tein elämäni suurimman virheen ja annoin 2 ihanaa rakasta lastani isälleen asumaan koska uudessa suhteessani lapsiani ei oikein kohdeltu kunnolla. kuten sanottu maailman pahin virhe.
nyt olen niin pahassa umpikujassa tämän elämäni kanssa etten enää yhtään tiedä miten jatkan.
elän täällä toisen kodissa, siedän hänen lapsiensa temput, siivoan ja ostan/teen ruuat ymym.
minua eikä minun halujani tai tunteitani juurikaan huomioida. olen miehen kanssa samassa työpaikassa, mieheni yrityksessä joten saan myös palkan häneltä.
olen hyvä työssäni ja se onkin ainut mikä minut pitää elossa.
kaipaan jo nyt lapsiani kauheasti ja pelkään tosiaan että menetän heidät lopullisesti, he eivät nimittäin tahdo tulla tänne tämän perheen kohtelun takia. poikani ovat vielä aika pieniä.
minä kuolen tähän, en osaa enkä jaksa repiä itseäni irti, en mitenkään. minulla ei ole ystäviä eikä kavereita, ei minkäänlaista tukiverkkoa. asun tämän miehen kaupungissa, 200km omasta kotikaupungistani jossa lapseni nyt ovat.
tämä tilanne on helvetillinen.
saisinkohan edes jostain ymmärtäväisestä ihmisestä kirjeystävän?
nyt olen niin pahassa umpikujassa tämän elämäni kanssa etten enää yhtään tiedä miten jatkan.
elän täällä toisen kodissa, siedän hänen lapsiensa temput, siivoan ja ostan/teen ruuat ymym.
minua eikä minun halujani tai tunteitani juurikaan huomioida. olen miehen kanssa samassa työpaikassa, mieheni yrityksessä joten saan myös palkan häneltä.
olen hyvä työssäni ja se onkin ainut mikä minut pitää elossa.
kaipaan jo nyt lapsiani kauheasti ja pelkään tosiaan että menetän heidät lopullisesti, he eivät nimittäin tahdo tulla tänne tämän perheen kohtelun takia. poikani ovat vielä aika pieniä.
minä kuolen tähän, en osaa enkä jaksa repiä itseäni irti, en mitenkään. minulla ei ole ystäviä eikä kavereita, ei minkäänlaista tukiverkkoa. asun tämän miehen kaupungissa, 200km omasta kotikaupungistani jossa lapseni nyt ovat.
tämä tilanne on helvetillinen.
saisinkohan edes jostain ymmärtäväisestä ihmisestä kirjeystävän?
Vastaukset 2
Vanhimmat
että olet ensin eronnut, sitten joutunut luopumaan lapsista ja nyt olet joutunut ikäänkuin toisen miehen palvelijattareksi. Rakastatko tätä miestä? Olen kuullut puhuttavan, ettei miehen rakkaus vastaa ikinä lasten rakkautta. Minä varmaan eroaisin töistä ja muuttaisin lasteni lähelle. Otat jonkun ystävättären messiin, vaikka jonkun kohtalotoverin kutomoseurasta tai mistä vaan (ihmiset auttavat mitä ihmeellisimmissä tilanteissa) ja pakkaat tavarat ja muutat yksin asumaan, jotta saat tavata lapsiasi. Niin minä tekisin. Mikään raha ei merkkaa niin paljon. Ja sitä paitsi on syytä ajatella terveyttä. Voi olla, että et kovin pitkään jaksa hevetillistä tilannetta terveenä ja joku kropasta sanoo naks tai sitten olet rättipoikki, ettet jaksa sanoa kissaakaan enää. Nyt toimeksi.
vuosia sitten, kuvio ei ole ihan sama, mutta lopputulos kuitenkin. Mä jätin lapseni isälleen, kun uudessa seksivetoisessa suhteessa ei ollut oikein aikaa eikä tilaa lapselle. Ajattelin, että tuo suhde on lopunelämän suhde, joten sen eteen tein ihan kaiken ja liikaakin.
Vuosia meni, sain seuraavat lapset, ja samaan aikaan ensimmäiseni ikävöi isällään. Yritin jotain kertoja saada lapseni takaisin, mutta olin toisaalta hyvin väsynyt, kun seuraavien lasten isästä ei ollut mitään apua arjessa, päinvastoin, sitä kelkkaa, jota olimme sopineet vetävämme yhdessä oli tasan minun vedettävänä, herra oli ensimmäisenä istumassa siinä.
Jossain vaiheessa väsymys hellitti, tarkalleen silloin kun mies lähti omille teilleen lopullisesti, tajusin, miten väärin olin ensimmäiselleni tehnyt. Tajusin koko kuvion, sen miten vaikean elämän lapselleni olin aiheuttanut. Hän kuitenkin oli pieni kun jätin hänet, eikä iso silloin kun aloin tajuta tapahtuneen.
Olin aika shokissa, enkä ollut enää varma, jaksanko asian kantaa itse. Tuntui aivan äärettömän järkyttävältä, että olin yleensäkin miehen takia kyennyt jättämään lapsen, joka oli ollut tärkeintä elämässäni. Sanoin kuvaamatonta, oma tuska oli valtava, mutta tajusin lapsen tuskan olleen kokoajan paljon suuremman.
Vaihtoehtoja oli vähän. Jos olisin hukuttanut häpeäni viinaan, en varmaan olisi enää koskaan voinut ottaa riskiä, että pää selviää. Kuolemaakin mietin, mutta raukka en tohtinut itseltäni henkeäkään ottaa, ja olihan ne pienemmätkin lapset olemassa.
Oma ratkaisuni oli nostaa katse, ja tajuta olevansa ristin juurella. Koin, että se on ainut keino elää asian kanssa. Tartuin viimeiseen oljenkorteen, Joh.3:16, ja... se on kohdallani antanut rauhan, enkä enää siitä päästä.
Elämästä ei ole tullut helppoa tuonkaan jälkeen, mutta jo sen tajuaminen, että olen saanut tämänkin anteeksi auttaa jaksamaan.
En tiedä, auttaako moinen ratkaisu ketään toista, mutta jos ei ole enää mitään jäljellä, ei voi mitään hävitäkään.
Käytännössä sun tilanne on vähän toinen, ja sulla on mahdollisuus tehdä asioita sen eteen, että olet ainakin lähellä lapsiasi: kun elämäsi ei kovin hääviltä kuulosta tuossa asetelmassa, voisi tuosta systeemistä lähteminen olla avain parempaan huomiseen.
Tämänkin voi uskoa tai olla uskomatta, mutta vaikuttaa siltä, että meitä tosiaankin opetaan joskus todella kovalla kädellä, mutta taitaa olla niinkin, ettei oppi aiemmin ole mennyt helpommalla perille.