Olen pian 40v nainen ja äitini ote ahdistaa.
Olen perheemme nuorin ja napanuora ei ole väliltämme katkennut. Syitä on monia enkä ala niitä edes erottelemaan nyt.
Totean, että välit äitiini on olleet aina vaikeat. Olin pahassa murros-iässä ja äitini vaihdevuosissa. Ei hyvä yhtälö.
Jouduin jopa lähtemään monen sadan km:n päähän alaikäisenä lukemaan alaa joka nyky termeillä EVVK.
Olen siis tässä pisteessä. Asun paikkakunnalla jossa vanhempanikin asuu.
Nyt on tulossa suuret juhlat.
Ei siinä mitään muuta kun en halua osallistua koko syntymäpäivien järjestelyihin.
En halua olla aina se täällä joka ottaa isän ja äidin roskasangon päälleen, milloin mitäkin. Ei todella kiinnosta heidän esim. seksuaaliongelmat(ketä lasta kiinnostaa????)
Muut sisrarukseni asuvat kauempana. Eivätkä ole joutuneet em. asioiden kohteeksi. Vaan tulevat valmille ruualle yms ja köllöttelevät kuin pahaset siat pahnoissaan.
Kirjaimellisesti.
Jos olisin joku talousihme, asia tuskin haitannee, mutta kun en ole.
Olen se, jolla asiat meni päin puuta ja jouduin turvautumaan vanhempieni talouden tukiin.Irvileuvoille tiedoksi, että omistin suuren osakeyhtiön joka meni -90l konkurssiin ja jonka hallituksin jäseniä vanhempani olivat.
Asia on jo kuitattu osaltani.
Silti tiedän mitä tulevat viikon pitävät sisällään.
En osaa ajaa nurmikkoa oikein( sen oikein ajamisen tekee joko isä tai veli), en osaa kitkeä pensaita, en laittaa karjalanpaistia, en rypyttää perkele piirakoita oikein ,en sanoa sheeeees oikeassa kohtaa, en vetää vatsaani sisään ja olematonta rintaani ulos..ja nämä hampaat. Tupakan turmelemaa saastaa.
Mistäkä tiedän? Äidin 60-vuotis juhlat olivat laatuaan tätä- Eikä mikään ole muuttunut.
Mutta olen vanhentunut ja kaksi murrosikäistä poikaa.
En halua, että sama toistuu syntymäpäivien osalta. En halua kenellekkään sellaisia muistoja mitä viimeksi kävi (omat lapset onneksi pieniä tolloin).
Kertokaa te fiksummat, miten auttaa iäkästä äitiä siivouksen yms. kanssa ennen juhlia?
Äiti on edelleen varsin pirteä ikäisekseen. Ja samat tavat mitä aikoinaan oli meitä lapsia kohtaan, varsinkin minua, jatkuu. Äitini ei todella kärsi vanhuuden höpeyreyttään vaan saattaa vieläkin lyödä minua tuosta noin vaan, jos esim huomautan vaikkapa kohta piloille palaneesta pullasta.
Nyt kun olen siellä siivonnut, tehnyt valmisteluja osaltani niin anteeksi vaan..se lyönti minkä äiti teki..ajattelin hetken että nyt tuo AKKA KUOLEE! Riitti.
Tiedän että minun pitäisi, mutta tarviiko minun enään kestää? Ja miten näytän loukkaamatta sen?
Olen puhunut sisaruksille ja he vaan järjestävät kaliita lahjoja joihin minulla ei ole edes varaa osallistua. Olen se piika, wc-pöntön pesijä johon parempi osaiset voi kultaiset paskansa laskea. Minä--ei toivottu(äiti sen kerran lipsautti)
Ei sääliä, se ei ole tarkoitus vaan neuvoja!
Miten nämä juhlat aikuisena naisena ilman mollaamista ennen ja jälkeen??
Olen perheemme nuorin ja napanuora ei ole väliltämme katkennut. Syitä on monia enkä ala niitä edes erottelemaan nyt.
Totean, että välit äitiini on olleet aina vaikeat. Olin pahassa murros-iässä ja äitini vaihdevuosissa. Ei hyvä yhtälö.
Jouduin jopa lähtemään monen sadan km:n päähän alaikäisenä lukemaan alaa joka nyky termeillä EVVK.
Olen siis tässä pisteessä. Asun paikkakunnalla jossa vanhempanikin asuu.
Nyt on tulossa suuret juhlat.
Ei siinä mitään muuta kun en halua osallistua koko syntymäpäivien järjestelyihin.
En halua olla aina se täällä joka ottaa isän ja äidin roskasangon päälleen, milloin mitäkin. Ei todella kiinnosta heidän esim. seksuaaliongelmat(ketä lasta kiinnostaa????)
Muut sisrarukseni asuvat kauempana. Eivätkä ole joutuneet em. asioiden kohteeksi. Vaan tulevat valmille ruualle yms ja köllöttelevät kuin pahaset siat pahnoissaan.
Kirjaimellisesti.
Jos olisin joku talousihme, asia tuskin haitannee, mutta kun en ole.
Olen se, jolla asiat meni päin puuta ja jouduin turvautumaan vanhempieni talouden tukiin.Irvileuvoille tiedoksi, että omistin suuren osakeyhtiön joka meni -90l konkurssiin ja jonka hallituksin jäseniä vanhempani olivat.
Asia on jo kuitattu osaltani.
Silti tiedän mitä tulevat viikon pitävät sisällään.
En osaa ajaa nurmikkoa oikein( sen oikein ajamisen tekee joko isä tai veli), en osaa kitkeä pensaita, en laittaa karjalanpaistia, en rypyttää perkele piirakoita oikein ,en sanoa sheeeees oikeassa kohtaa, en vetää vatsaani sisään ja olematonta rintaani ulos..ja nämä hampaat. Tupakan turmelemaa saastaa.
Mistäkä tiedän? Äidin 60-vuotis juhlat olivat laatuaan tätä- Eikä mikään ole muuttunut.
Mutta olen vanhentunut ja kaksi murrosikäistä poikaa.
En halua, että sama toistuu syntymäpäivien osalta. En halua kenellekkään sellaisia muistoja mitä viimeksi kävi (omat lapset onneksi pieniä tolloin).
Kertokaa te fiksummat, miten auttaa iäkästä äitiä siivouksen yms. kanssa ennen juhlia?
Äiti on edelleen varsin pirteä ikäisekseen. Ja samat tavat mitä aikoinaan oli meitä lapsia kohtaan, varsinkin minua, jatkuu. Äitini ei todella kärsi vanhuuden höpeyreyttään vaan saattaa vieläkin lyödä minua tuosta noin vaan, jos esim huomautan vaikkapa kohta piloille palaneesta pullasta.
Nyt kun olen siellä siivonnut, tehnyt valmisteluja osaltani niin anteeksi vaan..se lyönti minkä äiti teki..ajattelin hetken että nyt tuo AKKA KUOLEE! Riitti.
Tiedän että minun pitäisi, mutta tarviiko minun enään kestää? Ja miten näytän loukkaamatta sen?
Olen puhunut sisaruksille ja he vaan järjestävät kaliita lahjoja joihin minulla ei ole edes varaa osallistua. Olen se piika, wc-pöntön pesijä johon parempi osaiset voi kultaiset paskansa laskea. Minä--ei toivottu(äiti sen kerran lipsautti)
Ei sääliä, se ei ole tarkoitus vaan neuvoja!
Miten nämä juhlat aikuisena naisena ilman mollaamista ennen ja jälkeen??
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sisarukset hoitavat siivouksen, et sano muuta kuin että et pääse jos joku sattuu kysymään. Sinä voit jättää juhlat väliin ja toimittaa lahjan sekä kortin tai jos menet juhliin niin pysyttele äidistä kaukana ettei nyrkki heilahda tai tule ikävää kommenttia. Vain hetken onnittelu ja muutama sanan vaihto. Ja äkkiä muiden vieraiden kanssa seurusteluun. Ja lähtö ajoissa ettet jää viimeisiksi.. Äläkä suostu ehdotuksiin jos ehdotellaan jotain.
Ei, sun ei pidä kestää enää. Pidä rajat koko ajan. Ja pysyttele kaukana. Sun on suojeltava itsesi ja uskottava itseesi.
Zemppiä!
Ihan samantyylinen kuvio mulla, äidillä lähestyy 70-vuotispäivät ja minä hieman alle 40v.
Äiti (ja isä) odottavat minun (yksin) järjestävän kaiken; siivoan talon, laitan paikat kauniiksi, koristelen, järjestän tuolit, pöydät jne., leivon ja laitan ruuat ja kahvit, tarjoilen, palvelen vieraat ja etsin kukille maljakot, hymyilen, olen ystävällinen ja keskustelen iloisesti kaikkien kanssa, ja äiti saa olla keskipiste juhlassaan...
Ainoa asia noista edellisistä minkä toivon toteutuvan, on se, että äiti saa todellakin olla juhliensa keskipiste. Muut niistä eivät toteudu. Minä kieltäydyin jyrkästi. Nyt olen sitten huono tytär, ainoa lapsi, kuinka kehtaankaan!
Äiti ei voi itse tehdä asialle mitään sairautensa vuoksi joten automaattioletus on, että tytär järjestää. No ei järjestä. Pitopalvelu järjestää vuokratussa juhlatilassa.
Ehdota sinäkin samaa. Jos ei kelpaa, niin voi voi, pitäköön juhlansa niin kuin parhaiten taitaa - ilman sinua!
Sisarusten kalliden lahjojen lisäksi/sijasta ehdota että porukalla maksaisitte ulkopuolisen hoitamaan siivoukset ja pitopalvelusta sekä ateriat, kokkaajat tarjoilijat ja loppusiivous.
Ellei tuo sovi äidillesi, tee kuten tuossa ylempänä jo ehdotettiin, järjestätte julat kodin ulkopuolella.
Ellei kumpikaan ehdotus kelpaa, lähde lastesi kanssa "juhlapäivänä" vaikka Lappiin! Sinun ei todellakaan tarvitse yksin järjestää mitään, olethan jo monta kertaa huomannut ettei mikään kuitenkaan kelpaa. Täydellisen tarpeettomasti vain hankit sydäsurua ja mielipahaa!
Eikä sinun tarvitse olla lattiamatto vaikka vanhempasi tulivatkin taloudellisesti apuun silloin kun sinä sitä eniten tarvitsit.
Kuka tahaansa vanhempi olisi toiminut samoin!
Vanhemmillasi on henkisiä ongelmia, mutta on todella väärin heidän purkaa niitä sinuun. JA sinulta on väärin ottaa sitä vastaan.
Parasta olisi ottaa sekä fyysistä että psyykkistä välimatkaa noihin ihmisiin.
Tuo vanha sanonta - ystävät valitaan, perhettä ei - pitää paikkansa, mutta sen kanssa voi elää kehittämällä välimatkaa.
Ei auta muu kuin katkaista se napanuora. Se satuttaa kumpaakin osapuolta ja ainakin itse tunsin syllisyyttä. Sitä sama syyllisyyttä, jota pikkutytöstä asti on pitänyt aina ja kaikesta tuntea.
Siinä vaiheessa kun mittani tuli täyteen, lopetin kaiken yhteydenpidon. Ei vanhemmuuden nimissä sentään kaikkea voi tai saa tehdä, jossain kulkee raja sen aikuisen lapsen yksityisyydenkin kohdalla. En enää tunne edes syyllisyyttä, koska se on sellaista ylimääräistä 'rojua', jota en halua mukanai kantaa.
laskiämpäri.
Meitä 9 lasta ensin oli vanhin sisko kokoaikainen piika ja sylkykuppi.. Hän pakkasi ja lähti, meni kaksikymmentä viisi vuotta, kunnes taas nähtiin isämme hautajaisissa.
Sitten laskiämpärin osa annettiin minulle. Isän näin neljän vuoden jälkeen arkussa, halusin nähdä. En nähnyt äitiä kahdeksaantoista vuoteen ennen kuolemaansa, en mennyt sitten hautajaisiinkaan.
Nämä roolit ovat niin sisäistettyjä, että toisiksi vanhin sisko soitti hautajaisten jälkeen ja haukkui minut > kun minä en kunnioita Hänen suruaan.
Tämä sisko tuli aina lepäämään kotiin. Minun todella kuului passata silloin häntä, se oli ilmoitus asia kun pyysin muita osallistumaan taloustöihin. Ruokapöydässä istui siskot miehineen lapsineen ja appivanhempineen kuusitoista ruokailijaa parhaimmillaan..
Samoin siskon vanhin poika soitti hautajaisten jälkeen, ilmoittaen etten kunnioittanut äitiäni kun jäin pois hautajaisista. Hän oli lapsi joka tuotiin synnytyslaitokselta minun hoidettavaksi oli äidin korvike 5 vuotiaseen asti sitten lähdin.
Äiti salli ja vaati minua alistumaan isän kaltoin kohteluun / ahdisteluun / sukupuoli elimen esittelyn katsomiseen jo alle kouluikäisenä, jota oli koko lapsuuteni/ nuoruuteni monessa muodossa, kunnes pakkasin ja lähdin.
Lapsuuteni saldo > ei ikinä parisuhdetta, eikä yhtään miestä.
Äidiksi halusin, ja olen kahden nyt aikuisen äiti. Kumma kyllä en osannut valita kuin isäni kaltaisen kaltoin kohtelijan puolisokseni. Vaikka asian huomasin kestin kunnes sain toisen lapsen, sitten nosti miehen ulos.
Olen siis elänyt ilman vanhempiani, eikä huomattavaa puutosta ole, koska tiesin etten jää mitään paitsi.
Omaisuus oli annettu pojille jo kuusitoista vuotta ennen isän kuolemaa. Veljet olivat silloin 4 ja 19 vuotiaita. Tosin tyttöjen tietoon tämä tuli vasta viimeisessä perun kirjoituksessa kun antaminen oli tapahtunut 35v. sitten...
Aino mistä olen pahoillani on vahva ja rankka kasvatus, joka sulki henkisen minäni pois uskosta ja halusta parisuhteeseen.
Koko nuoruuteni jo lapsuuteni koin inhon puistatusta, jos joku mies edes katsoi minua. Imelät äiti-ihmiset herättävät huvitusta, usko esitykseen puuttuu.
Vuosia koin olevani sairas. Siskot ilmoittivat niin olevan kun en tullut äidiksi kaksikympisenä niin kuin suvussa on tapana.
Sain lapseni 27v. ja 30 v. ne ovat tehtyjä ja työn tulosta, esikoista tehtiin 3kk kuopusta 7kk ja ilmoitin sukulaisille nyt meillä tehdään lasta.
Vanhemmilleni tehdyt lapset joiden teko ilmoitettiin etukäteen oli kovapaikka. Siskojen pakkonaimiset muuttuivat myös tahallaan tehdyksi.
Jokainen voi elämäänsä päättää vain omasta lähtökohdastaan.
En koskaan saanut arvoa tai kiitosta, kohtelu oli alentavaa ja halveksivaa, myös sisarilta. Suku sutena juoskoon.
"Tiedän että minun pitäisi, mutta tarviiko minun enään kestää? Ja miten näytän loukkaamatta sen?"
Kerro minulle, miksi sinun pitäisi kestää? Mikä laki maailmassa määrää sinun, aikuisen ihmisen olemaan äitisi kynnysmatto, ja ottamaan vielä nyrkistä, jollet häntä miellytä? Koska sinulle pitäisi jo nyt olla päivänselvää, että mitä tahansa teetkin, se ei tule hänelle kelpaamaan. Koska olet, niinkuin sen äitisikin on lipsauttanut, ei-toivottu. Tämä ei-toivottuna oleminen ei ole kuitenkaan sinun ongelmasi, vaan se on yksin vanhempiesi ongelma. Äitisi ei pidä sinua aikuisena ollenkaan, koska turvautuu lyömiseen. Läsäytäpä joskus takaisin poskelle, ja kysy sitten, miltä tuntui?
Ja sitten tämä asioista sanominen loukkaamatta. Kuinka monet kerrat äitisi on sinua loukannut? Varmaan lukemattomia. Miksi edes mietit moisia? Riittää, kun sanot rauhallisesti ja malttiasi menettämättä kylmästi, miltä sinusta on tuntunut kaikki nämä vuodet, ja että nyt se on loppu. Ellei aikuismaista käytöstä ala löytyä, se on heippa. Jos äitisi siitä loukkaantuu, sekin on hänen ongelmansa, koska se mitä sanot on pelkkä totuus.
Mitä juhliin tulee, ne voi aina antaa jonkun ulkopuolisen tahon järjestettäväksi. Voit aivan mainiosti sanoa, että koska sinun tekemäsi ei ole koskaan riittävän hyvä, tehköön joku ulkopuolinen. Säästyt monelta murheelta. Tai ainahan ne paremmin osaavat sisarukset voivat ottaa homman hoitoonsa. Kauempana asuminen ei ole heiltä mikään muu kuin tekosyy.
Siitä on vain turhaa vaivaa.
En ymmärrä vanhempia, jotka eivät enää itse pysty järjestämään juhliaan haluavat suuret juhlat. Pidän sitä hyvin itsekkäänä toimintana. Tämän ikäisillä ihmisillä on yleensä lapset, joilla työ ja perhe ja omat kiireet. Perheen kesken voi kahvitella ilman suursiivousta!
Olen sinua vähän vanhempi ja äitini myös äitiäsi hiukan vanhempi. En ole tehnyt konkurssia mutta monta kertaa elämässäni olen ollut rahapulassa ja äiti on antanut rahaa, joskus oikein tyrkyttänyt koska se on ollut minulle nöyryyttävä kokemus. Olin kiltti lapsena mutta murrosikäisenä kapinoin, oli paha olla ja jonkin verran koulukiusaamista jouduin kokemaan. Kasvatus oli ankaraa, olisi pitänyt vaan totella ja olla hiljainen ja huomaamaton. Murrosikääni ei vanhemmat hyväksyneet ja jouduin lähtemään kotoa peruskoulun jälkeen muualle opiskelemaan vaikka olisin halunnut vielä olla edes vuoden kotona, vanhemmat eivät tätä halunneet.
En jaksa selitellä syitä, mutta välini eivät ole koskaan olleet hyvät vanhempiin ja olin aina pahalla tuulella kun soiteltiin ja tosi paha olo oli jos menin siellä käymään. Matka on pitkä entiseen kotiin ja vanhemmat eivät enää matkustele. En minäkään, en ole edes pitänyt yhteyttä enää muuta kuin merkkipäivinä saatan jotain lähettää. Minä en yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä, jos he soittavat niin keskustelen kyllä. Mutta kun mitään asioita ei koskaan saanut selvittää vaan anteeksianto piti tapahtua kuin napinpainalluksella niin kaikenlaiset selvittämättömät asiat jää kaivelemaan. Olen todennut että välimatka ja mahdollisimman vähäinen yhteydenpito sopii minulle. Haluaisin selvittää jotakin vanhoja asioita mutta itse en aio tehdä aloitetta ja tuskin sitä heidänkään puolelta tulee. Heidän mielestä vanhempiaan ei saa arvostella (mutta lasta kyllä voi). Itse he eivät omasta mielestään omia vanhempiaan arvostele, mutta mieleeni nousee muutama esimerkki heidän käyttäytymisestä joka kyllä viittaa vahvasti "sanattomaan arvosteluun" tai katkeruuteen heidän omia vanhempiaan kohtaan.
Sinulle sanoisin että et ole mikään piika etkä kynnysmatto ja NYT on sinun aika alkaa elää omaa elämää. Mieti miten kerrot äidillesi että hänen käyttäytymisensä sinua kohtaan saa luvan muuttua ja että entinen tyyli ei enää toimi. Kirjoita vaikka kirje jos tuntuu siltä että et saa suunvuoroa tai että puheenvuoro muuttuu riidaksi. Joka tapauksessa tee loppu tuosta alistamisestasi! Ei sinun tarvitse sovitaa sitä syntiä jos oletkin ei-toivottu! Loppujen lopuksi kuka meistä ihmisistä voi mennä takuuseen siitä miten toivottu itse on ollut? Olet yhtä arvokas ihminen kuin kuka muu tahansa ja sinulla on oikeus tehdä oman elämäsi päätökset. Voisitko mennä jonkun luotettavan ihmisen kanssa keskustelemaan näistä asioista? Terapiaan tai sielunhoitoon tms. Joskus asiat vielä suurenevat kun niitä vaan miettii omassa päässään. Joku puolueeton vaitiolovelvollinen ihminen olisi hyvä kuuntelija. Mutta älä suostu enää äitisi palvelijaksi. Pitopalvelu voi pitää juhlat ja siivousfirmat ottavat mielellään uusia asiakkaita.
Oletko lukenut Ira Heilveilin kirjaa "Sukulaissuhteet solmussa?". Siinä on aika mielenkiintoisia asioita, suosittelen.