
Olen ylpeä itsestäni että sanoin hänelle että hän on minun puolestani vapaa etsimään muuta seuraa.
Silti, välillä kyllä oikeasti koskee. Oikeastaan enää se kuinka paljon aikaa meni hukkaan.
elämäntilanteessa ja pystyn täysin samaistumaan kirjoitukseesi. Mielestäni tulin niin rakastetuksi ja koetan siitä ammentaa voimaa myös tulevaisuuteen. Miestä en halua takaisin, en edes halua kuulla hänestä mitään, olen katkaissut kaikki mahdolliset yhteydenottomahdollisuudet, seison jo jaloillani ja suuntaudun tulevaisuuteen.
Tsemppiä!
Tuo tunne saattaa jäädä elämään pitkään.
pari vuotta on lyhyt aika, itseäni vaivannut likeemmäs 15vuotta.
Mutta elämä jatkuu ilman häntäkin ja pieni muisto on aina hyvä säilyttää!
Kyllä niitä äijiä tulee, itse olen huomannut että naiset vaihtuneet ja itse olen jokaista rakastanut... tavallaan... vaikka ensirakkaus mielessä pysyykin!
Ja kun ajattelee mennyttä en olisi varma vaikka olisin sinkku haluaisinko enää seurustella kyseisen neidin kanssa.
Niin... Itse asiassa olen hyväksynyt sen, että tunne kulkee mukanani elämässä enkä yritä sitä väkisin tappaa. Se ei onnistuisi kuitenkaan. On vaan elettävä elämää ja katsottava minne se johtaa.
Surullista, miten pelkkä rakkaus ei riitä. Mutta olisin tuhonnut itseni jos olisin elänyt miehen kanssa. Oli pakko rakastaa itseään enemmän...
Silti, mietin usein häntä ja hyviä asioita. Koitan silti muistaa aina sen miksi sanoin kiitos ei. Sillä taas ponnistan eteenpäin. Tein kaikkeni ja enemmänkin. Enempää en olisi osannut. Huomasin, että minä en voinut rakastaa häntä niinkuin hän oli. En voinut hyväksyä muita naisia, en pimeitä bisneksiä enkä hormonien käyttöä. Silti, muistan hänet sydämelläni, naurun, pienen pojan hänen sisimmässään, pojan joka koki suurta riittämättömyyttä. Mutta silti, minun piti pelastaa itseni. En voinut olla se, jonka syy oli kaikki kurja, ja jonka tuntemukset olivat ilmaa tai ne koettiin uhkaavina. En voinut olla se jolle huudettin ja hermoiltiin.
Elämä on liian lyhyt tuollaiseen.
rakastan narsistia jonka kanssa en ole enään yhdessä. kymmenen vuoden historia takana..4yritystä. nyt pitäisi jo tajuta jättää tuo kaikki taakse ja etsiä joku ihana mies joka oikeesti rakastaa ja välittää.
mutta rakkaus siihen hulluun käsittämätöntä..
miksi sen pitää olla niin hemmetin vaikeeta? oman elämänihän mä tässä pilaan..
Ymmärrän. Tunneside on vahva, ainakin itselläni, kun mies muistuttaa minua lapsuudenoloistani. Se side on vaikea katkaista, kun ihminen näkee siinä mahdollisuuden korjata mennyt, hakee illusiota. Näinkin tätä selitän itselleni.
Rakkaus itseen ja siihen, miten voi hyvin, on ensisijaista. Sitten tulee vasta muut. Narsistien kumppaneiksi löytyvät usein ne kiltit ihmiset jotka ovat tottuneet laittamaan omat tarpeensa sivuun toisten eteen. Oma itse pitää olla ensin. Ei silti tarvitse muita satuttaa.
Voimia sinnepäin!
Erosta 4v, kaipaan ja rakastan edelleen niin että sattuu..
Ymmärrän, mitä käyt läpi. Itse itkin tänä aamuna ja oli todella kurja olla. Mietin, olinko sittenkään tehnyt oikein. Mutta sitten taas muistin sen, miksi sanoin kiitos ei. Koska olisin tuhonnut itseni olemalla suhteessa miehen kanssa, joka ei olisi pystynyt vastavuoroiseen rakkauteen. Olisin kaivanut hautakuoppaani hänen kanssaan. Siksi taas jaksa tämän päivän ja menen tunteesta taas hieman kauemmaksi. Ajattelen, että mies on mitä on ja vaikka kuinka rakastaisin, en pystyisi luottamaan enkä sellaisessa elämässä olisi vapaa hengittämään.
Voimia! Koita ajatella itsesi parasta.
Kirja mikä kannattaa lukea eteenpäin päästäkseen.John Gray :mars ja venus: uusi rakkaus. Itse luin tuon kirjan kun jouduin jätetyksi kahdeksan vuoden jälkeen, vähän yli kuukausi sitten. Kirjasta on ollut suuri apu.
Kirjassa sanotaan, että rakkaudentunteesta ei tarvitse päästä yli. Koska juuri se rakkauden tunne ex:ää kohtaan pitää meidän sydämet avoinna myös muille ihmisille. Jos koetamme kokoajan karkoittaa rakkauden tunnetta, suljemme sydämemme. Ja saatamme jäädä sitten sellaisiksi, että emme osaa enää rakastaa, ehkä koko loppuelämäksi.
Se rakkaus pitää vaan hyväksyä, ja hyviä muistoja vaalia, vaikka eka se ottaakin kipeää, siihen vaalimiseen vaan tottuu ja mieli alkaa avartua. Järki yrittää kyllä sanoa, että ei saisi enää tuntea mitään, kun ei kerran yhdessä ollakkaan. Mutta se on väärin ajateltu. Ei sitä rakkautta vaan saa eikä kannata poistaa sydämestä.
Mulle tuo ajattelu on antanu rauhan mieleen. Saan rakastaa siis häntä vielä niin pitkään kuin vain rakkautta riittää, ja samalla harjoitella elämään itsenäisesti ja yksin. Silloin jos on toiveita yhteenpaluusta tuo teoria ei varmaan päde, mutta silloin kun on ymmärtänyt asian lopullisuuden, tää rakkauden vaaliminen pitäis auttaa pitämään sydän avoinna.
Jakseluja teille kaikille. Ja pidetään sydän avoimena ja täynnä rakkautta, niin elämä on helpompaa=)
Ehkä mun pitää mennä ostamaan toi kirja. Sillä tänäänkin koko päivän olen ajatellut miestä. Itkenyt ja tuntenut pahaa oloa. Joka aamu kun herään, ikävöin kuitenkin. Huolimatta että olen valinnut toisin. Taas koitan muistaa miksi sanoin ei kiitos.
Ajattelin kirjoittaa hänelle kirjeen, jossa kerron kaiken omasta puolestani. En halua elää keskeneräisten kuvioiden kanssa ja koska hän ei pystynyt keskustelemaan erosta ja siihen johtaneista syistä tarkemmin, minun on se keskustelu jotenkin omalta osaltani saatettava loppuun. Haluan kuitenkin, että hän tietää avoimesti tunteeni asian suhteen.
On vaan jaksettava nyt eteenpäin! tsemppiä myös muille!
neuvoja lisää...kirjaan liittyen=)
Kirjassa sanottiin myös sitä, että sen jälkeen kun ollaan erottu, mun ahdistus ei oo enää ex:än asia. Oma ahdistus pitää käsitellä ilman ex:än apua. Ja olen ymmärtänyt että myös ex:än ahdistus ei oo enää mun asia. Tuo oli todella vaikeaa aluksi sisäistää, että nyt en saakkaan pyytää enää ex:ältä "tukea", enkä edes syyllistää häntä. Mutta olen loppuviimein huomannut että ohje oli vain hyväksi. Opin selviämään yksin paremmin ja käsittelemään asioita itsenäisesti vaikka kaveriin turvautuen. En roiku ex:ässä ja hae hänen huomiotaan. Pääsen siis pikkuhiljaa irti. Vaikka se vaikeaa onkin=( Kun on tottunut, että se henkilö on juuri se jolta saan sen tuen ja turvan, on vaikeaa yhtäkkiä siirtää tuo tunne ihan muualle.
Ennen kirjan lukemista lähettelin viestejä ja maileja ja valitin ikävääni ym ym. Mutta nyt en sitä tee. Ja ex:ä on sen myös huomannut. Hän on meinannut panikoida myös sitä, että en ole enää hänen tukenaan tunneasioissa.
Tavaroita vaihdellessamme olin yhteydessä häneen usein ja puhuimme niistä asioista. Mutta heti kun hän kysyi että miten menee, tiesin että siinä menee raja. Jos haluan päästä eteenpäin ja suojella itseäni, en halua jäädä polkemaan kuoppaan tyhjää. Koska suhteesta ei todellakaan enää tuu mitään, niin miksi kiduttaa itseään pidempään. Täytyy vaan ottaa se askel eteenpäin, itsensä vuoksi.
Kiitos vinkeistä. :-)
Itse en ole lähetellyt viestejä enkä meilejä. Haluaisin kuitenkin lähettää yhden kirjeen, jolla kerron "suhteelle lopun" omalta osaltani. En halua tukea eksältä, haluan vain että mies tietää ajatukseni eron suhteen ja haluan myös kiittää häntä hyvistä hetkistä, jotka koimme yhdessä. Ja pyytää omalta osaltani anteeksi ne hetket, jotka satuttivat. Se on lähinnä kirjeen ydin. Se on myös osa anteeksiantoprosessia. Voihan toki olla että kirjeen valmiiksi saatuani, en sitä koskaan edes lähetä...
Olen käsitellyt terapiassa tosi paljon tätä ja toki itseäni, ja saanut sieltä eroahdistukseen apua.
Hyvältä. Aloin itsekin miettimään, jos tuollaisen kirjeen pystyisin lähettämään.
Mutta luulen että en ole siihen vielä valmis. Saattaisin alata kuitenkin valittamaan jotain. Enkä osaa vielä antaa anteeksi, joten ei siitä vielä minulle ehkä olisi hyötyä. Mutta tuollainen kirjeen kirjottaminen suhteen lopuksi on kyllä varmaan aika hyvää terapiaa myös itselleen, että pystyy oikeasti päättää lopetukseen koko homman. Että ei jää enää elättelemään toiveita. Ehkä tuollaosen kirjeen kirjoittaminen karistaisi ne viimeisimmätkin toiveet yhteenpaluusta. Tuollaisen kirjeen kirjoittaminen olisi vain niin lopullista.
Saatan myös kirjoittaa sellaisen kun olen vain valmis. Ymmärsin nyt, että sillä saattaa tosiaankin suuri terapeuttinen vaikutus, jos sen ei anna mennä syyttelyn ja valituksen puolelle. Ja sehän siinä varmasti ei ole tarkoituksena.
Kiitos sulle neuvosta. Onko sinulla joitain hyviä muita neuvoja joita olisit terapeutiltasi saanut?
Jakseluja=)!!
Itse asiassa toi kirje on mun oma ajatukseni, ei terapeutin. Minusta on vapauttavaa, että saa sanoa toiselle rauhassa kirjeellä sen, mitä haluaa sanoa.
Mutta terapeutilta olen saanut tukea eroprosessiin. Lähinnä sitä, miten omaa oloa voisi koettaa helpottaa. Tehdä hiljalleen asioita, joista pitää. Hän on sanonut myös, että erot on tärkeitä. Ihminen kasvaa usein vasta, kun kipu on kova. Siinä mielessä eroista voi myös ammentaa itselleen ja oppia itsestään niiden myötä.
Mutta tärkeintä on ollut tajuta, että itse en halunnut kurjasti kohtelevaa miestä ja vaikka kaipaisin häntä, olen itse aktiiivisesti valinnut tämän ratkaisun, jossa minun on parempi olla. Ei ole lastu laineella -olo, tai en halua uhriutua. Eli jos toinen ei kohtele hyvin, valitsen itse toisen suunnan. Moni yrittää muuttaa toista. Se on mahdotonta.
kun tajusin, että rakastin kuvaa mielessäni. Vaikeinta on luopua siitä kuvasta, jonka on itselleen piirtänyt, vaikea hyväksyä että se toinen ei ole se kuva vaan jotain ihan muuta... Jotenkin narsistille sopiva pätkä muunneltuna Samuli Edelmanin biisistä : Ruma mies ei ketään rakasta, sen sydän on jo lopussa, suihkuverhon takan leikkii leijonaa... säälittääkin murheellisesti. Vaikka kaunis mies on, sisältä vaan ruma..
jotenkin samaistua tohon sun tunteeseen. Ja kuuntelin tuon ruman miehen, ja tosiaan tuntuu, että mun ex:ä on juuri kuin sen laulun mies. Tällähetkellä se yrittää mua taas satuttaa sillälailla, että pyytää mua takas, vaan sen takia että sitä nyt sattuu huvittaa. Sitten kuitenkin taas jossain välissä jättää taas. Oon niin väsynyt ja vituttaa ku rakastaa.
Yritän kertoa lyhyesti:
Lähes kymmenen vuotta kestänyt suhteeni oli ollut hyvä ja kaikki oli niin hyvin. Ei pettämistä tai mitään sinne päinkään, vaikka ehdokkaita on aina ollut. Sitten yhtäkkiä eräs Mies ilmestyi elämääni ja veti minut täysin toiselle raiteelle. Minä kihloissa, mies naimisissa, mutta tunteemme oli täysin molemminpuolista.
Molemmat tunsimme syyllisyyttä kumppaneitamme kohtaan, mutta halusimme molemmat elää toistemme kanssa loppuelämämme. Kerroimme puolisoillemme tilanteesta, vaikka tiesimme, että projektista tulisi rankka ja satuttava kaikille osapuolille. Halusimme kuitenkin antaa lahjan toisillemme olla yhdessä. Haaveilimme lapsista, unelmamatkoista, ihanasta yhteisestä arjesta. Mies varasi meille asuntoesittelyjä, jotta voisimme muuttaa kodeistamme pois, mutta emme koskaan menneet niihin esittelyihin.
Sitten mies halusi katsoa, onko hänen avioliitollaan vielä mahdollisuuksia, mutta kuitenkin näimme edelleen ja vietimme öitä, koska hän kuitenkin nautti minusta kaikin tavoin - ja minä hänestä.
Sitten pamahti: miehen vaimolla todettiin pahanlaatuinen syöpä ja elinaikaa arvioitiin olevan kaksi vuotta. Tuon päivän jälkeen mies on halunnut keskittyä antamaan voimaa ja rakkautta vaimolleen. Mies on kehottanut minua jatkamaan omaa elämääni, koska ei voi eikä halua tarjota minulle sellaista rakkautta, jota haluan. Pidämme kyllä jatkuvasti edelleen yhteyttä ja vietämme taivaallisia öitä silloin tällöin... Vaimostaan ja sairaudesta hän ei halua kertoa minulle mitään.
Rakastan miestä aivan valtavasti ja näen edelleen kaikki ne unelmat, joista haaveilimme yhdessä. Rakkaus vain on muuttunut melko yksipuoliseksi, vaikka mies on sanonutkin, ettei todellakaan pitäsi minuun minkäänlaista yhteyttä, jos ei tuntisi minua kohtaan mitään - hän vain rakastaa vaimoaan enemmän.
Syöpädiagnoosista on pian vuosi aikaa... Oma kihlaukseni on purkautunut, vaikka saisin kai vieläkin ex-kihlattuni takaisin, jos haluaisin, mutta en pysty unohtamaan tätä uutta miestä. Hän on vienyt kokonaan sydämeni. En pysty unohtamaan, enkä voi kuvitellakaan, että ottaisin jonkun toisen, vaikka tuo mies niin ehdottaakin. Mies näkee todella kaukaisena ja vieraana ajatuksena sen, että eläisimme joskus yhdessä. Ja toisaalta ymmärrän, koska syövästä voi parantua, vaikka olisikin saanut "kuolemantuomion".
Ja sitten on moraalinen kysymys, että enhän voi odottaa kenekään kuolemaa! Vaikka toisaalta tekopyhää, kun kuitenkin mies pettää kanssani... Kuvittelen olevani erityinen, aivan kuten hän on ollut minulle.
Mutta odottaisin tuota miestä... Vaikka en tiedä, olinko hänelle kuitenkin vain hetken huvitus. Jos niin on, maksan siitä kovaa hintaa, että mies sai hetken huvitella! Elämäni oli täysin mallillaan ennen tätä miestä. Mutta antaisin edelleen sen kaiken pois ollakseni rakastamani miehen kanssa. En vain tiedä, tuhlaanko energiaani ja elämääni. Kaipaan ja rakastan häntä vain niin paljon.
Elän sillä, että tiedän, milloin näen hänet seuraavan kerran. Ihanaa, taas ensi maanantaina...
Koska suhde ei miehen takia ole mahdollinen, voisimmeko hänen kanssaan alkaa ystäviksi ja tukea toisiamme muuten elon tiellä? Vai heräisivätkö tunteet eloon aina? Olen kuitenkin hyväksynyt sen tosiasian että meistä ei tule paria. Kiduttaisinko itseäni vain ystävyydellä? Toisaalta olen todennut hänet seurustelukelvottomaksi, sillä en halua häntä enää, vaikka tunnetasolla tuskin tulee koskaan toista samanlaista. Miksi en halua? Hän ei osaa olla yhden naisen mies. Mutta minun sydämeni tunsi suurta rakkautta. Sitä ei poista mikään...
Apuja?