Milloin lakkaa sattumasta

itsellä meni 8 vuotta,ja välillä vieläkin tuntuu,et miksi?
Mutta,eteenpäin vaan,muuta tietä ei ole.

Voimaa ja selviät kyllä.

Minua sattui liiton aikana. Joka vuosi ahdisti yhä enemmän. Kaikki polki paikoillaan - tai taaksepäin. Liittomme oli viimeiset 7 vuotta kuin hailea varjokuva siitä mitä se oli reilu 20 vuottta sitten. Oli todella huojentavaa vihdoin erota.

Niin - ja mitä huomasin liiton loppuvuosien varrella... Kun avauduin ystäville aiheesta "ahdistava parisuhteeni", niin tiedätkö mitä? He alkoivat purkamaan minulle omaa suhdettaan, joka myös oli ollut kiikun kaakun jo pitkään, vaikka aivan muulta näytti, ulospäin. Ihmiset osaavat näytellä. Itsekin kotiin mennessä (joka oli vastenmielistä, kun ex oli aina kotona- 10 vuotta. Poistui pariksi tunniksi viikossa kauppaan) mietin vuorosanojani. Sanoisinko niin vai näin. Miltä exästä tuntuisi jos sanoisin näin - tai noin - vai tuntuisiko hänestä siltä mitä kuvittelen/ajattelen vai jotain aivan muuta.

Sillä aikaa kun tein eroa (n. 7 v) monet tuttavani solmivat parisuhteita ja jotkut erosivatkin. Kiihkeimmät pariin kertaan. Olin miltei "vereslihalla" kun itse silläaikaa vain valmistelin eroa. Kun toinen mies astui tuli elämääni, sain kerätä kaikki mahdolliset ja mahdottomat kärsivällisyyden ainekset itsestäni mitä onnistuin löytämään. Se kannatti. Erosta tuli hyvä, vaikka siihen tähtäsinkin ;).

Eikö se vain ole hyvä juttu, jos ihmiset ovat rakastuneita ja kävelevät käsikädessä? Mieletöntä kokea se vaikka edes kerran elämässä. Sinun olisi nyt vaan löydettävä itsesi uudelleen - sillä sen tyypin kanssa elät loppuelämäsi aivan taatusti :). Sitten kun olet sinut itsesi kanssa, olet valmis uuteen suhteeseen. Tai silloin, kun edes tiedät mitä haluat loppuelämältäsi. Kaikki eivät nimittäin halua elää parisuhteessa - joskus parisuhde onkin vain pakoa yksinäisyydestä - eikä se näin ollen ehkä toimi kamalan pitkään...

Tai siis no, elämä jatkui kuitenkin. Aloin alkoholisoitua, olin aina yksin, murehdin, itkin. Melkein ehdin jo tappaa itseni. Lopulta sain otettua itsestäni niskasta kiinni.
Minulle jäi siitä kuitenkin vuosikausien trauma.

Vaikka pystyinkin myöhemmin seurustelemaan uudestaan, ei ne vaikeat ajat koskaan ole hävinneet mielestä. Tosin en enää ahdistu siitä tapahtumasta, vaan pystyn suhtautumaan kohtalaisen neutraalisti.

Avioero voi olla todella vaikea paikka. Sitä ei pidä koskaan väheksyä.

Menihän siinä liiton loppuvaiheessa jo monta vuotta sillä tavalla ettei oikein tiennyt onko onnellinen vai ei. Silti toisen ilmoitus "me eroamme nyt, olen miettinyt kaiken sinulle valmiiksi" tuli kuin pommi.

Minulla meni vähän yli vuosi siihen, että opettelin taas elämään omillani. Ajoittain tietysti lasten kanssa, mutta kyllä se eniten vaati että pääsi sen yhden hengen talouden kanssa sinuksi. Vanha työkaverini auttoi puhumalla kanssani ja tuomalla virikkeitä arkeen. Luin myös Fisherin erokirjan ja sain siitä paljon apua oman mieleni järjestämiseen tähän uuteen tilanteeseen.

Työkaverini neuvoista paras oli: elä yksin kunnes tunnet viihtyväsi siten. Sitten on aika alkaa katsella uutta seuraa. Aikaa voi mennä, mutta jos yrittää väkisin päästä edes johonkin suhteeseen, satuttaa sekä itseään että sitä toista. Tein näin ja olen nyt mielestäni onnellisesti uudessa suhteessa. Aikaa meni vain viisi vuotta ja kaksi lyhyempää opettelusuhdetta siinä tarvittiin.

Ota aikaa itsellesi. Katso maailmaa uusin silmin, mitä sillä on annettavana juuri Sinulle. Näet yllättäviä asioita.

M48