Heittäkää mielipiteitä tähän tilanteeseeni:
Olen kihloissa ihanan miehen kanssa. Seurusteltu ollaan 9 vuotta ja omistetaan unelmatalo yhdessä. Lapsia ei ole. Kaikki nämä vuodet ovat olleet ihania. Miehelleni todella olen hänen elämänsä nainen ja kohtelu on sen mukaista :) Vikoja hänessä ei juurikaan ole. Hän on rakastava, huolehtivainen, huumorintajuinen, hänen kanssaan voi käydä syvällisiäkin keskusteluja, ihan ok näköinen ja lisäksi vielä hyvin toimeen tuleva. Kaveripohjalta alettiin silloin seurustella. Hän oli minuun todella rakastunut jo silloin, minä en. Itse en olisi uskonut alussa, että näin kauan tultaisiin yhdessä olemaan, mutta liitto toimikin. Ei tänä aikana olla juuri kertaakaan edes riidelty. En tiedä mistä johtuu, ehkä makuasiat ja luonteet vaan kolahtaa yhteen niin ei tule arjen asioista riitaa, en tiedä. Ei siis varsinaisesti syytä erota, mutta...
Niin rakastuin työkaveriini lopputalven ja kevään aikana. En ole koskaan rakastunut niin totaalisesti, enkä tiedä miten niin pääsi edes tapahtumaan. Tapailimme myös työpaikan ulkopuolella. Hänen kanssaan huumorintaju kohtaa vielä paremmin kuin oman mieheni ja meillä on todella hauskaa. Hän ei ole ulkonäöltään yhtä hyvä "saalis" kuin oma mieheni (itseasiassa hän on huonoimman näköinen (=ylipainoinen)kaikista tapailemistani ja silti niin ihana), eikä hänellä ole rahaakaan. Eikä tietenkään rakkauttakaan minua kohtaan vielä yhtä paljon, koska kaikki on niin alussa. Silti olen todella rakastunut häneen. Toisaalta musiikkimaku ja ruoka tms. eivät niin hyvin meillä sovi yhteen kuin oman mieheni kanssa. Ja luonteet molemmilla aika tuliset. Että voisi tulla arjessa noista ongelmia. Rakastuneena tällaisia ei edes huomaa :)
Ongelman arvaatkin jo: kumpi?
Katkaisin 3kk sitten kaikki välit tähän toiseen mieheen ja olen tosissani yrittänyt unohtaa kaiken ja taistella tätä rakastumisen tunnetta vastaan. En haluaisi pilata hyvää suhdetta. Halusin myös olla rehellinen miehelleni ja kerroin hänelle asiasta. Hänen puoleltaan olemme saaneet välit kuntoon, mutta minä en ole pystynyt unohtamaan... Voiko tosiaan olla etten pysty valitsemaan. Että on muka pakko seurata rakastumisen tunnetta, vaikka se johtaa miehen luokse, joka ei edes ole millään tavalla entistä parempi?
Ja sitten mietin vielä niitä lapsia. Olen siinä iässä, että se olisi kohta ajankohtaista ja talossakin olisi tilaa. Molemmat miehet pitävät lapsista. Tälle uudelle ne ovat ehkä omaanikin tärkeämpiä. Ensimmäistä kertaa minulle tuli vauvakuumekin tämän rakastumisen myötä. Niin jos päätän suhteeni, voi olla että mahdollisuudet saada lapsia menevät samalla, jos uusi suhde ei toimikaan. Kuuntelenko sydämeni ääntä, vai onko se vain jotain hormonien aiheuttamaa harhaa? Antaakaa viisaita neuvoja...
Olen kihloissa ihanan miehen kanssa. Seurusteltu ollaan 9 vuotta ja omistetaan unelmatalo yhdessä. Lapsia ei ole. Kaikki nämä vuodet ovat olleet ihania. Miehelleni todella olen hänen elämänsä nainen ja kohtelu on sen mukaista :) Vikoja hänessä ei juurikaan ole. Hän on rakastava, huolehtivainen, huumorintajuinen, hänen kanssaan voi käydä syvällisiäkin keskusteluja, ihan ok näköinen ja lisäksi vielä hyvin toimeen tuleva. Kaveripohjalta alettiin silloin seurustella. Hän oli minuun todella rakastunut jo silloin, minä en. Itse en olisi uskonut alussa, että näin kauan tultaisiin yhdessä olemaan, mutta liitto toimikin. Ei tänä aikana olla juuri kertaakaan edes riidelty. En tiedä mistä johtuu, ehkä makuasiat ja luonteet vaan kolahtaa yhteen niin ei tule arjen asioista riitaa, en tiedä. Ei siis varsinaisesti syytä erota, mutta...
Niin rakastuin työkaveriini lopputalven ja kevään aikana. En ole koskaan rakastunut niin totaalisesti, enkä tiedä miten niin pääsi edes tapahtumaan. Tapailimme myös työpaikan ulkopuolella. Hänen kanssaan huumorintaju kohtaa vielä paremmin kuin oman mieheni ja meillä on todella hauskaa. Hän ei ole ulkonäöltään yhtä hyvä "saalis" kuin oma mieheni (itseasiassa hän on huonoimman näköinen (=ylipainoinen)kaikista tapailemistani ja silti niin ihana), eikä hänellä ole rahaakaan. Eikä tietenkään rakkauttakaan minua kohtaan vielä yhtä paljon, koska kaikki on niin alussa. Silti olen todella rakastunut häneen. Toisaalta musiikkimaku ja ruoka tms. eivät niin hyvin meillä sovi yhteen kuin oman mieheni kanssa. Ja luonteet molemmilla aika tuliset. Että voisi tulla arjessa noista ongelmia. Rakastuneena tällaisia ei edes huomaa :)
Ongelman arvaatkin jo: kumpi?
Katkaisin 3kk sitten kaikki välit tähän toiseen mieheen ja olen tosissani yrittänyt unohtaa kaiken ja taistella tätä rakastumisen tunnetta vastaan. En haluaisi pilata hyvää suhdetta. Halusin myös olla rehellinen miehelleni ja kerroin hänelle asiasta. Hänen puoleltaan olemme saaneet välit kuntoon, mutta minä en ole pystynyt unohtamaan... Voiko tosiaan olla etten pysty valitsemaan. Että on muka pakko seurata rakastumisen tunnetta, vaikka se johtaa miehen luokse, joka ei edes ole millään tavalla entistä parempi?
Ja sitten mietin vielä niitä lapsia. Olen siinä iässä, että se olisi kohta ajankohtaista ja talossakin olisi tilaa. Molemmat miehet pitävät lapsista. Tälle uudelle ne ovat ehkä omaanikin tärkeämpiä. Ensimmäistä kertaa minulle tuli vauvakuumekin tämän rakastumisen myötä. Niin jos päätän suhteeni, voi olla että mahdollisuudet saada lapsia menevät samalla, jos uusi suhde ei toimikaan. Kuuntelenko sydämeni ääntä, vai onko se vain jotain hormonien aiheuttamaa harhaa? Antaakaa viisaita neuvoja...
Vastaukset 2
Vanhimmat
tai molemmat miehistä ulkkiksia?Jos ei,väärä palsta....
"Kuuntelenko sydämeni ääntä, vai onko se vain jotain hormonien aiheuttamaa harhaa?"
Kuten varmaan jossain sisimmässäsi tiedätkin, tuo rakastuneen ihmisen "sydämen ääni" ei todellakaan ole mikään erinomainen päätöksentekijä. Se kyllä huutaa kovaa omaa kantaansa, mutta se kanta on usein hyvin epäviisas. Rakastunut ihminen todellakin on jonkintasoisen (onneksi ohimenevän) mielenhäiriön vallassa. Tunteita tulee ja menee, ja aikuinen ihminen kykenee kontrolloimaan käyttäytymistään tunteista huolimatta. Jos näin ei olisi, ei täällä kukaan voisi luottaa keneenkään. Sellaista maailmaako haluat promotoida?
Lisäksi sun täytyy ajatella myös sitä kumppaniasi, jonka kanssa olette olleet yhdessä pitkän aikaa ja toimia vastuullisesti hänen suhteensa. Ei siis mitään salailuja tai muuta hämärää. Sellainen on todella loukkaavaa ja epäkunnioittavaa elämänkumppania kohtaan. Kai tuollainen pitkä suhde jotain merkitsee? Vai haluaisitko itse, että miehesi olisi sellainen tuuliviiri, että hän jättäisi sinut jonkun uuden tuttavuuden vuoksi heti, kun sydän vähän parkaisee? Niin epävarmassa tilanteessa tuskin kukaan haluaa elää.
Kaikkiaan sun tilanne vaikuttaa siltä, että ei se vaihtamalla parane. Nykyinen miehesihän vaikuttaa ihan kelpo tapaukselta. Keskity omaan suhteeseesi, sen vaalimiseen ja kehittämiseen. Kauneinkin puutarha kuihtuu ilman kastelua.