Minä löysin täältä ihanan naisen vuoden 2004 keväällä. Ei siinä seurusteltu kuin puolisen vuotta, niin muutettiin yhteen. Elämä tuntui ihanalta ja keväällä 2005 otettiin velkaa ja ostettiin yhdessä paritalon puolikas.
Vähän kerrassaan homma vaan alkoi hiipumaan. Liian pitkä juttu alkaa tässä perusteellisesti kertomaan, mutta epäsäännöllisen säännölliset järjettömät riidat alkoivat varjostaa liittoamme.
Vaimo otti nokkiinsa pienistäkin asioista ja tuntui, että riitaa pitää saada aikaan vaikka väkisin. Ja ne riidat oli sellaisia, että oksat pois. Joskus yritin sanoa, että anna nyt hyvä ihminen jo olla. Tulos oli kuin löylyä olisi kiukaalle heittänyt. Myös hänen sairaaloinen epäluuloisuus ja mustasukkaisuus vähän joka asiaa kohtaan alkoi nostaa päätään koko ajan vahvemmin ja vahvemmin.
En kauppareissulle, tai kaverille voinut enää lähteä, tekemättä selkoa miksi ja mihin olen menossa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että aloin joutua pahasti tossun alle. Osittain taisin jo sitä ollakin, sillä huomasin, että aloin jo varoa sanojani ja tekemisiäni. Hyvä etten varonut jo ajatuksiani..
Mentiin naimisiin 2006 kesällä, kun kuitenkin toisistamme välitettiin, ainakin minä välitin hänestä. Liitto jatkui pääsääntöisesti hyvänä, reissattiin ja tehtiin kaikenmoista yhdessä. Siinä sivussa remontoin asuntomme katosta lattiaan ja kiva kämppä siitä tulikin.
Vielä kesä 2008 oli ihan ok ja se meni jopa lähes ilman riitoja.
Liittomme oli kuitenkin jo veitsenterällä, vai miten asian ilmaisisi.. Tuntui siltä, että se kaatuu mikä päivä vaan, vaikka kaikki oli periaatteessa ihan ok ja talvilomiakin jo suunniteltiin.
Oli elokuu 2008, kun sanoin vaimolleni, että lähden mökille tyttärieni (jo nuoria aikuisia) kanssa ja menen sinne ilman häntä. Ei muuta tarvittu, eropaperit tehtiin kuukauden päästä tapahtuneesta.
Sen jälkeen alkoikin sitten varsinainen helvetti. Yritettiin siinä vielä samojen seinien sisällä asua, mutta ei siitä mitään tullut. Minut mustamaalattiin sukulaisille ja kaikkille tutuille, kaiman kummeja myöten. Teki myös kaikkea muuta ilkeää, mutta niitä en jaksa enää edes muistella, vaikka väkisin ne tätä kirjoittaessa tulee taas mieleen.
Sanotaanko niin, että hän yritti saada mielenterveyteni horjumaan ja tuntui siltä, että hän olisi jopa toivonut minun käyvän häneen käsiksi. No, käsiksi en käynyt kun moinen ei kuulu tapoihini. Kovia sanoja, mutta kunpa tietäisitte millaiseen ihminen halutessaan pystyy. Minä en tiennyt, ennen kuin sen koin.
Avioero omaisuuden = velkojen erotteluineen oli raskas ja kallis. Hän ei halunnut edes keskustella kanssani mistään, saati sitten sopia asioista, joten asia hoidettiin sitten lakimiesten välityksellä. Asunnon lunastin itselleni, koska muuten kaikki remontteihin sijoittamani rahat olisivat menneet hukkaan. Tässä sitä sitten 100 m2 asunnossa itsekseni elelen.
Kaipa tästä alkaa vähän kerrassaan toipumaan, mutta vähän on sellanen merkityksetön olo. Aika yksinäinenkin ja sellainen, että uskaltaako tässä enää koskaan edes yrittää uutta suhdetta. Toisaalta ikää on vasta 52, eli ei huvittaisi loppuelämää yksinkään olla.
Tämä oli toinen avioliittoni, ensimmäinen kesti lähes 20 vuotta. Se, mihin se kaatui on taas ihan toinen juttu. Varmaan omaan hölmöilyyn, mutta myös siihen, että rakkaus ja toisesta välittäminen puuttui.
Vähän kerrassaan homma vaan alkoi hiipumaan. Liian pitkä juttu alkaa tässä perusteellisesti kertomaan, mutta epäsäännöllisen säännölliset järjettömät riidat alkoivat varjostaa liittoamme.
Vaimo otti nokkiinsa pienistäkin asioista ja tuntui, että riitaa pitää saada aikaan vaikka väkisin. Ja ne riidat oli sellaisia, että oksat pois. Joskus yritin sanoa, että anna nyt hyvä ihminen jo olla. Tulos oli kuin löylyä olisi kiukaalle heittänyt. Myös hänen sairaaloinen epäluuloisuus ja mustasukkaisuus vähän joka asiaa kohtaan alkoi nostaa päätään koko ajan vahvemmin ja vahvemmin.
En kauppareissulle, tai kaverille voinut enää lähteä, tekemättä selkoa miksi ja mihin olen menossa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että aloin joutua pahasti tossun alle. Osittain taisin jo sitä ollakin, sillä huomasin, että aloin jo varoa sanojani ja tekemisiäni. Hyvä etten varonut jo ajatuksiani..
Mentiin naimisiin 2006 kesällä, kun kuitenkin toisistamme välitettiin, ainakin minä välitin hänestä. Liitto jatkui pääsääntöisesti hyvänä, reissattiin ja tehtiin kaikenmoista yhdessä. Siinä sivussa remontoin asuntomme katosta lattiaan ja kiva kämppä siitä tulikin.
Vielä kesä 2008 oli ihan ok ja se meni jopa lähes ilman riitoja.
Liittomme oli kuitenkin jo veitsenterällä, vai miten asian ilmaisisi.. Tuntui siltä, että se kaatuu mikä päivä vaan, vaikka kaikki oli periaatteessa ihan ok ja talvilomiakin jo suunniteltiin.
Oli elokuu 2008, kun sanoin vaimolleni, että lähden mökille tyttärieni (jo nuoria aikuisia) kanssa ja menen sinne ilman häntä. Ei muuta tarvittu, eropaperit tehtiin kuukauden päästä tapahtuneesta.
Sen jälkeen alkoikin sitten varsinainen helvetti. Yritettiin siinä vielä samojen seinien sisällä asua, mutta ei siitä mitään tullut. Minut mustamaalattiin sukulaisille ja kaikkille tutuille, kaiman kummeja myöten. Teki myös kaikkea muuta ilkeää, mutta niitä en jaksa enää edes muistella, vaikka väkisin ne tätä kirjoittaessa tulee taas mieleen.
Sanotaanko niin, että hän yritti saada mielenterveyteni horjumaan ja tuntui siltä, että hän olisi jopa toivonut minun käyvän häneen käsiksi. No, käsiksi en käynyt kun moinen ei kuulu tapoihini. Kovia sanoja, mutta kunpa tietäisitte millaiseen ihminen halutessaan pystyy. Minä en tiennyt, ennen kuin sen koin.
Avioero omaisuuden = velkojen erotteluineen oli raskas ja kallis. Hän ei halunnut edes keskustella kanssani mistään, saati sitten sopia asioista, joten asia hoidettiin sitten lakimiesten välityksellä. Asunnon lunastin itselleni, koska muuten kaikki remontteihin sijoittamani rahat olisivat menneet hukkaan. Tässä sitä sitten 100 m2 asunnossa itsekseni elelen.
Kaipa tästä alkaa vähän kerrassaan toipumaan, mutta vähän on sellanen merkityksetön olo. Aika yksinäinenkin ja sellainen, että uskaltaako tässä enää koskaan edes yrittää uutta suhdetta. Toisaalta ikää on vasta 52, eli ei huvittaisi loppuelämää yksinkään olla.
Tämä oli toinen avioliittoni, ensimmäinen kesti lähes 20 vuotta. Se, mihin se kaatui on taas ihan toinen juttu. Varmaan omaan hölmöilyyn, mutta myös siihen, että rakkaus ja toisesta välittäminen puuttui.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aivan samaa rataa kulki minunkin seurustelusuhde. Mies olisi halunnut minun luopuvan visakortistani ja ottavan velkaa yhteistä asuntoa varten. Kumpaankaan en suostunut.
Mustasukkaisuus oli niin päällekäyvää, ettei mihinkään voinut mennä, ei edes ystävien luokse. Jos tuli mainittua jonkun miehen nimi, niin siitä sirkus vasta alkoikin ja sitä kesti aina vähintään vuorokauden. Mies hajotti raivonpuuskassaan omaansa, minun ja tuttavien omaisuutta ja lupasi tehdä selväksi muillekin, että minä olen kaiken rikkonut. Minä seisoin tai kyyristelin nurkassa ja varoin lentäviä esineitä.
Onneksi en koskaan muutanut hänen kanssaa yhteen, se ei kuitenkaan pelastanut minua tuholta.
tarina. Meitä on moneen junaan. Toivottavasti löydät uuden kumppanin. Kaikkea hyvää jatkoon.
Mitä tästä opimme, älä hae suomi24:stä muuta kuin satunnaisia tuttavuuksia. Ei tarvitse kuunnella sitä naputusta ja v*ttuilua ollenkaan. Olen itse myös seurustellut s24:stä löytämäni 25v naisen kanssa joka oli alkuun aivan ihana mutta suhteen loppupuolella aikamoinen räksyttäjä...olisko sitten ottanut koiraltaan oppia tai jotain...teitpä niin tai näin niin aina tuli sitä ihtiään niskaan. Aikani sitä sitten katselin alentumatta samalle tasolle, sitten kävelin pihalle ja takaisin EN mene. Toivottavasti kyseinen tyttö jossain vaiheessa alkaa katsoa peiliin ja miettiä voisiko jotain tehdä eri tavalla ja mistä se johtuu että aina v*tuttaa.
Suomi 24n kanssa. Meinaatkos et jos oisit tytön löytänyt baarista niin ei olisi koskaan alkanut räksyttää :) :) Useimmiten se vaan menee niin että alussa kaikki ovat niin ihania kunnes näyttävät sen oman luonteensa. Mekin tapasimme yli 40sinä 24:llä ja alusta asti olimme rehellisiä toisillemme ja puhuimme avoimesti. Nyt olemme naimisissa ja liittomme voi edelleen hyvin, koska luonteemme sopivat tosi hyvin yhteen, kumpikaan ei tappele ja mielipide-eroista keskustellaan. Olen todella onnellinen että löysin hänet täältä koska ilman tätä emme olisi koskaan tavanneet, kun välimatkaakin oli paljon. Melkein pari vuotta ajelimme vuorotellen toistemme luo, myimme vanhat asunnot pois, ostimme yhteisen unelmiemme talon ja menimme naimisiin. Eli kyllä sen onnensa voi löytää täältäkin :)