Muita joilla oli huono lapsuus?

hädin tuskin pystyin puhumaan. Muistaakseni tämä tapaus lopullisesti rikkoi välit naapuriperheen kanssa. En ole tästä koskaan kertonut vanhemmilleni tai serkuilleni.

Näköjään loppui merkkimäärä kesken vaikka kerkesin tuskin aloittaa. Jatkan tästä ehkä ensi illalla lisää.

Sulla ei totisesti ole ollut helppoa. Kirjoitat kuitenkin kaikesta hyvin selkeästi. Toivottavasti kirjoittaminen auttaa sua? Jos tarvitset puhua jollekkin niin rohkaisisin kyllä myös siihen. Tuntuisi vaan, että tarvitsisit avautua jollekkin myös ihan kasvotusten. Pystyt jäsentelemään asioita hyvin. Sellaisilla on aina enemmän toivoa kuin niillä, joilla on vaan iso möykky sisällä ja jotka ei osaa purkaa sitä.

Eristäytyneenä asuminen ja kiusaaminen on rankkoja juttuja. Ymmärtää hyvin, että syrjään muuttaminen on tuntunut pahalta, ehdithän sitä ennen asua kaupungissa ja tutustua muihin lapsiin. Mä itse asuin eristäytyneenä (johtuen toisen vanhemman narsismista ja siitä, että hän hallitsi liikkumistamme) aina 19-vuotiaaksi. Mun luona kävi joku kaveri kylässä viimeisen kerran silloin, kun olin 12. Koulussakayntiä sitten vaan, kaikki perjantait ja viikonloput kotona. Kesälomat aina kotona, kerran viikossa valvottu kauppareissu. Pitkälti tästä johtuen sosiaaliset taidot oli nollassa ja olin kauhean ujo. Lisäksi mulla alkoi mielenterveys pettää. Kotona sitten vaan kärsin, vanhemmat ei ottaneet hoidon tarvetta - josta puhuin jo 16-vuotiaana - vakavasti ennen kuin olin 19, kaamean pakottamisen seurauksena pääsin mielenterveystoimistoon, jossa piti käydä salassa muilta perheenjäseniltä. No ei enempää nyt tästä.

Eristyksissä asuminen on kasvavalle ja kehittyvälle ihmiselle kuin sosiaalinen kuolema. Lisäksi kun siihen liittyy kiusaamista niiden taholta, joiden joukossa haluaisi olla tasavertainen ja pidetty niin kuin kuka tahansa, voi vain kuvitella miltä se lapsesta tuntuu. Joskus esim. kouluyhteisö tai seurakunta, jos muita kontakteja on vähän, voi ruveta lapsen mielessä edustamaan koko maailmaa. Jos niille on vääränlainen, niin tuntuu, että on ihmisenä paha ja väärä ja että kukaan ei voi välittää susta sellaisena kuin olet. Koulu ja seurakunta on myös valtaa käyttäviä instansseja, ja niiden käsitykset voi lapselle tuntua siksikin painavammilta.

Lapsilla henkinen paine tulee monesti välittömämmin psykosomaattisena oireiluna läpi kuin aikuisella, jolla on kaikki torjunta- ja muut itsesuojelumekanismit käytössä. Se pieni lapsi joka oireilee niin kuin sinä, tarvitsisi aikuisilta valtavasti tukea - myös opettajan puuttumista asiaan. Tilanteet joista kerroit, voi pieni lapsi yksin jätettynä käsittää aika musertaviksi. Jos lapselle ei kerrota mistä on kyse eikä keskustella tapahtuneesta, lapsi voi ottaa kaiken syyn itseensä. Koulukaverien pilkka ei ainakaan helpota tätä.

Monesti käy niin, että ennen kuin huomaa nämä yhteisöt, tai vaikka omat vanhempansa, täysin kyvyttömiksi välittämään, niin itselle on jo kerennyt tulla melkomoista vauriota. Sinä kyllä tunnut kirjoittamasi perusteella varsin järkevältä ja todellisuudentajuiselta. Kysyisin, häiritsevätkö lapsuuden kokemukset nykyhetken elämääsi? Kuinka paljon ajattelet niitä? Onko toimintakykysi normaali - opiskeletko tai käytkö toissä? Mitä ajattelet itsestäsi, onko käsityksesi itsestäsi muuttunut noista ajoista? Millaisista asioista unelmoit tulevaisuudessa?

Lapsuuden kokemukset määräävät ihmistä pitkälle nuoruuteen, joskus aikuisuuteenkin. Kuitenkin uskoisin että sinussa on voimavaroja, joilla pääset niiden yli ja teet elämäsi tyydyttäväksi itsellesi. Oletko koskaan puhunut ammattiauttajille? Minusta se olisi varsin hyvä vaihtoehto, jotta tulisit kuulluksi kokemiesi asioiden kanssa. Mutta ei tänne foorumille kirjoittelukaan ole pahaksi. Tsemppiä ja voimia sinulle!

Omani ei ehkä ole kaikkien väkivallasta ja alkoholismista kärsineiden rinnalla mitenkään huono, mutta omalla kohdalla olen sitä mieltä että olisin ansainnut parempaa.

Kouluikään saakka meni hyvin, sitten vanhemmat löivät avaimen käteen, lähtivät töihin ja sanoivat että "pärjäile"
Mikroaaltouuni laittoi ruokaa, televisio opetti elämän perusasiat kun vanhemmat olivat usein jopa yhdeksään saakka illala töissä. Pitäisi tosin olla kiitollinen että lama-aikana heillä oli molemmilla niinkin paljon töitä.

Veli minulla oli ja on yhä, mutta suhde tähän on vähintäänkin kyseenalainen sillä hän oli minua 8 vuotta vanhempi ja luuhasi tuolloin jo kylillä illat läpeensä eikä juuri auttanut, korkeintaan vittuili kaikesta mitä tein, mietin yhä että millainen 15-vuotias saa riemua 7-vuotiaalle vittuilusta. Joskus tuli vähän lättyynkin kun olin muka käynyt penkomassa sen kamoja tai varastanut rahaa tai ihan mitä vaan. Ei kuitenkaan niin pahasti että sitä oikeaksi turpaan saamiseksi olisi voinut sanoa.

Koulussa puolestaan paras kaverini klikkiytyi yhden rääväsuumulkun kanssa joka otti tehtäväkseen kiusata minua ensimmäiseltä neljännelle luokalle saakka. Kivien ja lumipallojen heittelyä sekä nimittelyä. Yksi ikimuistoisin kokemus oli kun ajoin poru kurkussa fillarilla kotiin niin lujaa kuin pääsin ja tämä mulkku tuli kavereineen perässä huudellen "paskapää paskapää paskapää"

Viidennellä luokalla se sitten muutti onneksi pois ja silloin pääsin ainakin puolittain kaveripiireihin mukaan. Ei tosin kestänyt kauaa ennen yläastetta jolloin jäin kokonaan yksin. Muut seisoivat ringissä pihalla ja itse nojailin yksin katoksen tolppaan ja odottelin tuntien alkamista sen kolme vuotta. Voin väittää että koko yläasteella ei ollut yhtään ystävää tai kaveria, eikä liioin lukiossa eikä vielä tänä päivänäkään. Se ei taas olekaan lapsuutta enää se, muta rohkenen väittää että nippu kusisia kokemuksia romutti nykyisen sosiaalisen elämäni - ei ehkä suoraan, mutta välillisesti ja hyvin tehokkaasti.

Mulla oli huono lapsuus. Oon nyt 14v tyttö. Mun isä oli väkivaltanen ja pelottava mun äitiä kohtaan joka suojeli mua kunnes vanhemmat eros ja sit iskä käytti mua hyväks ja 7 v kerroin kaikesta mitä se on tehny. Äiti ei ollu aijjemmin saanu apua vaikka rukoili mutta sit ku pahin oli tapahtunu mua kuulusteltiin ja iskä sai lähestymiskiellon. Tosin kerroin vaan yhden asian mitä hän teki koska suojelin isää enkä tiennyt mikä oli oikein ja mikä väärin. Sain terapiaa ja mulle teki gynegologosen tarkastuksen joku mies lääkäri josta super isot traumat. Myö hemmin sukulaiset valehteli sossulle ja asuin laitoksissa ja nytkin asun.

Minullakin oli kurja lapsuus. En viitsi kaivella ikävyyksiä, mutta usein oli pelottavaa. Nälissään ei sentään tarvinnut olla. Vielä aikuisena pomppi sydän kurkussa, kun meni lapsuudenkotiinsa, mikä on siellä tunnelma.


Vuosikymmenien jälkeen olen kuitenkin sitä mieltä, että aikuisena on vastuu itsestä itsellä. Lapsuuden taakat on syytä jättää, itse voi rakentaa omaa elämää sellaiseksi kuin haluaa. En ole terapioissa käynyt, mutta ymmärrän, että minua kohdeltiin väärin. Sitä ei voi muuttaa miksikään. Se on kuitenkin ollutta ja mennyttä, ei tätä päivää. Aikuisena vastaan itse omasta onnellisuudestani.

Sosiaalisia taitoja voi oppia koko elämän ajan, useimmat eivät siinä mitään mestareita ole, vaikka olisi ollut kuinka hyvä lapsuus. Ihan tavallinen riittää melkein kaikkeen. Olemme joka tapauksessa yksilöitä, myös ujompi on hyvä ihminen, kun itse hyväksyy itsensä ja muut.