Olen seurustellut nykyisen kanssa reilut 2 vuotta ja viime syksynä muutin tavarani miehen asuntoon. Mies on hieman ujonpuoleinen eikä aina puhu asioista ääneen. Toisinaan hänellä on joissakin asioissa hieman neuroottisia piirteitä. Kaikkihan nussimme joskus pilkkuja, mutta rajansa kaikella.
Kevät oli minulle raskas, tuli murheita ja menetyksiä eikä mies osannut sanoa niihin oikein mitään. Ymmärrän, että lohduttaminen ja vaikeista asioista puhuminen ei ole helppoa. Silti toivoisi jonkinlaista läsnäoloa tai tilannetajua, että toisen vaikealla hetkellä ei valitettaisi juomalasien järjestyksestä hyllyllä (logot pitää näkyä edessä). Elämässä on paljon suurempia asioita ja tuo mies ei sitä aina ymmärrä.
Humalassa mies tekee ja sanoo mitä tahtoo eikä seuraavana päivänä ole paljon muistikuvia. Tönimistä ja haukkumista ämmäksi ei tietenkään voi pyytää anteeksi, koska ei muista mitään. Yleensä emme enää käy missään juuri yhdessä, koska kuulemma kotisohvallakin on ihan mukava olla. Kaipaan entistä sosiaalista elämääni hiljaiselon tilalle. En kaipaa baareihin tai muuta villiä nuoruutta vaan ihan ihmisiä ja elämää. Välitän avomiehestäni ja toivon, että voisimme jakaa tulevaisuuden yhdessä. Olen puhunut miehelle asioista ja kertonut hyvin avoimesti, miksi ahdistun tässä suhteessa. Hän kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Ratkaisut ovat aina jossakin ääripäissä, missään ei voida tehdä kompromisseja.
Asunto on hänen, toisinaan tunnen oloni kuin olisin "vieras". Rikkinäisen kattilan heittäminen roskiin ja uuden hankkiminen tilalle on kriisi. Itse olen luopunut muuton myötä useista minulle tärkeistä käyttökelpoisista tavaroista mukisematta. Mies halusi muuttaa yhteen, innostuneesti kantoi tavaroitani ja kiusoitteli, että aletaan rakentaa omaa pesää. Itse joustan, sopeudun ja teen kompromisseja, mutta mies määräilee ja hänen mielipide on aina se oikea. Uusiin asioihin suhtauminen on nihkeää. Olen puhunut tästäkin asiasta miehen kanssa ja kertonut mielipiteeni, en niele kaikkea tuosta vaan ja pidän oman pääni.
Olen yrittänyt kannustaa miestä lähtemään ihmisten ilmoille, mutta ujona hän ei aina tohdi jutella vieraille vaan seisoo mykkänä vieressä. Olen tehnyt niin paljon työtä tämän suhteen eteen, toinen vain on ja kuvittelee, että seison vierellä maailman tappiin asti. Olen puhunut asioista ja hän lupaa yrittää parempaan. Itselläni alkaa olla voimat loppu. Toisen läsnäolo vain ärsyttää ja haaveilen jalat alta vievästä rakkaudesta. En haluaisi luovuttaa näin lyhyen ajan jälkeen, mutta samalla haaveilen omasta asunnosta ja rauhasta.
Olen puhunut asiasta miehelle suoraan ja rehellisesti, mutta hän ei taida ymmärtää asiaa. Nyt olen jo katsellut asuntoja ja miettinyt muutenkin millaista mahdollinen eron jälkeinen elämä olisi. Mies teki jo alussa selväksi, että viettäisi loppuelämän mun kanssa ja eron tullen välit katkaistaan täysin. Itse toivoisin, että erottaisiin ystävinä.
Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä, mahdollisesti muiden kokemuksia asioista. Onko tällaisessa enää mitään järkeä tai toivoa?
Kevät oli minulle raskas, tuli murheita ja menetyksiä eikä mies osannut sanoa niihin oikein mitään. Ymmärrän, että lohduttaminen ja vaikeista asioista puhuminen ei ole helppoa. Silti toivoisi jonkinlaista läsnäoloa tai tilannetajua, että toisen vaikealla hetkellä ei valitettaisi juomalasien järjestyksestä hyllyllä (logot pitää näkyä edessä). Elämässä on paljon suurempia asioita ja tuo mies ei sitä aina ymmärrä.
Humalassa mies tekee ja sanoo mitä tahtoo eikä seuraavana päivänä ole paljon muistikuvia. Tönimistä ja haukkumista ämmäksi ei tietenkään voi pyytää anteeksi, koska ei muista mitään. Yleensä emme enää käy missään juuri yhdessä, koska kuulemma kotisohvallakin on ihan mukava olla. Kaipaan entistä sosiaalista elämääni hiljaiselon tilalle. En kaipaa baareihin tai muuta villiä nuoruutta vaan ihan ihmisiä ja elämää. Välitän avomiehestäni ja toivon, että voisimme jakaa tulevaisuuden yhdessä. Olen puhunut miehelle asioista ja kertonut hyvin avoimesti, miksi ahdistun tässä suhteessa. Hän kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Ratkaisut ovat aina jossakin ääripäissä, missään ei voida tehdä kompromisseja.
Asunto on hänen, toisinaan tunnen oloni kuin olisin "vieras". Rikkinäisen kattilan heittäminen roskiin ja uuden hankkiminen tilalle on kriisi. Itse olen luopunut muuton myötä useista minulle tärkeistä käyttökelpoisista tavaroista mukisematta. Mies halusi muuttaa yhteen, innostuneesti kantoi tavaroitani ja kiusoitteli, että aletaan rakentaa omaa pesää. Itse joustan, sopeudun ja teen kompromisseja, mutta mies määräilee ja hänen mielipide on aina se oikea. Uusiin asioihin suhtauminen on nihkeää. Olen puhunut tästäkin asiasta miehen kanssa ja kertonut mielipiteeni, en niele kaikkea tuosta vaan ja pidän oman pääni.
Olen yrittänyt kannustaa miestä lähtemään ihmisten ilmoille, mutta ujona hän ei aina tohdi jutella vieraille vaan seisoo mykkänä vieressä. Olen tehnyt niin paljon työtä tämän suhteen eteen, toinen vain on ja kuvittelee, että seison vierellä maailman tappiin asti. Olen puhunut asioista ja hän lupaa yrittää parempaan. Itselläni alkaa olla voimat loppu. Toisen läsnäolo vain ärsyttää ja haaveilen jalat alta vievästä rakkaudesta. En haluaisi luovuttaa näin lyhyen ajan jälkeen, mutta samalla haaveilen omasta asunnosta ja rauhasta.
Olen puhunut asiasta miehelle suoraan ja rehellisesti, mutta hän ei taida ymmärtää asiaa. Nyt olen jo katsellut asuntoja ja miettinyt muutenkin millaista mahdollinen eron jälkeinen elämä olisi. Mies teki jo alussa selväksi, että viettäisi loppuelämän mun kanssa ja eron tullen välit katkaistaan täysin. Itse toivoisin, että erottaisiin ystävinä.
Haluaisin kuulla muiden mielipiteitä, mahdollisesti muiden kokemuksia asioista. Onko tällaisessa enää mitään järkeä tai toivoa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei tunnevammaisen kanssa kannata elää. Usko minua, vuosien saatossa palat itse loppuun kun et saa mitään tukea toiselta suruihisi. Olet kiltti ihminen ja sellaiset ovat täydellisiä uhreja ihmisille jotka eivät osaa ilmaista muita kuin vihan tunteitaan. Kiltit ihmiset koittavat ymmärtää niitäkin liikaa.
Löydät kyllä itsellesi kunnon miehen, helpostikin, kun et ala paapomaan noita avuttomiksi heittäytyneitä. Usein kun nuo just ns. avuttomat ovatkin niitä toisen hyväksikäyttäjiä, pirullisia juonittelijoita. Iso miinus avomiehesi kohdalla on jo se, ettei näe itsessään mitään vikaa. Ja se onkin juuri yksi tunnusmerkki tunnevammaisella ihmisellä. Hän myös haluaa laittaa välit kerrasta poikki. Luultavasti myös alkaa eron häämöttäessä uhkailemalla koittaa sua muuttamaan mielensä, kontrolloida sinua. On onni ettei teillä ole lapsia, sillä tunnevammainen ihminen uhkaa jossakin vaiheessa myös kostaa lasten kautta. Eihän hän oikeasti pysty lastakaan rakastamaan kun ei rakasta ketään muutakaan, paitsi itseään. Et sinä pääse kavereitten kanssa menemään, sillä miehesi ilman muuta luulee sinun menevän johonkin muiden miesten takia. Sellaiselle miehelle kun seksi vielä on ylikorostetun tärkeää. Seksi, ei tunnepitoinen rakastelu. Sellaiseen ei tunnevammainen pysty. Hän ajattelee kaikkien muidenkin miesten olevan naisille ystävällisiä vain seksin takia. Ymmärtääkö avomiehesi että mies voi olla naisen kanssa pelkkä ystävä ilman seurusteluaikeita tai seksiaikeita?
en sano muutakuin, että sä olet nähnyt "pienoiskoossa" sen käytännön puolen, mitä se tulee olemaan loppuelämän jos hänen kanssa jatkat. Sä olet myös kokenut "pienoiskoossa" ne samat tunteet, mitä sä tulet aina tän ihmisen kans kokemaan. Se sun loppuelämä ja sun kokemukset tän ihmisen kanssa on ihan sun silmiesi edessä kun sä aukaiset ne ja katsot mitä se on.
Sä voit vain katsoa. Ei tarvi arvottaa mitään asioita nyt hyviksi tai huonoiksi, kunhan katselet aikasi, se on asia, mikä ei jää koskaan selviämättä. Ja sinä tiedät itse millaista se on eteenpäin. Se on sitä, mitä se on nyt.
Avaat vain silmäsi ja katsot mitä se on.
Erota!
Et mainitse miehestä hyviä puolia, joten olivat ne mitä tahansa, ne eivät riitä kompensoimaan niitä huonoja, saati tekemään niitä huonoja tyhjiksi. Voimasi ovat lopussa, kaipaat omaa rauhaa etkä halua enää humalaista seuraa, tönimistä ja niuhottamista. Tilanne ei tuosta parane loppuikänne aikana.
Sinun ei edes tarvitse käydä läpi avioeron paperisotaa, kunhan vain otat omaisuutesi ja lähdet. Ystävinä olisi toki nätti erota, mutta kaikkea ei vain voi saada.
Puhun itse tuollaisessa tilanteessa olleena. Kaikki epäröinti jäi, kun välit lopulta olivat poikki, enkä ole katunut lähtöäni kertaakaan. Mies oli juuri tuollainen juomalasien logojen järjestelijä, jolle eilinen hyvä oli tänään paha ja huomenna merkityksetön, ja minun hommanani oli muistaa ja arvata, milloin hän oli mitäkin mieltä.
Päällimmäinen tunne oli suunnaton helpotus, ja sitten, kun olin päässyt asettumaan omilleni, sisäinen rauha. Mies pyytää minua kirjallisesti takaisin muutaman kuukauden välein, mutta minä en suostu sellaista edes harkitsemaan ja jätän vastaamatta.
tämähän on niinkuin minun elämästäni kirjaimellisesti. täytyy sanoa että olen onnellinen ettei kukaan mies ole koskaan minua löynyt,mutta punnitsin asioita tässä viikonloppuna ja mietin voiko sellaisen ihmisen kanssa olla tulevaisuutta joka juo jatkuvasti,ajattelee vai itseään ja asuu mielummin kotona kun minun kanssa vaikka osoite onki minun luonani.
Ja olimme peräti kihloissa.
Jotenkin tuntui ettei meitä ole tarkoitettu toisillemme.
Tarvitseeko minun katsella miestä joka on alkoholisoitunut? kun isä joi koko lapsuuteni?
Joten päätin ettei minun tarvitse kattella elämääni tuollaista miestä.Pärjään kyllä yksinkin.