Voi hyvä Luoja, mihin elämäni on mennyt. Sen lisäksi, että suhteeni on sairas, minä olen kadottanut itseni ja itsekunnioituksen samaan hukkapaikkaan.
Meidän liitossa on meidän kahden lisäksi alkoholi ja väkivalta, sekä fyysinen että henkinen. Tätä on kestänyt vuosia.
Mikä minulle on tapahtunut. Olen aina ollut luonteeltani pasifisti ja ehkä vähän naivikin ja uskonut rakkauden ja anteeksiannon parantavaan voimaan. Jokin minussa uskoo edelleen.
Nyt on tilanne päällä taas. Mies on jumakattoman kännissä ja lähtenyt pyörällä terasseille juomaan lisää. Minä kyllä tiedän, mitä sitten, kun palaa. Jos en ole kusisukassa ja väistele nurkissa, varman solvaamisen ja haukkumisen lisäksi saattaa luuvitonenkin puhua. Itse olen selvinpäin ja autonavaimet taskussa, jos tulee hoppu lähteä.
Se, miksi nyt tuijotan itseäni silmät suurena on se, että miksi en pysty päästämään irti ja lähtemään. Minä vaan annan aikaamyöden anteeksi ja jään ja hoen itselleni sitten kun sopu on tullut, että voi kuinka minä rakastankaan häntä...
Eikä siinä kaikki, olen huolissani hänestä, kun hän on poissa niin, että järki tuntuu päästä kadonneen. Hän on ennenkin häipynyt viikonlopuiksi tuttumme mökille, jota saamme käyttää kuin omaa, juopottelemaan ja minä täällä kotona pelkään, että hänelle sattuu jotain pahaa. Ruokoilenkin. Jos soitan ja hän ei vastaa, panikoin. Olen soittanutkin tutuille mökkinaapureille, että näkyykö miestä ja jos ei näy, voisivatko tarkistaa, että kaikki ok. Aivan hullua, tiedän, mutta en pääse siitä irti. Että tätä rataa ja minä kuolen tähän.
Olen lukenut kilometritolkulla alan kirjallisuutta, olen lukenut läheisriippuvuudesta ja olen olevinani sitä. Olen lukenut narsismista ja mielestäni se sopii mieheeni. Nyt epäilen, olenko minäkin. Olen lukenut itsetunnon kohottamiskirjallisuutta ja voi saamari, ei tästä tule mitään. Minä kuolen tähän.
Nytkin mies on häipynyt baareihin juopottelemaan lisää, ja minun pitää oikein käskeä itseäni, etten lähde ajelemaan ympäri cityä, että missähän hän on missä kunnossa. Olen joillakin tällaisilla reissuilla poiminut hänet kyytiin tosi huonossa kunnossa, ripustanut pyörän koukkuun ja tuonut kotiin. Jos mies on ollut sammumispisteessä jossakin, hän ei yleensä pane vastaan, vaikka homma siinä on ollut. Jos ei ole, alkaa yleensä ahdistaa minua, aliarvostaa ja halveksii, nimiteleekin. Minä hiljaisena sydän kurkussa yritän maanitella häntä kyytiin. Voi paska, mikä jalkamatto. Tiedän.
Olen miettinyt miksi olen tässä yhä. Rohkeus on tippunut jonnekin matkanvarrelle. Pelottaa lähteä yksin ja tässä taas viimeinen pisara: Pelottaa sekin, miten tuo mies pärjää sitten. Hän on uhkaillut lähes koko suhteemme ajan itsareille aika-ajoin, ja minä matona koukussa kiemurtelen. Säälittävää ja elämää helvetissä maanpinnalla.
En tiedä, miten tästä jaksaa mihinkään enää. Maan alle asti väsynyt koko elämään.
Meidän liitossa on meidän kahden lisäksi alkoholi ja väkivalta, sekä fyysinen että henkinen. Tätä on kestänyt vuosia.
Mikä minulle on tapahtunut. Olen aina ollut luonteeltani pasifisti ja ehkä vähän naivikin ja uskonut rakkauden ja anteeksiannon parantavaan voimaan. Jokin minussa uskoo edelleen.
Nyt on tilanne päällä taas. Mies on jumakattoman kännissä ja lähtenyt pyörällä terasseille juomaan lisää. Minä kyllä tiedän, mitä sitten, kun palaa. Jos en ole kusisukassa ja väistele nurkissa, varman solvaamisen ja haukkumisen lisäksi saattaa luuvitonenkin puhua. Itse olen selvinpäin ja autonavaimet taskussa, jos tulee hoppu lähteä.
Se, miksi nyt tuijotan itseäni silmät suurena on se, että miksi en pysty päästämään irti ja lähtemään. Minä vaan annan aikaamyöden anteeksi ja jään ja hoen itselleni sitten kun sopu on tullut, että voi kuinka minä rakastankaan häntä...
Eikä siinä kaikki, olen huolissani hänestä, kun hän on poissa niin, että järki tuntuu päästä kadonneen. Hän on ennenkin häipynyt viikonlopuiksi tuttumme mökille, jota saamme käyttää kuin omaa, juopottelemaan ja minä täällä kotona pelkään, että hänelle sattuu jotain pahaa. Ruokoilenkin. Jos soitan ja hän ei vastaa, panikoin. Olen soittanutkin tutuille mökkinaapureille, että näkyykö miestä ja jos ei näy, voisivatko tarkistaa, että kaikki ok. Aivan hullua, tiedän, mutta en pääse siitä irti. Että tätä rataa ja minä kuolen tähän.
Olen lukenut kilometritolkulla alan kirjallisuutta, olen lukenut läheisriippuvuudesta ja olen olevinani sitä. Olen lukenut narsismista ja mielestäni se sopii mieheeni. Nyt epäilen, olenko minäkin. Olen lukenut itsetunnon kohottamiskirjallisuutta ja voi saamari, ei tästä tule mitään. Minä kuolen tähän.
Nytkin mies on häipynyt baareihin juopottelemaan lisää, ja minun pitää oikein käskeä itseäni, etten lähde ajelemaan ympäri cityä, että missähän hän on missä kunnossa. Olen joillakin tällaisilla reissuilla poiminut hänet kyytiin tosi huonossa kunnossa, ripustanut pyörän koukkuun ja tuonut kotiin. Jos mies on ollut sammumispisteessä jossakin, hän ei yleensä pane vastaan, vaikka homma siinä on ollut. Jos ei ole, alkaa yleensä ahdistaa minua, aliarvostaa ja halveksii, nimiteleekin. Minä hiljaisena sydän kurkussa yritän maanitella häntä kyytiin. Voi paska, mikä jalkamatto. Tiedän.
Olen miettinyt miksi olen tässä yhä. Rohkeus on tippunut jonnekin matkanvarrelle. Pelottaa lähteä yksin ja tässä taas viimeinen pisara: Pelottaa sekin, miten tuo mies pärjää sitten. Hän on uhkaillut lähes koko suhteemme ajan itsareille aika-ajoin, ja minä matona koukussa kiemurtelen. Säälittävää ja elämää helvetissä maanpinnalla.
En tiedä, miten tästä jaksaa mihinkään enää. Maan alle asti väsynyt koko elämään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kriisikeskuksesta niin, että miehesi ei tiedä. Käy keskustelemassa. He varmaan osaavat neuvoa, mistä saat ammattiauttajan apua.
mutta suhteen muuttuessa, minun syy, totesin; ei ole.
Mies riehui jälleen kotona, soitin poliisit hakemaan ja siitä hetkestä oli eromme selvä.
En viitsi tai edes jaksa eritellä kaikkea sitä rumuutta tyhmyyttä väärintekoa johon oli syypää.
Suhteessa ovat yleisemmin masokisti ja sadisti.
Masokisti tarvitsee "aitoon rakkauteensa" myötätuntoa ja sääliä muilta sekä Marttyyrin kruunua osastaan. Itselleen sitä uskottelee pelkäävänsä yksin jäämistä tai miten toinen pärjää...niin ja rakastavansa.
Jos suhde on tasapainossa, esimerkiksi vanhempien suhde malliin, on toisen jättäminen itsekäs teko, jopa heitteille jättö.
Niin kauan kuin elätte kaksin, eikä muut joudu kärsimään OMA ON ELÄMÄNNE.
Rakastat itsesi kiusaamista, olet yhdistetty sadisti-masokisti, jota ei todella kukaan voi "auttaa".
Olet todella korvaamaton ITSELLESI.
Sellainenko minä olen! Huh. Kiitos palautteestasi.