Kuuden avioliittovuoden jälkeen olemme tilanteessa, että minä rakastan vaimoani edelleen yli kaiken, mutta hänen tunteistaan en tiedä, koska hän ei niistä kerro tai niitä näytä. Tietääkseni kolmatta osapuolta suhteessamme ei ole.
Alussa meillä oli kaikki upeasti. Oli hauskaa, romanttista ja jokainen päivä hänen rinnallaan oli odottamisen arvoinen. Tunsin olevani rakastettu ja haluttu, vaikka kaiken hauskan olinkin itse meille ja vaimolleni järjestänyt. Mukavia yllätyksiä en ole itse saanut, vaikka en niitä suuremmin ole kaivannutkaan. Minulle riittää hellä, rakastava ja luotettava vaimo.
Myötämäki kelpasi vaimolleni, niin kauan kun sitä riitti, mutta pieni tai iso vastoinkäyminen ja avioliittolupauksillamme ei ollut enää mitään virkaa.
Olen joutunut huomaamaan jälleen kerran, että useimmat nykyajan ihmiset eivät arvosta rakastavaa, rehellistä, uskollista ja kunnollista työssäkäyvää puolisoa. Se ei riitä, että huolehdit ja hoivaat, tuot leivän pöytään, toteutat etelänlomamatkatoiveet, teet remontit ja sitoudut täysin avioliittoon. Kaikki vastuu heitetään toisen niskaan, vaikka tarkoitus on yrittää yhdessä. Pitäisikö jokainen päivä olla yhtä juhlaa? Näin asia miehen näkökulmasta!
Halusimme molemmat lapsia, mutta muutaman keskenmenon jälkeen asia on haudattu. Lääkärien mukaan lapsettomuutemme johtuu vaimostani, mutta sekin on hänen mielestään minun vikani, että hänen hormonitasapainonsa ei mahdollista meille perheenlisäystä. Häntä en ole asiasta syyllistänyt ja elän edelleen toivossa. Pahimmillaan sain keskenmenosta seuraavalla viikolla kuulla häneltä, ettei hän halua jatkaa kanssani, koska emme saa lapsia. Naimisiin mennessämme en tiennyt, että minut olisi valittu vain siittämispuuhiin. Uskoin aidosti myötä- ja vastoinpölpötyksiin. Olen huono antamaan anteeksi, mutta nykyiselle vaimolleni olen antanut anteeksi kaikki hänen sekoilunsa, sydämeni ja sieluni välillä vereslihalle revittynäkin.
Riitely ei meidän parisuhteessa ole sallittua ja kun tottakai joskus riidellään, vaimo uhkaa joka kerta avioerolla! Lepyttäminen ja huomionosoitukset eivät riitä, edes silloin kun hän on toiminut väärin. Päiväkausien mykkäkoulu päättyy kun on päättyäkseen. Sovintoseksistä ei ole puhettakaan. Elämme melkein kuin sisko ja sen veli. Joskus joku on sanonut, että: " nainen on tyytyväinen kun haluaa seksiä ja mies silloin kun saa seksiä." ja meillä ei tyytyväisiä ole kumpikaan.
Hellyyttä ja huomiota olen yrittänyt vaimolleni antaa, mutta hän tulkitsee sen aina vonkaamiseksi.
Tossun alle en mahdu ja tasa-arvoinen suhde ei vaimolleni kelpaa. Päätöksenteko kelpaisi, mutta vastuunkanto ei. Olen hänen mielestään diktaattori, vaikka arjen päätökset on tehty yhdessä ja hän saa useimmiten tahtonsa läpi. Tuntuu, että kaikki mitä teen on väärin.
Nyt eroasiat ovat jälleen pöydällä ja en tiedä mitä tehdä. Rakastan vaimoani ja en haluaisi luovuttaa. Toisaalta en haluaisi "väkisin" pitää ihmisestä kiinni jos hän ei minua rakasta!
En ole koskaan ollut luovuttaja, koska mitä siitä tulee jos aina luovuttaa…?
Luulin, että on vain uskallettava elää, rakastaa perhettään, huolehtia rakkaistaan ja huomattava kuka sinusta oikeasti välittää! Muulla ei ole merkitystä!
Olenko väärässä?
Alussa meillä oli kaikki upeasti. Oli hauskaa, romanttista ja jokainen päivä hänen rinnallaan oli odottamisen arvoinen. Tunsin olevani rakastettu ja haluttu, vaikka kaiken hauskan olinkin itse meille ja vaimolleni järjestänyt. Mukavia yllätyksiä en ole itse saanut, vaikka en niitä suuremmin ole kaivannutkaan. Minulle riittää hellä, rakastava ja luotettava vaimo.
Myötämäki kelpasi vaimolleni, niin kauan kun sitä riitti, mutta pieni tai iso vastoinkäyminen ja avioliittolupauksillamme ei ollut enää mitään virkaa.
Olen joutunut huomaamaan jälleen kerran, että useimmat nykyajan ihmiset eivät arvosta rakastavaa, rehellistä, uskollista ja kunnollista työssäkäyvää puolisoa. Se ei riitä, että huolehdit ja hoivaat, tuot leivän pöytään, toteutat etelänlomamatkatoiveet, teet remontit ja sitoudut täysin avioliittoon. Kaikki vastuu heitetään toisen niskaan, vaikka tarkoitus on yrittää yhdessä. Pitäisikö jokainen päivä olla yhtä juhlaa? Näin asia miehen näkökulmasta!
Halusimme molemmat lapsia, mutta muutaman keskenmenon jälkeen asia on haudattu. Lääkärien mukaan lapsettomuutemme johtuu vaimostani, mutta sekin on hänen mielestään minun vikani, että hänen hormonitasapainonsa ei mahdollista meille perheenlisäystä. Häntä en ole asiasta syyllistänyt ja elän edelleen toivossa. Pahimmillaan sain keskenmenosta seuraavalla viikolla kuulla häneltä, ettei hän halua jatkaa kanssani, koska emme saa lapsia. Naimisiin mennessämme en tiennyt, että minut olisi valittu vain siittämispuuhiin. Uskoin aidosti myötä- ja vastoinpölpötyksiin. Olen huono antamaan anteeksi, mutta nykyiselle vaimolleni olen antanut anteeksi kaikki hänen sekoilunsa, sydämeni ja sieluni välillä vereslihalle revittynäkin.
Riitely ei meidän parisuhteessa ole sallittua ja kun tottakai joskus riidellään, vaimo uhkaa joka kerta avioerolla! Lepyttäminen ja huomionosoitukset eivät riitä, edes silloin kun hän on toiminut väärin. Päiväkausien mykkäkoulu päättyy kun on päättyäkseen. Sovintoseksistä ei ole puhettakaan. Elämme melkein kuin sisko ja sen veli. Joskus joku on sanonut, että: " nainen on tyytyväinen kun haluaa seksiä ja mies silloin kun saa seksiä." ja meillä ei tyytyväisiä ole kumpikaan.
Hellyyttä ja huomiota olen yrittänyt vaimolleni antaa, mutta hän tulkitsee sen aina vonkaamiseksi.
Tossun alle en mahdu ja tasa-arvoinen suhde ei vaimolleni kelpaa. Päätöksenteko kelpaisi, mutta vastuunkanto ei. Olen hänen mielestään diktaattori, vaikka arjen päätökset on tehty yhdessä ja hän saa useimmiten tahtonsa läpi. Tuntuu, että kaikki mitä teen on väärin.
Nyt eroasiat ovat jälleen pöydällä ja en tiedä mitä tehdä. Rakastan vaimoani ja en haluaisi luovuttaa. Toisaalta en haluaisi "väkisin" pitää ihmisestä kiinni jos hän ei minua rakasta!
En ole koskaan ollut luovuttaja, koska mitä siitä tulee jos aina luovuttaa…?
Luulin, että on vain uskallettava elää, rakastaa perhettään, huolehtia rakkaistaan ja huomattava kuka sinusta oikeasti välittää! Muulla ei ole merkitystä!
Olenko väärässä?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olet hyvä mies. Naisesi taas tuntuu narsistiselta. Käypä lukaisemassa www.narsistienuhrientuki.info -sivuja. Saatat löytää vastauksia sieltä.
ole narsistisia, vaikka heillä ongelmia tunteidensa ym kanssa olisikin.
AP:n tiltanteesta polen pahoillani ja toivon hyvää teille (en koe olevani pätevä kommentoimaan suuremmin)!
MUTTA pakkoko jokaiseen ketjuun on heittää linkkejä narsismista - eivät kaikki ole narsistisia tai narsisteja (mikä lie oikea termi)!
Eivät kaikki naiset ole narsistisia, esimerkiksi Aasiasta
löytää paljonkin viehättäviä naisia, joiden maailmankuva
ei ole amerikkalaisen roskamedian kusipäistämä - länsimaisesta
naisesta jos haet kumppania, niin omalla vastuulla.
harhakäsitys "sinussa ei vikaa" tai "minussa ei vikaa". Jokaisessa meissä on vikamme. Parisuhteessa nimenomaan kannattaisi tajuta se, ettei itsekään ole täydellinen, tekee virheitä - ja itsessä on sellaisia piirteitä, jotka ärsyttävät kumppania.
ennemminkin vaimosi osalta varmasti riuhtautumista irti symbioosista jossa kasvetaan yhteen kuin kaksi köynnöstä ja tukahdutetaan toinen toistaan.
Se kolmas osapuoli ei ole välttämättä (ja toivottavasti!) mikään fyysinen ihminen, vaan mieluummin yleensä jotain absktaktia, se on yleensä Itse, Minä, Totuus, Jumala, Jeesus, Lähde. Millä nimillä sitä nyt haluaakin kutsua.
Mutta koska omaan itseensä on pelottava tutustua, niin moni lähestyy helpommin jotain toista ihmistä hakien turvaa sieltä mistä sitä ei pitäisi hakea. Turha mennä merta edemmäs kalaan, kun turva löytyy jokaisen sisältä.
Suhteessa pitäisi antaa toiselle sekä fyysisistä että psyykistä tilaa. Jokaisen oman tilan tarve vaihtelee - myös eri elämäntilanteissa.
Olen itse tilanteessa jossa ero on tulossa, mutta syyt ovat juuri päinvastaiset kuin teillä. Olen kyllästynyt kantamaan kaiken vastuun lapsista, kodista ja raha-asioista. Mies ei osallistu mihinkään, varsinkaan lasten touhuihin. Maksan laskut ja mietin aina mistä rahasta maksan mitäkin jos tulee jotain yllättävää menoa. Mies ei jousta omista menoistaan. Huolehdin ruuanlaiton, kaupassakäynnin, kodin siivouksen ja pyykinpesut. Vien lapset harrastuksiin ja kun en ehdi siivota, mies kehtaa natkuttaa.
Olemme myös kuin sisko ja sen veli, mitään tunteita ei ole ollut pelissä enää aikoihin. Järjestän aina kaikki menomme, mies ei osallistu mihinkään muuhun kuin perässä tulemiseen. Seksiä ei ollut aikoihin, kaikki veto on väliltämme pois. Emme enää edes tappele, en näe siinä mitään mieltä, en jaksa vaivautua.
Tämä on ensimmäinen avioliittoni, ja myös viimeinen. Olen alle 40-vuotias, ja aion luovuttaa. Enkä ole siitä pahoillani, päinvastoin. Miksi tuhlaisin loppuja vuosiani ihmiseen joka ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on, joka pitää naista piikana, jonka tehtävä on aina olla se joka jaksaa. Koskaan en saa kiitosta, en hellyydenosoituksia tai muutakaan merkkiä siitä, että hän pitäisi minusta tai arvostaisi panostani, päinvastoin, vielä enemmän pitäisi jaksaa.
Olisin toivonut mieheltäni nimenomaan sitä vastuunkantoa, osallistumista arjen pyörittämiseen. Vielä jos olisi ruokittu parisuhdetta, olisin hyvin tyytyväinen.
"Luulin, että on vain uskallettava elää, rakastaa perhettään, huolehtia rakkaistaan ja huomattava kuka sinusta oikeasti välittää! Muulla ei ole merkitystä!" Olet aivan oikeassa, ei olekaan. Toivottavasti tuollaisia vastuunkantajia löytyy muitakin kuin sinä, saisi vaikka törmäillä täälläpäin.
syyt ovat täsmälleen samat kuin sinulla "luovuttaja". Eräs ystäväni kysyi minulta jo aikoja sitten: "miten sinä jaksat vuodesta toiseen olla teidän perheen äiti ja isä?" Niinhän minä olinkin, mies käyttäytyi kuin lapsi. Se aukaisi silmäni, en kaipaa perässä raahattavaa nössöä joka ei huolehdi mistään yhteisistä asioista. Haluan MIEHEN! Jos en sellaista löydä, olen mielummin yksin.
muutama vuosi sitten. Syyt ihan samoja kuin sinäkin kerrot.
Olen edelleen yksin, koska en ole löytänyt MIESTÄ. Lapset minulla jo on ja aikuista lasta en ota passattavaksi.
Yksin on ihan hyvä jos aikuiset miehet ovat niin harvassa, että sellaisia ei löydy.
Se, että jäädään parisuhteessa ikäänkuin toisen huollettavaksi on yhtä lailla merkki siitä, ettei olla kypsiä aikuisia vaan ollaan jääty jotenkin lapsen tasolle joissakin asioissa (esim. parisuhde, perhe-elämä).
Se, että toinen jää "huollettavaksi" johtuu toimimattomasta vuorovaikutuksesta suhteessa. Ei osata keskustella asioista, saati selvitellä niitä.
Olen elämän varrella havainnut, että parisuhteessa vuorovaikutus voi jossain vaiheessa alkaa toimia ikäänkuin väärinpäin. Mitä enemmän toinen tekee ja puuhastelee ns. perheen hyväksi - sitä vähemmän toinen siihen osallistuu. Mitä enemmän osallistuja syyttää toista tämän osallistumattomuudesta, sitä enemmän osallistumaton vetäytyy taka-alalle. Haukkuminen/arvostelu tähän yhdistettynä "olet jäänyt lapsen tasolle" ruokkii konflikteja suhteessa.
lähtöisin. Ei se huollettavaksi jättäytyminen johdu toimimattomasta vuorovaikutuksesta, vaan niistä malleista, joita huollettava on imenyt lapsuudenkodissaan. Ainoa, joka voi tilannetta muuttaa, on se huollettava. Ja huoltaja alkaa huoltaa vain itseään ja kieltäytyy vanhemman roolista suhteessa puolisoon.
Niin muistakaamme se, että sinä olet täydellinen eikä sinussa ole mitään vikaa.
Yeah right.
Nykyään vallalla tuntuu olevan jatkuvien "huippukokemusten" janoaminen: vaihdetaan naista tai miestä kun alkuhuuma loppuu ja arki alkaa, halutaan kokea uudestaan ja uudestaan ne rakastumisen ja tutustumisen ihanimmat ensivaiheet. Mitä väliä on avioliitolla, perheellä tai millään, "kun musta vaan tuntuu siltä että pitää erota", eli halutaan uutta jänskää juttua elämään.
"Pitäisikö jokainen päivä olla yhtä juhlaa? Näin asia miehen näkökulmasta!"
Meillä mies tuntui toivovan elämän olevan jatkuvasti jotenkin ihmeellistä ja jännittävää.
Eipä tuollaisesta mentaliteetista tule muuta mieleen kuin että monet jäävät valitettavasti kovin kypsymättömälle tasolle, ja seurauksena on juuri kypsymättömiä tai toispuolisia parisuhteita.
Jos perhettä on, niin onpa miellyttävä tilanne selittää rikotun perheen lapselle että isi (tai äiti) halusi erota "koska siitä vaan tuntui siltä" (ja samalla lapsi näkee isänsä selkeän ihastumisen uuteen naiseen --- eivät lapset tyhmiä ole, he ymmärtävät todella paljon enemmän kuin aikuiset monesti tajuavatkaan, ja avioero/ero ei mistään syystä hämmentää kyllä lasta valtavasti).
..Nykyään vallalla tuntuu olevan jatkuvien "huippukokemusten" janoaminen: vaihdetaan naista tai miestä kun alkuhuuma loppuu ja arki alkaa, halutaan kokea uudestaan ja uudestaan ne rakastumisen ja tutustumisen ihanimmat ensivaiheet...
tuollainen on keskenkasvuisten miesten hommaa. Rakastumisvaihe kestää 2 kk-2 v. Sinä aikana pitäisi olla kehittynyt jo kaikkea muuta, joka sitoo toiseen vankemmin.
Voihan sitä makuuhuoneeseen keksiä uutta jännää, mutta se ainainen rakastumisvaihe kuulostaa aika lapselliselta...näinhän ne monet miehet ovat.
hämmentää myös kiristynyt tunneilmapiiri vanhempien välillä enemmän kuin vanhemmat haluavat myöntää. Huono fiilis perheessä yhdistettynä syyttelyyn/arvosteluun/riitelyyn on lapsen kannalta tuhoisaa. Aikuiset eivät vain tajua tätä. Luulevat vielä, että lapsi on oikeasti onnellinen kunhan vain vanhemmat asuvat yhdessä. Näin ei ole. Lapsi on onnellinen, kun vanhemmat ovat onnellisia. Jos toinen vanhempi haluaa erota (oli syy mikä tahansa), niin silloin pitää erota. Lapsi ei ole onnellinen, jos toinen vanhempi on väkisin ja hampaat irvessä liitossa toisen vanhempansa kanssa.
Minä keskustelen työssäni säännöllisesti ja voin kertoa sinulle, että avioerot aiheuttavat lapsille todella paljon tuskaa ja lapset toivovat useimmiten, että vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä. Jos toinen vanhempi ei ole onnellinen liitossa, voi hakea itselleen apua esim. parisuhdeterapiasta, jos tuntuu, että omat rahkeet eivät riitä. Avioero ei lasten kannalta mikään hyvä ratkaisu.
Parisuhteessa oikeastaan eniten merkitystä on osata puhua, kuunnella ja selvittää asioita/ratkaista ongelmia - ja ilo. Kirjoituksestasi päätellen teidän suhteestanne puuttuvat nuo kaikki, joten olette molemmat onnettomia. Ei ole ollenkaan huono juttu, jos päätätte luovuttaa ja erota. Sen sijaan on kurjaa jatkaa epätyydyttävässä suhteessa, jossa molemmat voivat huonosti.
Olet Sheena aivan oikeassa, mutta keskustelun tulisi olla rakentavaa.
En jälleen kerran haluaisi kuulla listaa virheistäni ja tekemättä jättämisistäni. Usein ongelmista keskustelu ainakin meillä johtaa riitaan. Ei hyvä.
Kaikkea mitä ajatelee ei voi sanoa, vaikka kuinka vituttaisi. Pitäisi olla yhteinen päämäärä ja halu yrittää samaan suuntaan. Kummankin pitää tehdä kompromisseja, koska halusin aviomieheksi, en orjaksi, joka toteuttaa kaikki toiveet!
Jos ei ole halua huomioon ottaa toisen tunteita, ei keskustelukaan toimi.
En vain haluaisi uskoa, että olen ottanut vaimokseni lapsellisen ihmisen, joka ei edes halua tulla paremmaksi vaimoksi, keskustelijaksi, kuuntelijaksi ja ihmiseksi. Minä ainakin haluan. En voi uskoa, että aikuinen ihminen menee naimisiin ja pitää puolisoaan kertakäyttöhyödykkeenä, jonka pahan päivän tullen voi vaihtaa "parempaan", koska nyt vain tuntuu siltä. Täydellistä miestä tai naista ei ole missään. Olenko hemmotellut hänet pilalle?
Kysymys kuuluukin, miten parisuhteessa voi antaa rakentavaa "palautetta" kiukkupussille, ilman kummankaan pahaa mieltä?
yleensä tiedetäänkin mitä pitäisi tehdä, vaikeaa vain on tietää MITEN se homma hoidetaan. Eikä siitäkään mitään apua ole ilman yhteisiä tavoitteita.
Kuitenkin teidän kohdalla voi olla kysymys vain teidän molempien erilaisesta persoonallisuudesta: sinä sanot/teet jotain, jonka vaimosi tulkitsee omista lähtökodistaan vaikkapa aivan päinvastoin kuin mitä itse tarkoitit. Lähestyt varmaankin vaimoasi jotenkin väärin. Jos ja kun sinulla on palava halu kehittää suhdettanne - niin ehkä se saa vaimosi tuntemaan, ettei kelpaa sinulle/olet häneen tyytymätön. Että arvostelet häntä. Ja myös hänen taholtaan saattaa tuntua, ettet ota hänen tunteitaan huomioon. Siksi keskustelu ei toimi - tai edes lähde käyntiin. Koska vaimosi on kieltänyt riitelynkin, niin hän näyttää myös pelkäävän jotain. Että jotain pahaa ja peruuttamatonta tapahtuu, jos riitelee. Tai yksinkertaisesti: hän hajoaa lopullisesti.
Sitten vielä - sanoit vaimosi kokeneen useita keskenmenoja joiden päälle sai lapsettomuusdiagnoosin. Epäilen tämän olleen vaimollesi NIIN vaikea asia, ettei hän ole kyennyt saamaan surutyötä asian suhteen edes alkuun. On siihen liian masentunut ja aivan lukossa. Masentuneena ihminen ei todellakaan voi olla onnellinen ja tyytyväinen. Eikä voi edes odottaa, että hän pystyisi rakentavaan keskusteluun niin kauan kuin on masentunut.
"En voi uskoa, että aikuinen ihminen menee naimisiin ja pitää puolisoaan kertakäyttöhyödykkeenä, jonka pahan päivän tullen voi vaihtaa "parempaan", koska nyt vain tuntuu siltä."
Hyvin olet kiteyttänyt sen avioliiton ytimen. Joillekin se asia ei vain aukea.
Itsellä oli yli 1000 pahaa päivää peräjälkeen (näitä ennen oli rutkasti enemmän hyviä päiviä), ja sitten hain avioeron tällaisesta "kertakäyttöajattelijasta".
täytyy olla, jotta nainen ei enää "haluaisi" tuollaista helmeä. Kyyläätkö kenties pornoa, vilkuiletko kadulla muiden naisten perään?? Puhutko tyhmiä? Lapsettomuus on myös kova isku lasta haluavalle. Se voi vetää mielen hyvinkin apeaksi pitkäksi aikaa.
Tottakai minustakin virheitä löytyy, mutta nuo mainitsemasi eivät kuuluu paheisiini. Lähinnä hain vastausta siihen, että onko muita jotka ovat huomanneet, että pelkkä kyllästyminen tai pieni vastoinkäyminen on syy erota.
Kaipaisin vinkkejä miten ihmistä, joka on saanut kaiken, voi innostaa pitämään parisuhteesta kiinni vai onko niin, että nykyaikana pitääkin olla naimisissa vähintään 3 tai neljä kertaa. Ottaa elämästä aina vain sen helpoimman palan kakkua?
Pitääkö elämän olla pelkkää juhlaa?