Oman sosiaalisen elämäni rakennuspalikat loksahtavat sen verran erikoisesti asemiinsa, että jaan havaintoja tänne muidenkin luettavaksi.
Nyt kesällä oikein havahduin siihen, miten vähän ihmiskontakteja minulla onkaan. Facebookiin on kertynyt toistasataa tuttua, mutta oikeasti sosiaalinen elämäni on hyvin urautunutta ja pelkistynyttä. Vietän kavereiden kanssa aikaa netin ulkopuolella ehkäpä kerran kuussa. Minulla on yksi harrastus, jossa saa sosiaalisia kontakteja, ja tähän päälle epäsäännölliset ja melko epäsosiaaliset liikunnat.
Parin viime viikonlopun sosiaalisena saldona on se, että törmäsin lenkillä tuttuun ja jäin juttelemaan. Muuten en viikonloppuisin ole välttämättä edes puhunut kenellekään elleivät vanhemmat ole soittaneet. Arkisin sentään työhuonekämppiksestä saa lounasseuraa, ja toisen kollegan kanssa tulee juteltua työasioista 2-3 kertaa viikossa. Kerran viikossa on työpalavereja hieman isommalla porukalla, muuten työ on yksinäistä puurtamista. Noin joka toinen viikko tulee vietettyä arki-ilta harrastuksen parissa, ja yhtä usein tulee harrastettua muuta liikuntaa.
Olen introvertti, eikä tilanne sinänsä vaivaa minua viikonloppuja lukuunottamatta. Enemmän minua vaivaa se, että pariutumisnäkymät ovat tällä luonteenlaadulla suorastaan onnettomat. Olen käytännössä kokonaan yhden harrastukseni varassa, mikä tarkoittaa pelottavan pientä määrää kumppaniehdokkaita.
Harrastuksen ulkopuolella olen viimeksi jutellut vastakkaiselle sukupuolelle reilu kuukausi sitten, kun lähdin serkun kutsumana keskustan kuppilaan, ja yksi lukiosta tuttu oli samassa paikassa. Yritin samalla reissulla avata keskustelua muutaman tuntemattomankin kanssa, mutta vastaukset olivat lyhyitä ja jututtaminen ei vaikuttanut kuuluvan heidän intresseihinsä. Sitä edellinen kerta on paria viikkoa aiempaa, kun kun törmäsin ruokalassa kahteen opiskelututtuun. Voitte varmaan kuvitella, miten usein olenkaan jutellut _uusille_ vastakkaisen sukupuolen edustajille...
Olen joskus tietoisesti rikkonut arkeani ja mennyt vilkkaaseen puistoon lukemaan kirjaa tai osallistunu yksittäisiin tapahtumiin pitäen silmät auki. Tällaiset eivät kuitenkaan toimi tutustumiskanavina, koska julkisissa paikoissa on tapana olla huomaamatta muita ihmisiä. Kun kaikkien kehonkieli on "keskityn tähän, en huomaa mitään muuta", juttutuokiosta haaveilu vain masentaa. Nettideiteissä itsensä likoon laittaminen ja vastauksetta jääminen tuntuu vielä masentavammalta kuin tosielämässä, jossa kohtuullisen hyvällä kontaktinotolla saa irti edes muutamia sanoja.
Itse asiassa tunnistin sairastuneeni (vakavaksi luokiteltavaan) masennukseen reilu puoli vuotta sitten. Sittemmin itseäni tarkkailtuani olen huomannut, että mielialani riippuvat hyvin vahvasti kokemastani asemasta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pahin olo minulle on tullut silloin, kun olen mennyt johonkin tavatakseni ihmisiä ja sitten pettynyt tutustumisilmapiirin osoittauduttua liian vaikeaksi. Toisaalta erityisen huoleton olo minulla on ollut silloin, kun olen voinut jutella mukavia jollakin tavalla miellyttävässä seurassa, saanut huomiota tasavertaisena ihmisenä ja ehkä saanut osakseni jopa jotakin arvostukseksi luokiteltavaa. Tätä on tapahtunut vain harrastukseni parissa, eikä sielläkään aina. Onneksi edes välillä.
Yhden harrastuksen kautta en tule koskaan tutustumaan valtavaan määrään ihmisiä. En saa mielenrauhaa muuten kuin varautumalla henkisesti siihen, että tulen olemaan loppuelämäni yksin ja vastakkainen sukupuoli on minulle korkeintaan lyhyt juttutuokio törmätessä. Ajatus tekee kipeää, mutta vähemmän kipeää kuin vastikkeettoman toivon elättäminen enemmästä. Olen ollut kuusi vuotta täysi-ikäinen ja lähes koko ajan seuraa vailla. Jonkun mielestä olen vielä nuori, mutta tämä tieto ei lämmitä minua - jossakin välissä pitäisi päästä tutustumaan potentiaalisiin kumppaneihin eikä vain antaa vuosien karttua toinen toisensa jälkeen.
No, tällainen pitkähkö purkaus tänään. Toivottavasti jollakin asiat ovat vähän paremmin.
Nyt kesällä oikein havahduin siihen, miten vähän ihmiskontakteja minulla onkaan. Facebookiin on kertynyt toistasataa tuttua, mutta oikeasti sosiaalinen elämäni on hyvin urautunutta ja pelkistynyttä. Vietän kavereiden kanssa aikaa netin ulkopuolella ehkäpä kerran kuussa. Minulla on yksi harrastus, jossa saa sosiaalisia kontakteja, ja tähän päälle epäsäännölliset ja melko epäsosiaaliset liikunnat.
Parin viime viikonlopun sosiaalisena saldona on se, että törmäsin lenkillä tuttuun ja jäin juttelemaan. Muuten en viikonloppuisin ole välttämättä edes puhunut kenellekään elleivät vanhemmat ole soittaneet. Arkisin sentään työhuonekämppiksestä saa lounasseuraa, ja toisen kollegan kanssa tulee juteltua työasioista 2-3 kertaa viikossa. Kerran viikossa on työpalavereja hieman isommalla porukalla, muuten työ on yksinäistä puurtamista. Noin joka toinen viikko tulee vietettyä arki-ilta harrastuksen parissa, ja yhtä usein tulee harrastettua muuta liikuntaa.
Olen introvertti, eikä tilanne sinänsä vaivaa minua viikonloppuja lukuunottamatta. Enemmän minua vaivaa se, että pariutumisnäkymät ovat tällä luonteenlaadulla suorastaan onnettomat. Olen käytännössä kokonaan yhden harrastukseni varassa, mikä tarkoittaa pelottavan pientä määrää kumppaniehdokkaita.
Harrastuksen ulkopuolella olen viimeksi jutellut vastakkaiselle sukupuolelle reilu kuukausi sitten, kun lähdin serkun kutsumana keskustan kuppilaan, ja yksi lukiosta tuttu oli samassa paikassa. Yritin samalla reissulla avata keskustelua muutaman tuntemattomankin kanssa, mutta vastaukset olivat lyhyitä ja jututtaminen ei vaikuttanut kuuluvan heidän intresseihinsä. Sitä edellinen kerta on paria viikkoa aiempaa, kun kun törmäsin ruokalassa kahteen opiskelututtuun. Voitte varmaan kuvitella, miten usein olenkaan jutellut _uusille_ vastakkaisen sukupuolen edustajille...
Olen joskus tietoisesti rikkonut arkeani ja mennyt vilkkaaseen puistoon lukemaan kirjaa tai osallistunu yksittäisiin tapahtumiin pitäen silmät auki. Tällaiset eivät kuitenkaan toimi tutustumiskanavina, koska julkisissa paikoissa on tapana olla huomaamatta muita ihmisiä. Kun kaikkien kehonkieli on "keskityn tähän, en huomaa mitään muuta", juttutuokiosta haaveilu vain masentaa. Nettideiteissä itsensä likoon laittaminen ja vastauksetta jääminen tuntuu vielä masentavammalta kuin tosielämässä, jossa kohtuullisen hyvällä kontaktinotolla saa irti edes muutamia sanoja.
Itse asiassa tunnistin sairastuneeni (vakavaksi luokiteltavaan) masennukseen reilu puoli vuotta sitten. Sittemmin itseäni tarkkailtuani olen huomannut, että mielialani riippuvat hyvin vahvasti kokemastani asemasta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Pahin olo minulle on tullut silloin, kun olen mennyt johonkin tavatakseni ihmisiä ja sitten pettynyt tutustumisilmapiirin osoittauduttua liian vaikeaksi. Toisaalta erityisen huoleton olo minulla on ollut silloin, kun olen voinut jutella mukavia jollakin tavalla miellyttävässä seurassa, saanut huomiota tasavertaisena ihmisenä ja ehkä saanut osakseni jopa jotakin arvostukseksi luokiteltavaa. Tätä on tapahtunut vain harrastukseni parissa, eikä sielläkään aina. Onneksi edes välillä.
Yhden harrastuksen kautta en tule koskaan tutustumaan valtavaan määrään ihmisiä. En saa mielenrauhaa muuten kuin varautumalla henkisesti siihen, että tulen olemaan loppuelämäni yksin ja vastakkainen sukupuoli on minulle korkeintaan lyhyt juttutuokio törmätessä. Ajatus tekee kipeää, mutta vähemmän kipeää kuin vastikkeettoman toivon elättäminen enemmästä. Olen ollut kuusi vuotta täysi-ikäinen ja lähes koko ajan seuraa vailla. Jonkun mielestä olen vielä nuori, mutta tämä tieto ei lämmitä minua - jossakin välissä pitäisi päästä tutustumaan potentiaalisiin kumppaneihin eikä vain antaa vuosien karttua toinen toisensa jälkeen.
No, tällainen pitkähkö purkaus tänään. Toivottavasti jollakin asiat ovat vähän paremmin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sieltä voit etsiskellä seuraa aivan rauhassa. Kuvaa ei tarvitse laittaa. Löydät kyllä jonkun kaltaisesi, joka on hiukan samanlainen vertti kuin sinäkin. Aluksi tavallisista asioista juttelua ja voit vaikka kertoa tilanteestasi. Sen jälkeen voit käydä treffailemassa kun tuntuu siltä. Seurustelua ei ole pakko aloittaa vaikka käykin trffeillä jos ei kolahda. Kyllä sadas treffeillä käynti voi jo tuottaa tuloksen tai sadasyhdes. älä lannistu vaikka ei heti tärppäisi. Etene aivan rauhallisesti. Vaikka puoli vuotta kirjoittelua jos se vaatii sen ajan. Löydät kyllä treffipalstalta seuraa ja vaikka elämänkumppanin. Siellä moni nuori kaltaisesi yksinäiseksi itsensä tunteva voi löytää sielunkumppanin.
Saanko arvata, ettet myöskään käytä juuri alkoholia?
Ilmeisesti ainakin Suomessa alkoholilla on erittäin tärkeä osuus pariutumisessa ja sosiaalisessa elämässä. Käytännössä kavereita tavataan teini-iän jälkeen vain kaljoittelun merkeissä ja vastakkaiseen sukupuoleenkin viimeistään lukion jälkeen tutustutaan pääasiassa vain baareissa ja kosteissa illanvietoissa.
itsellesi seuraa. Kannattaa kokeilla detti.nettiä tms. Usko pois moni nainen arvostaa kaltaistasi mies. itsereflektiivisyys on miehellä harvinainen ominaisuus. Itsereflektiivinen mies osaa taatusti ottaa naisen huomioon paremmin kuin mies joka ei omaa olemistaan millään tavalla mieti, toimii vain. Sinua kiinnostavana pitävät naiset vain ovat todennäköisesti myös niitä introverttejä, joita on hankala tavata. Netissä heihin voi kuitenkin törmätä- ja ehkä henkisissä harrastuksissa. Baarista heitä tuskin löytää.
Kaikkea hyvää sinulle ja onnea seuran etsintään. En usko että sinun täytyisi viettää loppuelämääsi yksin. Sekään ei tietenkään ole mikään ihan hirveä asia, jos elämässä on riittävästi muuta mielekästä sisältöä.
Hei!
Tekstisi kuulosti ihan siltä, kuin olisin voinut itse sen kirjoittaa. Monet esiin tuomat ajatuksesi olivat juuri samanlaisia, kuin itsellänikin. Parempi uskotella itselleen, että pärjää yksinkin, kuin pettyä kerta toisen jälkeen tajutakseen, että en sttenkää kelpaa kenellekään...Diagnoosina masennus vai heikko itsetunto, vai sekä-että, ken tietää...