Mitenkäs teillä muilla perheellisillä kirjoittelijoilla, kuinka puolisonne suhtautuu harrastukseenne? Ihan sillä kyselen, kun itse törmään jatkuvasti siihen, ettei harrastustani kauheasti arvosteta eikä sen vaatimaa työtä ymmärretä pätkääkään.
Itselläni on parin vuoden projektina ollut tarinan kirjoittaminen siinä vaiheessa, että tietyt ongelmakohdat ovat nyt ylitetty ja tarina on päässäni valmis, mutta mies ei käsitä sitä ollenkaan, ettei se kirjoittaminen ole vain sitä, että aletaan paukuttaa sanoja ja siinä välissä keitellään muksuille aamupuurot ja vaihdetaan vaipat. Ei ainakaan minun kohdallani, koska haluan paitsi tehdä kunnolla taustatyön (historiaan sijoittuva tarina) ja haluan löytää monenlaisia ulottuvuuksia tekstiin. Ja kun sitten tulee niitä pattitilanteita, jolloi tarina ei etene luontevasti, niin pikkasen häiritsee se, kun olen itkun kanssa yrittänyt löytää pari tuntia ratkaisua ja sitten toinen tulee kysymään "no paljonko on vielä jäljellä", joo onhan sitä, edelleen se 35 tuhatta sanaa.
Tai sitten kun tulee ihan "bling" se multi-idea, joka on saatava heti sijoitettua sinne tarinaan, haluaisi antautua sille täydellisesti, pennut pyörii jaloissa, mies makaa sohvalla ja siinä sitten itsekin hermostuu, koska se idea on ihan just karkaamassa, tunne, jonka juuri saavutit ja jonka haluaisit kirjoittaa ylös ennen sen haihtumista... ja kuulet mieheltäsi sanat "mitä sinä muka nyt taas yrität"...
En ole enää edes puhunut miehelleni, että edelleen kirjoitan sitä samaa tarinaa, jota hehkutin jo vuosi sitten. Eipä se ymmärtäisi kuitenkaan, että sen kirjoittaminen voi viedä näinkin kauan. Ja tulee vielä viemäänkin, kun on mahdollisuus kirjoittaa kunnollista tekstiä n. sivu viikossa, jos sitäkään. Aika lannistavaa, ja vituttavaakin.
Ja ai kauheeta, jos joskus saisin käsikirjoituksen valmiiksi. En ikinä voisi kertoa miehelleni, että lähetinpäs sen kustantamoon luettavaksi, koska sitten alkaisi se viikottainen kysely "joko sieltä kuului jotain", joka saisi ivallisen sävyn viimeistään kuukauden odottelun jälkeen.
Voi tätä turhautumista.
Perheelliset kirjoittelijat
25
460
Vastaukset
- Joore
Todella tuttu tilanne. Vaimoni ei ymmärrä kirjoittamisharrastustani lainkaan. Siksi olen ryhtynyt kirjoittamaan salaa, koska en halua riidellä asiassa. Kun hän on pois, niin pystyn keskittymään kirjoittamiseen.
- mie--
Pukkaa tollanen ukko mäkeen. Elä viikot lasten kanssa ja kirjoita viikonloput ukon hoitaessa muksuja. Ikkään et tuollaiselta mieheltä arvostusta kirjoittamisellesi saa. Vaikuttaa tyypiltä, jolle vain raha ja maine merkitsevät. Ja kirjoittamisella saa harvoin kumpaakaan.
- BTDT
Nuorinkin lapsista on jo kouluikäinen joten lastenhoidollisia probleemeja ei ole. Mies ei lue fiktiota ollenkaan, siis minkäänlaista. Sanoi kerran kun oltiin juotu pikkuisen viiniä yhdessä että voi kun osaisin arvostaa tota mitä sä teet mutta kun en ole kirjaihmisiä. Vastasin että parasta arvostamista on kun annat työrauhan ja se puoli toimii kyllä.
Minä olen ilmeisesti onnekas, koska aviomieheni paitsi ymmärtää kirjoittamistani, myös on aina se, jolle tuon kaikki ongelmani kirjoittaessa ja ratkaisen ne yhdessä hänen kanssaan. Samoin isäni ja isoisäni tukevat kirjoitusuraani innoissaan, mutta äitini on sitten taas yksi näistä, jotka eivät ymmärrä kirjoittamista ja sen vaatimaa työtä.
Ennen kuin tapasin aviomieheni, tapasin kertoa ongelmistani ystävälle, joka kyseli minulta paljon yksityiskohtia ja oli selvästi utelias. Se auttoi minua aina eteenpäin ja koin tekeväni jotakin, jota arvostetaan. Yksin kirjoittaminen on todella raskasta.- kannustaa,
toisaalta sanoa pamautti, kun tiesustelin, uskooko hän, että vielä kirjoitan bestsellerin: "Et kirjoita!" Ei hän yrittänyt mitätöidä, sanoi vain rehellisen mielipiteensä, johon oli päätynyt 'laskelmiensa' avulla :)
Aion näyttää hänelle!
Toisaalta hän kirjoittaa itsekin hyvin. Kirjamakumme vaan ovat aivan erilaiset. Minä kirjoitan ihmissuhteista, hän lukee vain toimintakertomuksia ja tiedefantasiaa. Uskoisin, että jos hän alkaisi kanssasi miettiä tarinoideni juonia, hänellä voisi olla hyvin rakentavia ideoita.
Ei keskeneräisistä kirjoistaan kannata paljon puhua toisten kanssa. he joko vähättelevät tai sitten ylistävät liikaa. Kumpikaan ei ole hyväksi.
- Voi ahdistus
Kiitos kaikille vastanneille, eräs teistä osui nappiin siinä, että mieheni arvostaa rahaa ja menestystä... ja kyllä, on käynyt mielessä, että pistäisi äijän menemäänkin...
Eilenkin nuorimmaisen päiväuniaikaan rupesin kirjoittamaan, tosi hyvä fiilis ja muuta, kunnes sohvalta alkoi kuulua narinaa... "eikö meidän pitänyt niitä ikkunoita ruveta pesemään...", niin kuin sitä olisi ikinä ennen moinen kiinnostanut. Jotenkin tuntuu, että se on mustasukkainen sille, että minä kirjoitan. Ehkäpä siksi, että suhtaudun siihen intohimoisesti, kun taas suhteestamme on intohimo kuollut jo aikoja sitten.
Vittula, ja minähän kirjoitan tuon aloittamani tekeleen loppuun, vaikka sitä ei koskaan missään julkaistaisikaan JA vaikka se johtaisi avioeroon. Saapipahan vaikka lapsenlapset ihmetellä sitä sitten joskus.
Kun jaksaisi, niin rupeaisin öisin kirjoittamaan... mutta perheellisenä se ei oikein toimi.- Ei helppoa
Aloitin aikanaan kirjoittamisharrastamisen ja kerroin puolisolleni siitä innolla, hän oli innoissaan asiasta siihen asti, kun kirjoitin vain kertomuksia, novelleja ja jotakin runontapaista räpellystä. So far so good.
Kun sain ensimmäiseen romaanin idean, alkoi vaimo tummua. Aiemman "taitais olla kiva kirjoittaa joku juttu" -heittoni olivat saaneet positiiviset pusut ja kannustukset "hei, kivaa - kirjoita vaan", muuttuivat vihamielisyydeksi, kun aloin järjestelmällisesti nousta aikaisin aamulla ennen muuta perhettä kirjoittamaan romaanin kässäriä.
"Eikö sulla ole parempaa tekemistä", "Miks kukaan virkatyössä käyvä uhraa aikaansa tohon" eivät innostaneet, mutta eivät lannistaneet. Aiemmin olin innolla näyttänyt töitäni puolisolle, enää en. Eikä hän halunnut nähdäkään. Jauhoi vain vuoden ajan samaa myllyä "Koska se on valmis" ja "Kuinka monta aamua mä joudun kärsimään sun heräämisestä" tai "Aiotko pilata loma-aamutkin kirjoittamiseen".
Aikanaan kirjan käsikirjoituksen 1. versio oli valmis ja teki mieleni näyttää työtä vaimolle, mutta hänen kylmäkiskoisuutensa ei miellyttänyt. Olisin mielelläni halunnut kuulla rakastamani ihmisen mielipiteen, keskustella tekstistä siinä missä keskustelemme muista taiteista (kirjallisuudesta hänellä ei enää ollut mielipidettä) tai tieteestä.
Annoin asian olla. Kirjoitin vielä kaksi uutta versiota ja lähetin sitten käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, kun olin luettanut tekstin muuan kirjailijatuttavalla palkkiota vastaan. Palaute inspiroi, tein joitakin korjauksia ja jäin odottamaan. En puhunut koko jutusta vaimolle, mutta en myös jaksanut aloittaa uutta urakkaa, joten hän arvasi, että juttu oli valmis, koska en enää herännyt 6 aamuna viikossa kirjoittamaan. Ainakin hän oli iloisempi.
Uusi helvetti alkoi sitten kustantajan löytyessä... mutta olin liian innoissani ja riemuissani, että olisin jaksanut välittää. Keskityin vain uuden kirjan suunnitteluun, kirjan julkkareihin, kiertueisiin ja kritiikkeihin. Vaimo toki luki kirjan, mutta palaute oli "parempi kuin kuvittelin", "ehkä näillä rahoilla saisi saunan katon uusittua", mutta itse kirjailijuudestani ei koskaan ole puhuttu. Häntä selvästikin nolottaa aihe kutsuilla, työkavereiden kanssa jne. joten meillä on sanomaton sopimus, ettemme aiheesta puhu.
Miltä se tuntuu? Ei helpolta, ei vaikealta. Olen kai sopeutunut. Avioliitto on kompromisseja. Tässäkin asiassa. Mutta tuntemuksenne ovat hyvin tuttuja. Neuvoni onkin: älkää välittäkö muusta kuin sanoista näytöllä. - Voi ahdistus
Ei helppoa kirjoitti:
Aloitin aikanaan kirjoittamisharrastamisen ja kerroin puolisolleni siitä innolla, hän oli innoissaan asiasta siihen asti, kun kirjoitin vain kertomuksia, novelleja ja jotakin runontapaista räpellystä. So far so good.
Kun sain ensimmäiseen romaanin idean, alkoi vaimo tummua. Aiemman "taitais olla kiva kirjoittaa joku juttu" -heittoni olivat saaneet positiiviset pusut ja kannustukset "hei, kivaa - kirjoita vaan", muuttuivat vihamielisyydeksi, kun aloin järjestelmällisesti nousta aikaisin aamulla ennen muuta perhettä kirjoittamaan romaanin kässäriä.
"Eikö sulla ole parempaa tekemistä", "Miks kukaan virkatyössä käyvä uhraa aikaansa tohon" eivät innostaneet, mutta eivät lannistaneet. Aiemmin olin innolla näyttänyt töitäni puolisolle, enää en. Eikä hän halunnut nähdäkään. Jauhoi vain vuoden ajan samaa myllyä "Koska se on valmis" ja "Kuinka monta aamua mä joudun kärsimään sun heräämisestä" tai "Aiotko pilata loma-aamutkin kirjoittamiseen".
Aikanaan kirjan käsikirjoituksen 1. versio oli valmis ja teki mieleni näyttää työtä vaimolle, mutta hänen kylmäkiskoisuutensa ei miellyttänyt. Olisin mielelläni halunnut kuulla rakastamani ihmisen mielipiteen, keskustella tekstistä siinä missä keskustelemme muista taiteista (kirjallisuudesta hänellä ei enää ollut mielipidettä) tai tieteestä.
Annoin asian olla. Kirjoitin vielä kaksi uutta versiota ja lähetin sitten käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, kun olin luettanut tekstin muuan kirjailijatuttavalla palkkiota vastaan. Palaute inspiroi, tein joitakin korjauksia ja jäin odottamaan. En puhunut koko jutusta vaimolle, mutta en myös jaksanut aloittaa uutta urakkaa, joten hän arvasi, että juttu oli valmis, koska en enää herännyt 6 aamuna viikossa kirjoittamaan. Ainakin hän oli iloisempi.
Uusi helvetti alkoi sitten kustantajan löytyessä... mutta olin liian innoissani ja riemuissani, että olisin jaksanut välittää. Keskityin vain uuden kirjan suunnitteluun, kirjan julkkareihin, kiertueisiin ja kritiikkeihin. Vaimo toki luki kirjan, mutta palaute oli "parempi kuin kuvittelin", "ehkä näillä rahoilla saisi saunan katon uusittua", mutta itse kirjailijuudestani ei koskaan ole puhuttu. Häntä selvästikin nolottaa aihe kutsuilla, työkavereiden kanssa jne. joten meillä on sanomaton sopimus, ettemme aiheesta puhu.
Miltä se tuntuu? Ei helpolta, ei vaikealta. Olen kai sopeutunut. Avioliitto on kompromisseja. Tässäkin asiassa. Mutta tuntemuksenne ovat hyvin tuttuja. Neuvoni onkin: älkää välittäkö muusta kuin sanoista näytöllä.Meillä taas mies alkuun, kun kerroin hänelle kirjani ideasta, toitotti kissanristiäisissä kaikille "vaimo se meinasi ruveta kirjailijaksi, hän kirjoittaa kirjaa", ja ehkäpä juuri siksi hän pettyi minuun... kolmea kuukautta myöhemmin se vaimon tekele ei keikkunut myyntilistojen kärjessä, kun eihän se hitsiläinen ollut edes valmis. Ei edelleenkään ole.
Enkä itsekään tykkää toitottaa siitä, että kirjoitan. Minusta olisi tosi kiusallista alkaa leikkimään jotain "kirjailijaa", vaikka ehkäpä pitäisi jotta tuo äijä jotenkin tajuaisi, että vakavissaan tässä liikkeellä ollaan. Täytyisiköhän ostaa baskeri, maata viiltävä kaulahuivi ja ruveta kirjoittelemaan mahdollisimman kovaäänisellä Imperialilla (vai mitä se Waltari suositteli?)... plaah.
Todella helpottavaa lukea teidän kaikkien vastauksianne, ja varsinkin, kun samojen ongelmien kanssa on paininut myös sellaiset henkilöt, jotka ovat saaneet julkaistua ihan oikeasti jotain. KIITOS! Olette valaneet minuun uskoa.
Minulle tuo kirjoittaminen on henki ja elämä, kotiäitinä tavallaan viimeinen kosketus sivistykseen ja muistutus siitä, että minullakin on aivot, henki ja elämä.
Niin ja viime päivinä olen keksinyt uusia keinoja luoda tarinaani. Pienen muistivihkoni sijaan pidän koko ajan kotona ulottuvilla isoa vihkoa, johon kirjoitan sillä aivomyrskysekunnilla vaikka kaksi aukeamaan tekstiä, kun sitä alkaa tulla. Yleensä kun ne parhaat ideat tulevat imuroidessa/pyykkiä viikatessa/ beibiä syöttäessä...
- chocol@te
Kiinnostavia kokemuksia ihmisillä. Etenkin ihmetyttää viimeisimmän kirjoittajan vaimon latteat kommentit, vaikka kirja saatiin julkaistuakin.. o_O
Meillä mieheni ei lannista minua, mutta eipä juuri kannustakaan, eikä hänen kanssaan voi puhua kirjallisuudesta. Hän on siis tällainen tyyppi, joka ei muuta lue kuin Aku Ankkaa. En myöskään usko että hän ymmärtää, millaista luova työ on.. Mutta kuitenkin hän antaa minulle TILAA kirjoittaa ja muutenkin elää.. Kirjoitan vain silloin, kun olen yksin kotona (ihan senkin takia, että meillä on pieni kämppä).
Sama homma on muuten myös parhaan ystäväni kanssa. Hänkään ei lue mitään eikä tajua mitään varsinkaan kirjoittamastani genrestä. No, hän yrittää joskus kannustaa minua: "mä kyllä uskon, että saat vielä julkaistua"..
Eli periaatteessa kukaan ei lannista eikä tule urputtamaan, että mitä mä kirjoitan... Mutta toisaalta kukaan ei myöskään kysele eikä keskustele asiasta kanssani, varmaankaan eivät osaa puhua eivätkä tiedä, mitä sanoisivat...- chocol@te
Niin, minulla on kyllä yksi kaveri, joka ymmärtää kirjoittamista ja on lukenut tekstejäni ym. Mutta hän taas on sellainen, ettei oikein kommentoi muuten kuin kehumalla.. Joten siihen menee hermot.
Hmm, kirjoittaminen vaan on yksinäinen urakka..;) - Punakynäinen siili
chocol@te kirjoitti:
Niin, minulla on kyllä yksi kaveri, joka ymmärtää kirjoittamista ja on lukenut tekstejäni ym. Mutta hän taas on sellainen, ettei oikein kommentoi muuten kuin kehumalla.. Joten siihen menee hermot.
Hmm, kirjoittaminen vaan on yksinäinen urakka..;)Kun mä kirjoitin, niin mies kannusti.
Hän on koko yhdessäolo aikamme sanonut, että kirjoita, kun osaat.
Toki tuli hetkiä, jolloin mieskään ei jaksanut olla innostunut, kun minä hermoilin ja kirjoitin ja hermoilin, eikä päähäni mahtunut muuta.
Kirjoittaminen vei minut pois.
En ollut kenellekään läsnä.
Se oli myös pakokeino.
Miheni oli myös korvaamaton apu esilukijajana ja kriitikkona.
Rehellinen ja suora.
Olin 1,5 kk lomalla kirjoittamiseni takia töistä.
Lapset välistä vastustivat äidin jatkuaa koneella oloa, mutta nykyisin ne kyselee, että onko kustantamosta tullut postia?
Mun lapset on jo yli 10 kaikki, joten ne ymmärtävät puhetta
Lupasin niille, että pidän taukoa kunhan saa tekstini lähetettyä. - OMD-fani
Punakynäinen siili kirjoitti:
Kun mä kirjoitin, niin mies kannusti.
Hän on koko yhdessäolo aikamme sanonut, että kirjoita, kun osaat.
Toki tuli hetkiä, jolloin mieskään ei jaksanut olla innostunut, kun minä hermoilin ja kirjoitin ja hermoilin, eikä päähäni mahtunut muuta.
Kirjoittaminen vei minut pois.
En ollut kenellekään läsnä.
Se oli myös pakokeino.
Miheni oli myös korvaamaton apu esilukijajana ja kriitikkona.
Rehellinen ja suora.
Olin 1,5 kk lomalla kirjoittamiseni takia töistä.
Lapset välistä vastustivat äidin jatkuaa koneella oloa, mutta nykyisin ne kyselee, että onko kustantamosta tullut postia?
Mun lapset on jo yli 10 kaikki, joten ne ymmärtävät puhetta
Lupasin niille, että pidän taukoa kunhan saa tekstini lähetettyä.on varmasti yhtä monta kuin kirjailijanalkua.
Omalla kohdallani ei tulisi mielenkään ilmoitella miehelleni, että kirjoitan kirjaa. Luulee mitä luulee, hällä väliä. Hän on innokas dataaja ja uskonee, että itsekin surffailen netissä.
Aikanaan kirjoitin juttuja, joita julkaistiin taidelehdissä ja hän luki niitä innoissaan. Mutta syynä oli kai seurustelun alku, kun kirjoittaminen muuttui "vakavammaksi" ja halusin kirjailijaksi, suhtautuminen muuttui pelästyneeksi. Minua ei erityisemmin toisen pelkotilat kiinnosta, ei silloin kun kyseessä on toisen luovuuden tukahduttaminen...
Joten jatkoin kirjoittamista salaa ja ajattelin, että ukko saa kyllä ihan itse selvittää omat pelkonsa, syyt niiden takana. Huono itsetunto, joka ilmenee ylikorostuneena alemmuustuntoisena "ymmärryksenä" toista kohtaan - hoh-hoijaa. Ja lopulta oli pakko tunnustaa, että jotakin oli tapahtunut julkaisurintamalla, kun sain kustantamolta puheluita vastaajaamme.
Sitten alkoi suuren ymmärtämisen ja innon aika, mutta sekin lopahti, kun hän tajusi, etten aio lopettaa harrastamista, vaan viedä sitä pidemmälle ja ammattimaisempaan suuntaan. Haastattelujen suhteen hän on aina neuro, mutta ei huolta, en koskaan tuosta suuresta "taustatuesta" missään mainitse.
Lapset ovat pieniä, eivät ymmärrä koko kirjailijan käsitettä - vielä.
Kirjoittaminen vaatii aikaa. Tilan haltuunottoa. Kuten Virginia Woolf sen aikanaan ilmaisi... ei ole aina helppoa ottaa omaa tilaa haltuunsa. Mutta se on tehtävä. Muuta tietä ei ole. Ainakaan minulla.
Rakastan miestäni, arvostan hänen persoonassaan tiettyjä ominaisuuksia, mutta hän kuuluu näihin miestyyppeihin, jotka eivät ymmärrä taiteen teosta helvetin vertaakaan ja jotka arvioivat enemmän määrämittarilla, ei laatumittarilla. Onko ihme, että lisurikin oli määrällisen tutkimuksen puolelta?
Tietysti olisi mukavaa saada ymmärrystä, mutta en jaksa sitä odottaa. Joidenkin kollegoiden puolisot ovat juuri edellisen viestin kirjoittajan puolison kaltaisia, kriitikoita ja ehkä jopa sponsoreita. Sellainen totta kai aiheuttaa itsessäni kateuden pistoksen.
Omani totesi kerran, että jos jään apurahavapaalle, hän ei aio maksaa mitään lisää. Mitä siihen sanoa? Piruilin, että tee nyt kiltisti se väitöskirjasi loppuun ja katsellaan sitten. Toisinaan naiskirjailijoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kylmä suhtautuminen tai antaa kaviota. Onhan sekin yksi vaihtoehto. Kirjailijan työ voi olla hyvinkin yksinäistä työtä. Se on vain hyväksyttävä. - pink bubble
OMD-fani kirjoitti:
on varmasti yhtä monta kuin kirjailijanalkua.
Omalla kohdallani ei tulisi mielenkään ilmoitella miehelleni, että kirjoitan kirjaa. Luulee mitä luulee, hällä väliä. Hän on innokas dataaja ja uskonee, että itsekin surffailen netissä.
Aikanaan kirjoitin juttuja, joita julkaistiin taidelehdissä ja hän luki niitä innoissaan. Mutta syynä oli kai seurustelun alku, kun kirjoittaminen muuttui "vakavammaksi" ja halusin kirjailijaksi, suhtautuminen muuttui pelästyneeksi. Minua ei erityisemmin toisen pelkotilat kiinnosta, ei silloin kun kyseessä on toisen luovuuden tukahduttaminen...
Joten jatkoin kirjoittamista salaa ja ajattelin, että ukko saa kyllä ihan itse selvittää omat pelkonsa, syyt niiden takana. Huono itsetunto, joka ilmenee ylikorostuneena alemmuustuntoisena "ymmärryksenä" toista kohtaan - hoh-hoijaa. Ja lopulta oli pakko tunnustaa, että jotakin oli tapahtunut julkaisurintamalla, kun sain kustantamolta puheluita vastaajaamme.
Sitten alkoi suuren ymmärtämisen ja innon aika, mutta sekin lopahti, kun hän tajusi, etten aio lopettaa harrastamista, vaan viedä sitä pidemmälle ja ammattimaisempaan suuntaan. Haastattelujen suhteen hän on aina neuro, mutta ei huolta, en koskaan tuosta suuresta "taustatuesta" missään mainitse.
Lapset ovat pieniä, eivät ymmärrä koko kirjailijan käsitettä - vielä.
Kirjoittaminen vaatii aikaa. Tilan haltuunottoa. Kuten Virginia Woolf sen aikanaan ilmaisi... ei ole aina helppoa ottaa omaa tilaa haltuunsa. Mutta se on tehtävä. Muuta tietä ei ole. Ainakaan minulla.
Rakastan miestäni, arvostan hänen persoonassaan tiettyjä ominaisuuksia, mutta hän kuuluu näihin miestyyppeihin, jotka eivät ymmärrä taiteen teosta helvetin vertaakaan ja jotka arvioivat enemmän määrämittarilla, ei laatumittarilla. Onko ihme, että lisurikin oli määrällisen tutkimuksen puolelta?
Tietysti olisi mukavaa saada ymmärrystä, mutta en jaksa sitä odottaa. Joidenkin kollegoiden puolisot ovat juuri edellisen viestin kirjoittajan puolison kaltaisia, kriitikoita ja ehkä jopa sponsoreita. Sellainen totta kai aiheuttaa itsessäni kateuden pistoksen.
Omani totesi kerran, että jos jään apurahavapaalle, hän ei aio maksaa mitään lisää. Mitä siihen sanoa? Piruilin, että tee nyt kiltisti se väitöskirjasi loppuun ja katsellaan sitten. Toisinaan naiskirjailijoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa kylmä suhtautuminen tai antaa kaviota. Onhan sekin yksi vaihtoehto. Kirjailijan työ voi olla hyvinkin yksinäistä työtä. Se on vain hyväksyttävä.Kyllähän se kertoo suhteen tilasta miten puoliso suhtautuu. Vähin mitä voisi vaatia on arvostus sitä kohtaan mitä toinen tekee, vaikkei tajuaisi pätkääkään. Itse en kyllä välitä yhtään mitä mieltä siippa on. Tosin hän ei ole mitenkään negatiivinen jos ei nyt kauheasti kannustakaan. Samoin suhtautuu kuin minä hänen juoksuharrastukseensa.
Jos toinen rupeaisi osoittamaan mieltä tai sabotoimaan, saisi kyllä lähteä, koska se kertoo muustakin, eikä kompromisseja voi tehdä loputtomiin. - vihaa kirjojani
pink bubble kirjoitti:
Kyllähän se kertoo suhteen tilasta miten puoliso suhtautuu. Vähin mitä voisi vaatia on arvostus sitä kohtaan mitä toinen tekee, vaikkei tajuaisi pätkääkään. Itse en kyllä välitä yhtään mitä mieltä siippa on. Tosin hän ei ole mitenkään negatiivinen jos ei nyt kauheasti kannustakaan. Samoin suhtautuu kuin minä hänen juoksuharrastukseensa.
Jos toinen rupeaisi osoittamaan mieltä tai sabotoimaan, saisi kyllä lähteä, koska se kertoo muustakin, eikä kompromisseja voi tehdä loputtomiin.Kun aloin kirjoittamaan, sanoi mieheni että se on "pientä puuhastelua!!!".Nyt, useita kirjoja myöhemmin hän on sitä mieltä, että se on hyödytöntä, koska talo räjähtää ympärillä, kun en ehdi siivota.Siivoaminen olisi kuulemma tärkeämpää...mieheni vihaa kirjojani koska meillä on kuulemma sen takia välillä sotkuista.Ratkaisimme asian palkkaamalla siivoojan, koska mies ei itse siivoa milloinkaan.Ikävää on kun siirtää asenteensa lapsimme. Lapset kyllä hoidan ja he menevät aina ensin, kirjoittamisen edelle.
Hyvä että Suomi sentään arvostaa.Olen täällä siksi, että tunnen mieheni takia yhä olevani kirjailijanalku...
Mies vihaa kuviani lehdessä, työkaverikin kun kuulemma sanoi että "vaimosi katsoo minua joka aamu silmiin", telkkarista tuhosi tallenteeni itsestäni. Alan olla siinä pisteessä, että lopetan ja vaihdan valokuvaukseen, huoh, lahjat menevät hukkaan kun ei kotona arvosteta. Ne sukulaiset, jotka suuresti arvostivat kuolivat vähäisin väliajoin mutta onneksi näkivät menestykseni. - miestä
vihaa kirjojani kirjoitti:
Kun aloin kirjoittamaan, sanoi mieheni että se on "pientä puuhastelua!!!".Nyt, useita kirjoja myöhemmin hän on sitä mieltä, että se on hyödytöntä, koska talo räjähtää ympärillä, kun en ehdi siivota.Siivoaminen olisi kuulemma tärkeämpää...mieheni vihaa kirjojani koska meillä on kuulemma sen takia välillä sotkuista.Ratkaisimme asian palkkaamalla siivoojan, koska mies ei itse siivoa milloinkaan.Ikävää on kun siirtää asenteensa lapsimme. Lapset kyllä hoidan ja he menevät aina ensin, kirjoittamisen edelle.
Hyvä että Suomi sentään arvostaa.Olen täällä siksi, että tunnen mieheni takia yhä olevani kirjailijanalku...
Mies vihaa kuviani lehdessä, työkaverikin kun kuulemma sanoi että "vaimosi katsoo minua joka aamu silmiin", telkkarista tuhosi tallenteeni itsestäni. Alan olla siinä pisteessä, että lopetan ja vaihdan valokuvaukseen, huoh, lahjat menevät hukkaan kun ei kotona arvosteta. Ne sukulaiset, jotka suuresti arvostivat kuolivat vähäisin väliajoin mutta onneksi näkivät menestykseni.se on ratkaisu.
- Spader
miestä kirjoitti:
se on ratkaisu.
Jos puoliso ei kunnioita sinua, olet ongelmissa. Ja sehän ei ole mikään oikea rakkauden teko, että väheksyy toista. Mutta olen itsekin samassa sotkussa, tosin nuori ja vasta esikoisen syksyllä julkisuuteen saava, mutta silti puolison kanssa on törmäyskurssilla kirjoittamisen kanssa.
Valmistuimme kumpikin keväällä, gradun kirjoittaminen oli mukavaa, koska teimme sitä suunnilleen samanaikaisesti ja vertaistuki kirjoittamisessa & tutkimistyössä oli helpottavaa. Mutta sitä ennen kun kirjoitin romaaniani... yhtä helvetin mäkätystä. Ja mistä tämä siivousvimma tulee? Meillä ei ole koskaan ollut puunattua, mutta taidekirjoittaminen herätti vaimossa puunaajan... kun en itse osallistunut, alkoi hänen marttyyrisiivous.
Siistijän palkkaaminen olisi varmaan kätevä juttu, mutta se ei itse ongelmaa ratkaise. Siivoaminen on meidän tapauksessamme vain sijaistoimintoa... ja arvailen suurempia ongelmia jatkossa, on esikoisen vastaanotto sitten mitä vain.
Tuntuu raskaalta ja murheelliselta. En osaa priorisoida asioita, teen vain sitä mikä sillä hetkellä tuntuu oleelliselta. Ja kirjoittaminen on osa identiteettiäni, kuten varmaan suurimmalla osalla tämän palstan keskustelijoita... joten en liene yksin asian kanssa. - kuin edellinen
miestä kirjoitti:
se on ratkaisu.
Mies vaikuttaa kusipäältä. Miksei siivoa itse/ puolittaisi urakan sinun kanssasi? Ei nainen ole mikään siivooja. Arvostuksen puutteeseen viittaisi tuollainen käytös.
- lapseton kynäilijä
Elämä on valintoja. Itse olen valinnut kirjoittamisen, koska koen sen elämäntehtäväkseni. Toisin sanoen siinä kohti kun olen harrastanut toimintaa, joka voisi johtaa jälkikasvun syntymiseen, olen käyttänyt ehkäisyä. Kirjani olkoot lapsiani. Kaikkea ei voi saada.
Sanomattakin on selvää, että perheen kanssa joutuu luovimaan ja sopimaan. Lapsettomana ei ole sellaista haastetta. Eivät kai lapset estä kirjoittamista, mutta on kai se erilaista.
Puolisollani ei ole mitään kirjoitustyötäni vastaan - ainakin minulle riittää se, että itse uskon asiaani, hänestä viis. Kirjoittaminen on minun työni ja minulla on työajat. Sinä aikana en laita ruokaa enkä siivoa, vaan teen työni ja se tulee tehtyä kun ei ole penskoja talossa. Puoliso käy omassa työssään ja kyllä hänkin saa siihen keskittyä.
Tähän kirjoittamiseen kannattaa alkaa kunnolla. Tehdä oikeita kunnon päätöksiä oli lapsia tai ei. Pitää kiinni vaikka tunnin päiväkirjoitusmäärästä konstilla millä hyvänsä. Eikä kysellä saako tätä tehdä vaan tehdä. Kirjoittaa vaan menemään, vaikka joinakin päivinä tulisi huonoa jälkeä. Kirjoittaa vaan; kirjoittaminen on kuin juokseminen ja lenkillä käyminen: jätät viikonkaan ajan väliin, niin kunto on heti huonompi. Kannattaa kirjoittaa päivittäin vaikka ei olisi työn allakaan mitään.
Varma tapa itselläni on myös pilata hyvä meneillään oleva kirjoitustyö on ylipäätään kertoa siitä kesken kaiken jollekin. Ideat kaipaavat kypsyttelyitä ja jo kirjoitettu materiaalikin kaipaa rauhansa. Sitä paitsi eihän puolisonikaan tuo töitään kotiin. En todellakaan jaksaisi jos hän kertoisi työjuttujaan minulle - jotain satunnaisesti - joten en minäkään jauha työstäni hänelle.
Uskokaa kirjoittajat asiaanne. Epäilijöitä - niitä riittää kyllä, jos annamme tuon epäilyn tarttua itseemme, olemme alttiimpia toisten sanomisille ja jopa sille, että perheen kuviot estävät kirjoittamasta.- tarvitaan
Minulla on kolme pientä lasta ja ensimmäinen romaanikäsikirjoitus viimeisessä käsittelyssä ennen kustantajille lähettämistä.
Ikinä en olisi päässyt tähän tilanteeseen ilman mieheni kannustavaa asennetta ja käytännön apua; koko viime talven hän ulkoilutti katrasta ahkerasti yleensä 2 h päivässä viikolla, viikonloppuisin enemmän (minä siis olen kotona lasten kanssa muuten). Sillä aikaa kirjoitin rauhassa.
Lisäksi mies on kiinnostunut, keskustelee kirjoittamisesta, juonenkäänteistä, auttaa yli ongelmakohtien ja kaikin puolin tukee projektiani. Hän on kerta kaikkiaan korvaamaton.
Meillä mies ymmärtää siksikin hyvin, että hän itsekin kirjoittaa, vaikka vähän eri lajia. Nyt hän on kirjoittanut ahkerammin, ja minä olen ulkoiluttanut lapsia :-) - hillapulla
Kirjat ei ikinä ole lapsia.
Ne (kirjat) ei koskaan korvaa sitä mitä lapset on antaneet minulle.
Elämän tarkoituksen.
Kaiken.
Vaikka mä vihaan niitä pentuja välillä, ne on kuitenkin tarkoitus.
Tarkoitus elämälle, minulle.
Niitä ei voi Ikinä, Ei ikinä verrata. - lol X lol
hillapulla kirjoitti:
Kirjat ei ikinä ole lapsia.
Ne (kirjat) ei koskaan korvaa sitä mitä lapset on antaneet minulle.
Elämän tarkoituksen.
Kaiken.
Vaikka mä vihaan niitä pentuja välillä, ne on kuitenkin tarkoitus.
Tarkoitus elämälle, minulle.
Niitä ei voi Ikinä, Ei ikinä verrata.on aina suhteellista. Taideteokset ovat lapsia eri tavalla, ne pysyvät muuttumattomina, sinä muutut - teokset eivät. Oikeat biologiset lapset ovat erilaisia, koska ne muuttuvat ja sinä kanssa.
- ei pitäisi
lol X lol kirjoitti:
on aina suhteellista. Taideteokset ovat lapsia eri tavalla, ne pysyvät muuttumattomina, sinä muutut - teokset eivät. Oikeat biologiset lapset ovat erilaisia, koska ne muuttuvat ja sinä kanssa.
verrata kahta eri asiaa. Kyllä kirjat voi olla "lapsia". Tosin oikeat lapset on täydellisiä, koska ne voi olla sitä mitä itse ei ole pystynyt olemaan? Ne on ainoita jotka jonkun aikaa todella rakastaa sua. Myöhemmin sitten toivoo, ettet edes soittaisi. Molempikin on ihan ok. Toivoisin saavani molemmat.
- Täysintuettu
Olen onnellinen, sekä mieheni, että lapseni ymmärtävät kirjoittamisen olevan työtäni. En ole koskaan joutunut selittelemään tekemisiäni, myös ajanjaksot kun suunnittelen kirjaa, huomioidaan kotona. Lapset keittelevät kahvia ja tarjoilevat sitä uuvahtaneelle äidilleen. Välillä tuovat Afrikantähti peliä, jotta irtaannun pähkäilemästä ja mies, hän hymyilee ja halaa sanoen että teen paljon tärkeämpää työtä kuin jos olisin toimistossa tai kaupankassalla. Vaikka tulot ovat epäsäännölliset.
Mieheni on kiinnostunut käsikirjoituksistani, joskus annan pätkiä luettavaksi, joitain en lupaa lukea, eikä hän niihin salaa sukella. Hän kunnioittaa päätöksiäni. Yleensä olen arka keskeneräisen tekstin suhteen, mutta tekstin valmistuttua voin näyttää pätkiä.. tuossa kohtaa mies kyllä jo tuntee koko tarinan, sillä olen kertonut ja kysellyt, pohtinut ja perääntynyt niin usein tekstin tekeleen kanssa miehen edessä.
On hienoa omistaa ihania läheisiä. Myös sukuni ja mieheni suku arvostavat kirjoittamistani, niin etteivät he koskaan missään kysy, miksi en tee "oikeaa" työtä, tai miksi minun kotini ei ole yhtä siisti kuin kälyn koti.- riippunee
myös niistä arvoista, jotka itselleen taidetyössä asettaa. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut itseäni ympäröivän sosiaalisen piirin arvostuksesta. Kun taide on ammatti, tärkeintä on taideinstituution arvostus.
- alkuun
riippunee kirjoitti:
myös niistä arvoista, jotka itselleen taidetyössä asettaa. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut itseäni ympäröivän sosiaalisen piirin arvostuksesta. Kun taide on ammatti, tärkeintä on taideinstituution arvostus.
tässä ketjussa, voisi kysyä tarvitseeko toisen ihmisen harrastusta oikeasti arvostaa, koska se on vain harrastus, joka ei tuota muuta kuin ajankulua. En ole kyyninen, mietin vain asiaa kirjoittajana toisen näkökulmasta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1385095
Minä itkin kotona kun tajusin että
Pelkuruuteni takia kun en lähestynyt vaikka järjestit otollisen hetken ja myöhemmin huomasin lasittuneen katseesi miten122242- 791688
Muistutus t-Naiselle.
Olet ilkeä ja narsistinen k-pää. Annat itsestäsi kiltin kuvan ulospäin kelataksesi ihmiset ansaan. Sitten päsmäröit, hau1531574Ylen jälkiviisaat estotonta Kamala Harris suitsutusta
Kolme samanmielistä naikkosta hehkutti Kamala Harrisia ja haukkui Trumpia estottomasti. Nyt oli tarkoituksella valittu3221561Oiskohan se aika
Selvittää pää vihdoin ja viimein. Minun kaivattu ei todellakaan käy täällä ja piste. Ei ole mitään järkeä enää tuhlata t81541- 221501
Oho! Varmistusta odotellaan.
Pitäneekö paikkansa? "🇺🇦Ukrainian drones hit a 🇷🇺Russian Tu-22M3 bomber at the Olenya airfield,"1311326Onko jotain sanottavaa vielä, nyt voi kertoa
Poistun kohta täältä ja unohdan ajatuksen naimisiin menosta. Mieheltä291299Mää oikeasti vielä kuolen
Tämän tilanteen takia. Minä tosissani yritin ja tiedän että tämä tilanne sattuu sinuunkin. Molemmat taidetaan olla niin471177