Ollaan plusmiinus 35 v:n ikäisiä, avoliitossa ollaan oltu noin 15 vuotta. Mies on minulle ensimmäinen oikea seurustelukumppani, hänellä oli muutama lyhyehkö suhde ennen minua. Nyt ("jo") olen alkanut epäilemään, rakastanko häntä oikeasti, tai rakastaako hän minua.. Suhde muistuttaa lähinnä kämppisten elämää, vaikkakin sillä erotuksella, että kämppikset pitävät yleensä huolen omista pyykeistään ja siivoukset tehdään tasapuolisesti, ja ruuatkin hoidetaan omin neuvoin.. Seksiä on muutaman kerran vuodessa, puolen vuoden väli ei ole mikään poikkeus.
Meillä on ollut omat tyrskymme ja koettelemuksemme, mutta yhdessä ollaan oltu ja pysytty. Tällä hetkellä mies on töissä ja minä opiskelen uuteen ammattiin, käyn opiskelun ohella töissä niin paljon kuin vain jaksan ja löydän/saan töitä. Rahasta riidellään paljon, eihän sitä mahdottomasti ole, kun maksetaan vielä asuntolainaa ja on paljon menoja, eikä minulla oikein ole kunnon tuloja vielä vähään aikaan. Rahariidat menevät aina siihen, että mies syyllistää minua opiskelustani ja hänen mielestään minun pitäisi jättää se ja mennä töihin. Ehkä on pakkokin, kun kyllä rahaa pitäisi jostakin saada.. mutta mielestäni mies ei elä niin säästeliäästi, kuin voisi ja pitäisi. Hän kyllä pitää huolen siitä, että omiin menoihinsa ja harrastuksiinsa riittää rahaa, jos olen lähdössä mukaan, hän katsoo kylmästi ja kysyy; millä rahalla minä matkani maksan. Olen siis lähinnä kotona, yritän elää säästeliäästi ja tehdä töitä. Tein aikoinani suurehkoja taloudellisia/ajallisia/ym uhrauksia miehen unelman toteuttamiseksi (oma yritys), jonka kanssa sitten vuosikausia elettiinkin. Alkuun mies kyseli, että lupaanko tukea häntä yrittäjyydessään, totta kai lupasin, mutta siinäpä en arvannutkaan että "tukeminen" tarkoitti hänen mielestään sitä, että oman työni lisäksi tekisin täydet päivät hänen yrityksessään.. Tein vuoden kahta työtä, toista palkatta, kunnes lopetin palkkatyöni ja siirryin (edelleenkin palkattomana vuodeksi, kunnes työsuhde virallistettiin) töihin mieheni yritykseen. Lopulta sen aika meni ohi, mies meni muualle töihin ja ajattelin toteuttaa omaa unelmaani, opiskelua. Koulusta on nyt kesälomaa ja olen tehnyt erinäisiä raportteja, joita en ehtinyt kirjoittaa keväällä. Mies puhuu halveksivaan sävyyn koulujutuistani ja antaa ymmärtää, ettei halua edes nähdä/kuulla niistä mitään. Minun pitäisi vain käyttää kaikki aikani kotitöihin, pyykinpesuun, siivoamiseen, tiskaamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun sen semmoiseen. Pyykkikoneeseen hän ei edes suostu koskemaan.
Hän itse on nyt kesälomalla ja reissaa, ja juo.. juo aika paljon. Tänäänkin häneltä loppuivat lantringit, joten minun piti lähteä käymään kaupassa niitä hakemassa.. "virallinen" selitys oli, että tekee mieli herneitä.. niitä piti kuulema hakea myös. Hän tarvitsee syyn selvään päivään, juomiseen ei tarvita mitään selkeitä syitä. Se vain kuuluu asiaan. Hän hoitaa työnsä, mutta mielestäni silti juo liikaa. Olen pyytänyt joskus pitämään tipattoman kuukauden, mutta ei suostu edes keskustelemaan asiasta. Ei taida pystyä?
Me teemme asiat aika pitkälti niin, kuin hän haluaa. Minun ideani ovat yleensä vain huvittavia, eivätkä ollenkaan tosissaan otettavia. Hän naureskelee minulle ja nimittelee minua leikillään milloin miksikin. Leikiltä se kuulostaa, mutta haluaisin olla vakavasti otettava. Hän suuttuu jos en suostu johonkin hänen ajatukseensa ja kaikki pitää tapahtua aina juuri silloin, kun hän niin sanoo. Minun pitää juuri sillä sekunnilla lähteä auttamaan häntä jossain pihahommassa, tai lähteä käyttämään häntä kaupassa. Häntä ei kiinnosta minun sukulaiseni, minun kaverini, minun menoni. Pitkin hampain hän suostuu toimimaan kuskina minulle, tai hakemaan minut jostakin.. mutta siitä saa kuulla pitkään. Normihan tietty on, että minä vien ja haen häntä milloin mistäkin kissanristiäisistä, vaikka keskellä yötä. Eihän hän selvin päin voi missään olla.. Ja hän ei todellakaan hyväksy kielteistä vastausta, vaan jankuttaa kuin lapsi niin kauan että suostun. Kiukuttelee ja syyllistää. "Mikset muka voi, mikä nyt muka on? Jooko, joooko?.."
En oikein edes osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, nämäkin rivit tuntuvat niin ontoilta.. niistä ei saa kunnon kuvaa. Olen joskus yrittänyt puhua avomieheni kanssa suhteestamme, mutta en oikein saa mitään asiaa esille, joka häiritsisi. On kuin suhteemme olisi suuri musta aukko, joka nielaisee minut. Väsyttää, ei jaksa innostua mistään, ei jaksa siivota, ei tehdä koulujuttuja, ei tavata kavereita, ei jaksa nousta aamulla ylös.
Rakastanko? En tiedä.. Väsyttää vaan ja tuntuu tyhjältä. Haluaisin vain muuttaa omaan asuntoon ja tehdä omia asioita omaan tahtiini. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä..?
Meillä on ollut omat tyrskymme ja koettelemuksemme, mutta yhdessä ollaan oltu ja pysytty. Tällä hetkellä mies on töissä ja minä opiskelen uuteen ammattiin, käyn opiskelun ohella töissä niin paljon kuin vain jaksan ja löydän/saan töitä. Rahasta riidellään paljon, eihän sitä mahdottomasti ole, kun maksetaan vielä asuntolainaa ja on paljon menoja, eikä minulla oikein ole kunnon tuloja vielä vähään aikaan. Rahariidat menevät aina siihen, että mies syyllistää minua opiskelustani ja hänen mielestään minun pitäisi jättää se ja mennä töihin. Ehkä on pakkokin, kun kyllä rahaa pitäisi jostakin saada.. mutta mielestäni mies ei elä niin säästeliäästi, kuin voisi ja pitäisi. Hän kyllä pitää huolen siitä, että omiin menoihinsa ja harrastuksiinsa riittää rahaa, jos olen lähdössä mukaan, hän katsoo kylmästi ja kysyy; millä rahalla minä matkani maksan. Olen siis lähinnä kotona, yritän elää säästeliäästi ja tehdä töitä. Tein aikoinani suurehkoja taloudellisia/ajallisia/ym uhrauksia miehen unelman toteuttamiseksi (oma yritys), jonka kanssa sitten vuosikausia elettiinkin. Alkuun mies kyseli, että lupaanko tukea häntä yrittäjyydessään, totta kai lupasin, mutta siinäpä en arvannutkaan että "tukeminen" tarkoitti hänen mielestään sitä, että oman työni lisäksi tekisin täydet päivät hänen yrityksessään.. Tein vuoden kahta työtä, toista palkatta, kunnes lopetin palkkatyöni ja siirryin (edelleenkin palkattomana vuodeksi, kunnes työsuhde virallistettiin) töihin mieheni yritykseen. Lopulta sen aika meni ohi, mies meni muualle töihin ja ajattelin toteuttaa omaa unelmaani, opiskelua. Koulusta on nyt kesälomaa ja olen tehnyt erinäisiä raportteja, joita en ehtinyt kirjoittaa keväällä. Mies puhuu halveksivaan sävyyn koulujutuistani ja antaa ymmärtää, ettei halua edes nähdä/kuulla niistä mitään. Minun pitäisi vain käyttää kaikki aikani kotitöihin, pyykinpesuun, siivoamiseen, tiskaamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun sen semmoiseen. Pyykkikoneeseen hän ei edes suostu koskemaan.
Hän itse on nyt kesälomalla ja reissaa, ja juo.. juo aika paljon. Tänäänkin häneltä loppuivat lantringit, joten minun piti lähteä käymään kaupassa niitä hakemassa.. "virallinen" selitys oli, että tekee mieli herneitä.. niitä piti kuulema hakea myös. Hän tarvitsee syyn selvään päivään, juomiseen ei tarvita mitään selkeitä syitä. Se vain kuuluu asiaan. Hän hoitaa työnsä, mutta mielestäni silti juo liikaa. Olen pyytänyt joskus pitämään tipattoman kuukauden, mutta ei suostu edes keskustelemaan asiasta. Ei taida pystyä?
Me teemme asiat aika pitkälti niin, kuin hän haluaa. Minun ideani ovat yleensä vain huvittavia, eivätkä ollenkaan tosissaan otettavia. Hän naureskelee minulle ja nimittelee minua leikillään milloin miksikin. Leikiltä se kuulostaa, mutta haluaisin olla vakavasti otettava. Hän suuttuu jos en suostu johonkin hänen ajatukseensa ja kaikki pitää tapahtua aina juuri silloin, kun hän niin sanoo. Minun pitää juuri sillä sekunnilla lähteä auttamaan häntä jossain pihahommassa, tai lähteä käyttämään häntä kaupassa. Häntä ei kiinnosta minun sukulaiseni, minun kaverini, minun menoni. Pitkin hampain hän suostuu toimimaan kuskina minulle, tai hakemaan minut jostakin.. mutta siitä saa kuulla pitkään. Normihan tietty on, että minä vien ja haen häntä milloin mistäkin kissanristiäisistä, vaikka keskellä yötä. Eihän hän selvin päin voi missään olla.. Ja hän ei todellakaan hyväksy kielteistä vastausta, vaan jankuttaa kuin lapsi niin kauan että suostun. Kiukuttelee ja syyllistää. "Mikset muka voi, mikä nyt muka on? Jooko, joooko?.."
En oikein edes osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, nämäkin rivit tuntuvat niin ontoilta.. niistä ei saa kunnon kuvaa. Olen joskus yrittänyt puhua avomieheni kanssa suhteestamme, mutta en oikein saa mitään asiaa esille, joka häiritsisi. On kuin suhteemme olisi suuri musta aukko, joka nielaisee minut. Väsyttää, ei jaksa innostua mistään, ei jaksa siivota, ei tehdä koulujuttuja, ei tavata kavereita, ei jaksa nousta aamulla ylös.
Rakastanko? En tiedä.. Väsyttää vaan ja tuntuu tyhjältä. Haluaisin vain muuttaa omaan asuntoon ja tehdä omia asioita omaan tahtiini. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä..?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mieheni puhuu minulle kärsimättömästi ja tiuskienkin kavereittemmekin läsnäollessa. Hän saattaa lähteä siltä seisomalta auttamaan jotain kaveria, minut hän jättää kuin nallin kalliolle tuossa tilanteessa. Tunnistan hänen äänensävystään puhelimessa, milloin hän juttelee vanhempiensa kanssa. Sellainen jännä tyly ja kylmä äänensävy, joka sanoo rivien välistä, että mitäs tänne soittelet, onko jotain asiaa, häh..? Koskaan kenenkään kaverin kanssa hänen äänensä ei kuulosta siltä.. mutta jutellessaan puhelimessa minun kanssani, se on siellä taas. Miksi hän kokee oikeudekseen puhua läheisimmille ihmisilleen tuohon sävyyn? En ymmärrä.
Olen nyt siis koulusta kesälomalla, mutta teen koko kesän töitä. Silti hänen mielestään minun pitäisi hoitaa kotihommat, sillä hänellä on "omia juttuja". Tärkeitä tietenkin, kuten nurmikon leikkuu, mutta kun kotona alkaa näyttää jo hävityksen kauhistukselta, niin olisiko tärkeämpää siivota sisällä, tiskata, jne. ennemmin kuin lyhentää nurmea? Ei..?
Ennen lomaakin hän kehitteli melkein joka viikonlopuksi jotakin menoa, ettei ollut kotona. Hän huvitteli ja rellesti kavereiden kanssa, tuli kotiin ja valitteli kun on nälkä. Piti olla ruoka valmiina ja talo siistinä, pyykit pestynä.. mutta enhän minä opiskeluiden ja töiden keskellä jaksanut enää kaikkea. Ei lepoa kukaan kaipaa. Ehei.. Noo.. itsepä olin opiskeluni valinnut. Totta sekin, mutta kyllä siinäkin tukea kaipaisi.
Kirjoituksestani lienee jo punainen lanka katoamassa.. mutta jatkan silti. Pahoittelen. Sekavaa.. Niin ovat ajatuksetkin.
Rakastaminen, toisen kunnioittaminen, arvostaminen, tukeminen, .. parisuhde. Näistä ei oikein mikään tunnu osuvan kohdalle. Enpä oikein tiedä, oliko suhteen alkuaikoinakaan sellaista tulista rakastumista. Olin/olen liian kiltti ja annan vetää itseäni nenästä? Haluan auttaa, helposti jään siinä itse omine tarpeineni jalkohin. Ehkä en vain osannut sanoa ei, vaan ajauduin suhteeseen tämän miehen kanssa..? Vai olenko nyt vain eksyksissä..? Kriisissä, josta pääsee pois, parempaan? Onko parempaa? Tuntuu, että tätähän tämä on ollut jo vuosikaudet.
Miehen mielestä meillä ei ole mitään ongelmia. Miksi olisikaan? Kaikkihan sujuu juuri niin kuin hän haluaa. Raha-asiat toki tökkivät, mutta sehän onkin minun syyni.
Eeeih.. nyt nukkumaan. Huomenna(kin) on työpäivä..
Onko tämmöistä tahkoamista ollut muilla?
>>Olin/olen liian kiltti ja annan vetää itseäni nenästä?
Tuosta juuri on kyse. Sinä olet vuosien kuluessa antanut yhä enemmän periksi ja vähitellen alistunut suorastaan kotiorjaksi. Mies ei rakasta sinua, ei edes arvosta sinua ihmisenä. Hän ei missään tapauksessa ole sinun rakkautesi arvoinen. Mahdatko itsekään moista öykkäriä rakastaa, taidat vain pysyä suhteessa vanhasta tottumuksesta, yksinolon pelosta?
Älä jatka tuollaista yhteiselämää, eihän siitä ole sinulle kuin murhetta.
Voit yrittää muuttaa tapojasi ja asennettasi, pitää puolesi, kieltäytyä tottelemasta jokaista oikkua. Tilanteenne on kuitenkin jatkunut jo niin pitkään, että muutos voi olla liian vaikea teille kummallekin. Tai mies saattaa ryhtyä väkivaltaiseksi.
Puhu kuitenkin miehelle. Sano, että tällainen elämä ei voi jatkua. Kerro mitkä asiat koet sietämättömiksi ja ellei miehen käytös muutu niin suhde on lopetettava ja muutat pois.
Oletko miettinyt miksi olet tämän miehen kanssa? Seksiä kerran puolessa vuodessa, tiuskimista ja äyskimistä sekä kylmyyttä. Rakkautta tuo ei ole. Miehesi on keskenkasvuinen. Miksi ihmeessä suostut tuollaiseen liittoon. Miehen tiuskiminen viittaa krapulapäiviin, silloinhan sitä mies on kovin ärtyisä. Mies ole valmis antamaan sinulle yhtään mitään itsestään. Jo äänensävy, jolla puhuu vanhemmilleen ja sinulle, kertoo paljon. Osaat tulkita sanatonta viestintää eli äänensävyjä, eleitä ja ilmeitä. Osaat varmasti kokonaisuutena tulkita silloin myös suhteenne tilaa. Olet aivan oikeassa, tuo ei ole rakkaussuhde. Lähde. Pärjäät kyllä. Löydät arvoisesi miehen.
Suhteesta irtaantumisen esteenä ei ole yksinoon pelko, sitä en pelkää ja uskoisin pärjääväni itseksenikin hyvin, mutta tuo vanha tottumus on varmasti osasyy. Kyllä kai minulla jotain tunteitakin on miestä kohtaan, eihän hän kuitenkaan aivan jatkuvasti ole tuommoinen. Välillä hän halaa ja juttelee hassuja, haluaa minun olevan iloinen ja nauravan.. Ikävän nopeasti hän kuitenkin saattaa muuttua ilkeäksi, jos huomaa jotakin moitittavaa. Tuntuu kummalliselta, miten mieli vaihtuu niin äkkiä niin paljon.
Olen tässä viime aikoina alkanut pitämään vähän enemmän omia puoliani. Olen tehnyt, kuten nyt neuvoitkin, kieltäytynyt tottelemasta jokaista oikkua.. Tuosta väkivaltaiseksi ryhtymisestä en oikein osaa sanoa. Muistin juuri, että suhteemme alussa hän kertoi jostakin eksästään ja ymmärsin puheista, että hän oli "läpsäytellyt" tätä naista. Mies myös sanoi minulle muutaman kerran, kun riitelimme, että en minä sentään lyö sinua, saisit olla onnellinen. Sanoin hänelle silloin, että jos tilanne menee lyömiseksi, niin suhde loppuu siihen paikkaan ilman enempiä neuvotteluita. Ei hän minua ole koskaan lyönyt, mutta osaa kyllä halutessaan olla aika kovakourainen. Jos minä leikilläni otan jonkun esineen, jonka hän haluaisi, niin siitä on leikki kaukana, kun hän ottaa sen itselleen takaisin. Ihan kuin hän ei ymmärtäisi sellaista leikkimielistä kisailua, vaan ottaa asian ihan tosissaan.
Pitää yrittää puhua hänelle jossakin vaiheessa.. mitä se sitten auttaakaan, mutta haluan kuitenkin vielä yrittää. Haluaisin kyllä olla rakastettu ja arvostettu, enkä mikään kotiorja..
MIKSI? Hyvä kysymys.. enkä oikein osaa vastata siihen. Vanha virsi, jospa hän siitä vielä muuttuu..?
MIKSI EN? Siihen varmaan löytäisin enemmänkin vastauksia..
Varmaan on niin kuin kirjoitatkin, mies ei todellakaan ole kovin valmis antamaan minulle mitään itsestään. Mielestäni olen aika hyvä tulkitsemaan sanattomia viestejä, kun taas mies ei sitä osaa ollenkaan. Teen siinä varmasti väärin, kun oletan hänenkin joissakin tilanteissa tajuavan edes jossain määrin, missä mennään ilman että varsinaisesti sanon mitään suoraan. En tee sitä usein, mutta jotkut tilanteet ovat niin selkeitä, että pitäisi sokeankin nähdä otsallaan, missä mennään.. mutta ei pitäisi olettaa..
Varmasti voisi olla paljon viihtyisämpää, jos mies joisi vähemmän. Hän on kyllä vähentänyt juomistaan jonkin verran, kun aikaisemmin hän oli aivan taju pois jos lähdettiin juhliin ja oli työn ja tuskan takana saada hänet ehjin nahoin kotiin selviämään.. enää sitä ei tapahdu juuri koskaan. Siltikin sietokykyni hänen juomistaan kohtaan on madaltunut. En oikein jaksa katsella sitä, vaikka hän onkin ihan suht tolkuissaan. Ne vanhat muistot ärsyttävät vieläkin, vaikka kai ne pitäisi jo pystyä unohtamaan. Ärsyttää kun hän ei halua olla selvin päin, vaan aloittaa tissuttelun jo aamulla ja jos pitää mennä käymään jossakin, hän tarvitsee kuskin = minut. Riippumatta siitä, ehdinkö vai en, tai haluanko lähteä käymään missään vai en. Alkaa se jankutus, mikset lähde, joooooko.. ja suuttuu, jos en suostu. Keskenkasvuinen on varmasti aika osuva kuvaus.
Hän ei yleensä halua puhua asioista, jotka a) ovat hänelle epämieluisia (esim. juominen, opiskeluni, haluaisin muuttaa asunnostamme edullisempaan) tai b) eivät kosketa häntä (esim. minun kaverini/sukulaiseni/harrastukseni/opiskeluni, minun autoni korjaaminen). Ihan kuin hän olisi teflonia, en saa hänestä mitään otetta kun yritän keskustella. Hän ei kuuntele, ei oikein vastaa mitään ja saattaa lähteä tilanteesta pois, touhuamaan omia juttujaan. Jos hän suostuu muutaman sanan vaihtamaan, hän hyvin pian saan johdettua keskustelun siihen, että asia on ensinnäkin kallis, miten minulla ei ole tuloja ja opiskelu pitää lopettaa ja minun pitää mennä töihin ja muistuttaa, että minun pitää pestä aamuksi sukkia/alushousuja, kun kaikki ovat jo likaisena..
En nyt vaan oikein tiedä.. onko kukaan ollut samanlaisessa tilanteessa? Onko tällaisen laivan kurssia mahdollista kääntää, vai onko viisainta kääntyä omiin suuntiin? Toivoisin näkökulmia asiasta, olen itse täällä niin syvällä ja keskellä, että en ehkä näe koko kuvaa. Onko tunnelin päässä valoa? Vai onko siellä se juna, joka tulee kohti..?
.. meillä pari kuukautta sitten, erosimme siis.. Olimme yhteensä kuusi vuotta yhdessä, teini-iästä saakka. Tunnistin tekstistäsi paljolti oman silloisen mieheni.
Voin vain kertoa ja rohkaista, että nyt kun olemme eronneet (erosta siis pari kuukautta kulunut) olen huomannut, että maailmassa on muitakin paljon paljon parempia miehiä tarjolla. Olen myös huomannut kuinka valtavan huono itsetunto minulla silloisessa suhteessa oli, sitä ei edes ymmärtänyt kun oli niin kiinni suhteessa ja keskittyi vain toisen elämään ja siihen, että "kunhan meillä on hyvä olla".
Olen kasvanut ihmisenä paljon siihen nähden, että erosta on vasta kaksi kuukautta.
Haluankin rohkaista, että päästä irti! Sinulla on täysi oikeus itseesi ja omaan elämääsi. Sinulle on yksi sellainen elämä annettu, älä hukkaa sitä miellyttämällä toista ja riippumalla suhteessa, jolla ei todellisuudessa ole mitään annettavaa sinulle. Niitä hyviä miehiäkin löytyy, usko mua. Miehesi ei ole arvoisesi, arvosta itseäsi ja etsi itsellesi tasoisesi mies! Kenenkään ei tarvitse eikä' pidä olla kotiorja tai muutenkaan uhrata elämäänsä ja itseään kenenkään vuoksi. Varsinkaan jos ei saa mitään vastakaikua omille tarpeilleen.
Älä mieti enää vaan näytä herralle ovea.
Hei, kiitos kirjoituksestasi ja ihanaa, että elämäsi laatu on parantunut. Minullakin taitaa olla itsetunto alamaissa, sillä huomaan että otan kaiken moitteen ja syytökset itseeni ihan liian voimakkaasti. Ajattelen herkästi, että no joo.. kyllähän minä tuon ja tuon hoidin huonosti, tai että olisin voinut olla ahkerampi tms. Ja tuo osui, että ajattelee "kunhan meillä on hyvä olla", ja sen perusteella jättää sitten sanomatta vastaan, kun siitä syntyy vain riitaa ja sanomista ja pahaa mieltä puolin ja toisin.
Kuitenkin, haluaisin kysyä sinulta ja muiltakin, että tuntuiko suhde koko ajan samalta pakkopullalta, vai oliko mukana hyviäkin hetkiä? Tänään on taas ollut ihan hyvä päivä ja ihmettelen, miten edes voin ajatella, että meillä ei ole hyvä olla yhdessä. Tällaisina päivinä en osaa edes itselleni perustella, miksi pitäisi erota.. joten voi olla, että en saa sitä tehtyäkään..
Juuri nyt minusta tuntuu siltä, että olen vain itsekäs ja laiska ihminen, joka ei tee tarpeeksi suhteemme eteen. Minun pitäisi katsoa peiliin ja ryhdistäytyä.. lopettaa valitus ja olla ihmisiksi.
..mutta tästä tunteesta huolimatta sisällä asuu pieni musta aukko, joka kalvaa..
Olen ihan eksyksissä. :/
Âlä tuhlaa elämääsi häneen. Tai voi käydä niin,että eräänäpäivänä huomaat elämäsi menneen hukkaan. Kerro hänelle mikset kestä enää ja tee suhteesta loppu. Huomaat vähitellen sen olleen oikean ratkaisun. Ei tuo tuosta muutu. On niitä ihania ja hyviäkin miehiä.
heiii ihan oikeesti.. annan kultaakin arvokkaamman vinkin..
VAIHDA MIES!!! ja mitä pikemmin sen teet ni aina vaan parempi!!!
itelläni oli samantyylinen suhde ja mulla meni pitkään ennenko erosin.. ja se oli virhe että liian pitkään odotin eroa..
et ole tuon miehen arvoinen mistään hinnasta... ole sinkkuna, nauti elämästäsi!!!
minulla eksäni käytti kaikki rahamme (minulta varasti tililtä rahaa) huumeisiin ja viinaan.. jos sain lääkäriltä jotai kipulääkkeitä tms.. eksäni päätti ottaa ne itelleen ja myydä frendeilleen et sai lisää huumeita.. mullahan ei voinut olla mitään vaivoja.. ei.. vain ja ainoastaan elin häntä varten..
luojan kiitos pääsin eroon siitä miehestä.. eikä sen jälkee ne muutama mitä ollu ni ole ollu yhtää sen fiksumpia..
nyt on sentää fiksu mies!!! :)
Minulla on ollut autoni kanssa vähän murhetta, siinä on vikaa jota en osaa itse korjata. Miehellä on ollut kesälomaa jonkun viikon, eikä ole saanut korjattua/korjautettua sitä. Pyysin häntä katsomaan autoa, ja hoitamaan sen kuntoon kun nyt on lomalla. Minulla ei ole lomaa koko kesänä, vapaapäivät menevät koti/koulu/muissa hommissa, jollen ole niin väsynyt että vain olla makaan sohvan pohjalla. Sanoin tässä taas, että minua harmittaa kun auto on vieläkin rikki ja hänellä on ollut monta viikoa lomaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hänen vastauksensa oli, että onhan sinullakin ollut vapaapäiviä. Jee jee. Kai se on kärrättävä korjaamolle, ei siitä muuten mitään taida tulla.
Mies touhuilee lomalla itselleen tärkeitä asioita, joka tietenkin on hyvä asia. Huonoa siinä on se, että minä, tai minun asiani eivät tunnu olevan niitä hänelle tärkeitä asioita.
Toisaalta hän saattaa välillä tuoda kaupasta herkkuja minulle, kutsuu minua prinsessaksi, laittaa minulle jonkin elokuvan valmiiksi pyörimään ja hemmottelee sillä tavalla.. jotenkin kaksijakoista.
Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, mitä minun kannattaisi tehdä.. kyllähän se tietysti jostakin kertoo..
"Toisaalta hän saattaa välillä tuoda kaupasta herkkuja minulle, kutsuu minua prinsessaksi, laittaa minulle jonkin elokuvan valmiiksi pyörimään ja hemmottelee sillä tavalla.. jotenkin kaksijakoista."
Meille jokaiselle on annettu lahjaksi vain yksi elämä. Se on tarkoitettu hyvään, ja kauniiseen, kehittävään ja luovaan rakentamalla itseä, lähimmäisiä ja yhteiskuntaa.
Nykyinen olotilasi näyttää olevan kaukana siitä, kertomasi mies ei suinkaan auta tilannetta. Mikäli todella haluat vaihdoksen elämääsi sinun on aivan ensin päästävä tuosta miehestä eroon.
Et kertonut onko asuntonne velka teidän kummankin nimissä. Ellei, se helpottaa suuresti lähtöäsi.
Jos taas on, ota lakiasiantuntijaan yhteyttä saadaksesi selville miten sinun täytyy toimia saadaksesi velkataakka pois. Kenties myydä asunto? Tai ehkä mies ottaisi sinun lainaosuuden ja hänelle jäisi asunto. Ota selvää.
Päästessäsi tuosta taakasta eroon, sinulle aukeaa hengitysreikä ja voit täysin panostaa opintoihisi. Olen aivan varma että tulet huomaamaan energiasi riitämään myös vaativampaankin työpanokseen opintojesi ohella.
Oma tupa, oma lupa on omiaan kehittämään ja kohottamaan itsetuntoasi.
Uskottelu että "mies on hyvä silloin kun ei hakkaa", EI ole tarpeeksi hyvä syy elää kituuttaa muutaman "hyvän" hetken toivossa!
Velka on meidän molempien nimissä. Todennäköisimmin erotilanteessa eteen tulisi asunnon myyminen.
Velka on vain velkaa, se ei saa olla este erolle. Tuli aivan sama meleen kuin edelliselle kirjoittajalle, että miksi pitäisi tyytyä almuihin. Hyvät hetket ovat pelkkiä almuja. Niitä pitäisi olla paljon enemmän, jotta suhteeseen voisi jäädä. Niiden muutamien hyvien hetkien takia ei koko elämää kannata tuhlata. Siis esimerkiksi miksi pitisi olla tyytyväinen niistä hetkistä, jolloin mies ei hakkaa.
On aivan mieletön kipu ja särky, otetaan nyt vaikka hammassärky (itse olen ainakin kokenut sen erittäin kovana), kestät ja kestät särkyä ja toivoisit että se menisi ohitse, no mutta sitten saat särkylääkkeen (mieheltäsi hyvän pvän), joka tekee NIIIIN hyvän olon, ei särje ollenkaan ja osaa tosiaan arvostaa sitä että ei särje, kunnes se taas alkaa ja kierre on aina sama =(
Harvemmin sitä tulee siinä säryttömän hampaan kanssa heti mietittyä, että jos se särky alkaa taas, ollaan vaan tyytyväisiä siihen, kun ei särje, ja unohdetaan että mitään särkyä on yleensäkään ollut, mutta jos hammaslääkäri sanoo sinulle, että jos hammasta ei nyt hoideta, vaikka ei särjekään, niin kohta tulee vielä pahempi särky, ja tilanne hampaan kanssa muuttuu huonommaksi, niin kyllä minä ainakin otan sen hyvin vakavasti, ja hoidatan sen hampaan kuntoon, annan jopa poistaakin sen hampaan, jos se sen vaatii, ettei enää ikinä sitä hammasta särje!
Niiiin, ja tämä sinun tilanteesi... Huomasitko mitään samaa? Sanotko hammaslääkärillesi, että ei tehdä sille hampaalle mitään, annetaan sen olla, kun ei nyt särjekään, etkö muista sitä särkyä, tuntuiko se kivalta, niiiin kivalta, että haluat kokea sitä jatkuvasti uudelleen, peläten mikä on lopputulos? Itse en ole siihen ikinä pystynyt, vaan olen hoidattanut sen.......
Ne muutamat mukavat päivät ei tuota teidän suhdettanne sen terveellisemmäksi, tai järkevämmäksi muuta.
Ei pieni ykstyiskohta muuta rumaa kokonaiskuvaa kauniiksi. Ei mitenkään. Niin moni huonossa suhteessa kärsivä tuohonkin takertuu.
Ethän sinä hyödy tuollaisesta elämästä mitenkään. Et missään nimessä henkisesti sen enempää, kuin fyysisestikään näemmä.
Taloudelliset syyt, eli raha nyt on maailman typerin asia olla kenenkään kanssa yhdessä.
Jokatapauksessa tuo on elämän tuhlaamista.